Elän vähän epävarmoja hetkiä elämässäni. Pitkä avosuhde ei enää toimi. Haluaisin saada sen toimimaan mutta toinen osapuoli ei kiinnitä asiaan huomiota saati välitä. Tuntuu että 10vuoden jälkeen se on vieläkin teinin tasolla.
Voisin lähteä, mutta pärjäänkö itsekseni? Tulla tyhjään kotiin töistä, istua illat yksin. Kaveripiiri on muuttunut hyvän päivän tutuiksi. Ei ketään kelle jutella. Sairastaa yksin flunssat ja muut. Käydä yksin kaupassa ja kantaa kauppakassit. Kokata yhdelle, pestä vain yhden pyykit. Kukaan ei ole keskeyttämässä ajatuksia... Pitäisi etsiä uutta suhdetta, tutustua uusiin ihmisiin...
Jollekin psykologille tuo lista kai sanoisikin paljon mutta minulle se on todellisuutta.
Olen todella epävarma ja melko hukassa. Lyhyellä tähtäimellä tuo kaikki olisi virkistävää, mutta loppuelämäni näyttää yksinäiseltä. Asun kaukana sukulaisista, ei minkäänlaista turvaverkkoa.
Pitäisikö hampaat vain purra yhteen ja pakottaa nykyinen suhde toimimaan? Vai sulkea silmät ja hypätä tuntemattomaan?
Voisin lähteä, mutta pärjäänkö itsekseni? Tulla tyhjään kotiin töistä, istua illat yksin. Kaveripiiri on muuttunut hyvän päivän tutuiksi. Ei ketään kelle jutella. Sairastaa yksin flunssat ja muut. Käydä yksin kaupassa ja kantaa kauppakassit. Kokata yhdelle, pestä vain yhden pyykit. Kukaan ei ole keskeyttämässä ajatuksia... Pitäisi etsiä uutta suhdetta, tutustua uusiin ihmisiin...
Jollekin psykologille tuo lista kai sanoisikin paljon mutta minulle se on todellisuutta.
Olen todella epävarma ja melko hukassa. Lyhyellä tähtäimellä tuo kaikki olisi virkistävää, mutta loppuelämäni näyttää yksinäiseltä. Asun kaukana sukulaisista, ei minkäänlaista turvaverkkoa.
Pitäisikö hampaat vain purra yhteen ja pakottaa nykyinen suhde toimimaan? Vai sulkea silmät ja hypätä tuntemattomaan?
Vastaukset 23
Vanhimmat
Mä mietin noita samoja asioita välillä.. että miten pärjäis yksin kun toinen ei enää vältä eikää oo koko aikana näyttäny sitä.. ei vissiin osaa.. ja kun ite kaipais hellää syliä tätä pahaa maailmaa vastaan.. en jaksa enää pyydellä läheisyyttä.. ja miehen juominen on ongelma joka ei vissiiin muutu.. toisaalta tiedän että pärjäisin mutta ei se yksinäisyyskään houkuttele.. ei olisi ketään ketä odottaa kotiin iltaisin.. ja uutta miestä ei jaksa eikä halua etsiä.. olenkin ajatellut että asiat selviäää aina jossain vaiheessa ja jollain tavalla, ei auta kun elää päivä kerrallaan..
Joo, tiedän ettei juominen muutu :) Eihän tässä voi enää kuin nauraa... ja yrittää pitää itsensä kasassa.
Mietin vain että herään joku päivä muutaman vuoden päästä ja tajuan elämän lipsuneen ohi. Ja katson itseäni peilistä enkä enää pidä siitä mitä näen. Ikinä en kuvitellut itseäni niin... heikoksi että olisin tämän tilanteen edessä.
prikulleen samoin mulla. paitsi erottu on. Tunne on kuiten sama
Lohtua antaa että on muitakin, vaikkei tätä kyllä ikinä kenellekään muulle toivoisi :)
minulla myös..
Eli ollaan itse asiassa erottu juuri, sillä yhteistä säveltä ei vaan löytynyt. Ollaan silti ystäviä, mutta eihän se auta elämän yksinäisyyteen..
Tuntuu tosiaan tyhjältä tehdä nuo kaikki asiat ihan yksin, vaikka toisaalta olenhan tässä suhteessa jo pitkän ajan tuntenut itseni yksinäiseksi. : (
Ei kai tässä muu auta kun toivoa vaan, että joku päivä huomaa olevansa oman elämän herra, eikä tarvitse turhaan kitua sellaisessa suhteessa joka ei toimi, vain siksi että siinä olisi joku.
Tsemppiä vaan kovasti, teet minkä päätöksen tahansa. Tiedä vain, ettet ole yksin ongelmasi kanssa.
Olen jo huomannut että yksin voi olla vaikka toinen olisi juuri siinä vieressä.
En vain koskaan ole ollut niitä ulospäin suuntautuvaisimpia saati niitä jotka nopeiten saavat kavereita. Joten tiedän että jos lähden niin mökkihöperyys uhkaa.
Kyllä se antaa perspektiiviä tietää että on muitakin :) kiitos
Erosin itse puoli vuotta sitten lähes 10 vuoden avoliitosta. Ja nyt on kyllä yksinäisyys iskenyt ihan toden teolla. Sama juttu minullakin, että kaverit on lähinnä muuttuneet tutuiksi, eikä ole ketään, kenelle soittaisi tai ketään, joka tulisi raahaamaan minut ulos kämpästäni.
Erosimme todella huonoissa väleissä, sillä mies oli pettänyt minua pitkään selkäni takana. Katkaisin välit kokonaan ja aluksi tuntuikin jotenkin vapauttavalta. Mutta nyt itkeskelen jatkuvasti, elämä on onnetonta ja on aivan kamala ikävä miestä koko ajan. Todella vaikeaa, kun noin pitkään vierellä ollut ihminen poistuu elämästäni täydellisesti.
Mietin eroa jo ennen kuin tiesin pettämisestä, mies ajatteli aina kaikkea muuta kuin minua ensimmäiseksi. Kuvittelin olevani onnellisempi yksin. Nyt en todella tiedä miten pääsisin tästä yli, ikävä vaan pahenee päivä päivältä. Pelottaa, kun kesä lähenee ja juhannus, lomat sun muut tulevat. Mitä ihmettä teen yksin, kun niin tietyt rutiinit oli jo miehen kanssa muodostunut.
Ja mistä mitään uutta miestä löydän, kun ei ole ketään kenen kanssa mihinkään lähteä etsimään. Eikä oikeen kiinnostakaan. Olen alle kolmekymppinen ja pelkään jääväni loppuelämäksi yksin, apua...
Eikö sulla olisi tuttuja lähellä? Olet nuori, voitko muuttaa lähemmäs vanhempiasi/lapsuuden tuttuja... Siihen kannattaa investoida ja ottaa 'hengähdyshetki' elämästä.
Tiedät varmasti kai ettei se parane vaikka palaisitte takaisin yhteen?
Tai onko sinulla työkavereita joista voisi tulla läheisiä? Harrastuksia joissa jaksaisit käydä? Rutiini ovat hyvä pelastajia työn ohessa.
Valitettavasti ei ole vinkkiä uuden miehen löytämiseen. Uusilta kavereilta voisi saada ideoita.
Se on harmi ettei tällä tule aina nimimerkin lisäksi kysyttyä kaupunkia, sillä meitä mukavia yksinäisiä tuntuu riittävän ja parempi se on olla yhdessä yksin.
yrittää raahautua ulos, ettei vaan jää yksin kotiin. Olen ainakin itse ajatellut matkustella ja tehdä sellaisia asioita, mitä ei voinut tehdä kun vielä elettiin yhdessä.
Juhannus ym pyhät tietenkin ahdistaa, kun on aina tullut tehtyä jotain yhdessä, mutta nythän voi sitten mennä ihan oman pään mukaan. Ja ainakin parit ystäväni, joihin en ollut pitänyt kovinkaan paljon yhteyttä ovat nyt minun tukenani, eli kannattaa vaan ottaa puhelin käteen ja soittaa.
Uuden miehen löytämisestä... En pysty edes ajattelemaan sellaista asiaa vielä. Haluan selviytyä tästä yksin, ja olla taas enemmän oma itseni (koska suhteessa joutuu tekemään kompromissejä väkisinkin). Jos joku mies jossain vaiheessa tartuu matkaan niin olisihan se kiva, mutta nyt elän itselleni, ainoastaan!
Ja tosiaan olen itsekin aika nuori, alle 25, joten toivon kuitenkin, ettei se elämän nyt ollut siinä. Mutta parempi yksin kun yksinäisyys suhteessa, ehdottomasti. Kyllä me kaikki tästä vielä selvitään!
Hei punapaita,
Viestisi oli kuin minun kirjoittamani..
Olen täsmälleen samanlaisessa tilanteessa kuin sinä; suhde ei toimi ja ristiriitoja on liikaa mutta silti en uskalla erota vaikka en osaa ajatella enää yhteistä tulevaisuutta.
Olemme olleet pian 7 vuotta yhdessä ja mitään teinejäkään tässä ei enää olla.
Miestä ei kiinnosta suhteen parantaminen; kaiken pitäisi toimia kuin itsestään. Välillä tuntuu että ajatusmaailmoiltamme olemme valovuosien päässä toisistamme.
En kuitenkaan uskalla erota kun pelkään katuvani sitä ratkaisua myöhemmin. Paljon olen miettinyt että miksi ihmeessä roikun sitten kiinni miehessäni kun olen kerran suhteeseemme tyytymätön, niin se on omaa itseluottamuksen puutettani ja epävarmuutta.
Miehessäni on hyviäkin puolia jotka saavat minut miettimään olenko ihan typerä kun haluan erota hänestä. Hän ei juurikaan käytä alkoholia, hoitaa taloudelliset asiat hyvin ja ei ole uskoton. On rauhallinen ja turvallisen tasainen (ehkä liiankin?).
Nämä ovat juuri niitä seikkoja jotka repivät minua kahtaalle ja en osaa päättää mikä olisi se viisain ratkaisu...
Välillä tuntuu että hukkaan parhaita vuosiani; alan olla jo siinä iässä että lapsia pitäisi viimeistään tehdä jos niitä aikoo saada mutta tälläiseen elämäntilanteeseen en halua perustaa perhettä kun kaikki tuntuu niin epävarmalta.
Minulla on myös samanlaisia ajatuksia kuin sinulla että mitä jos sairastun vakavasti yms. niin olenkin yksin ja ei ole ketään tukena ja turvana.
Minullakaan ei ole laajaa tukiverkostoa johon turvautua hädän hetkellä; ystävyyssuhteet ovat melko pinnallisia ja välit sisaruksiinkin ovat aika etäiset ja emme juurikaan ole tekemisissä keskenämme.
Eli et ole yksin vaan täällä toinenkin joka painiskelee samanlaisen ongelman kanssa!
kuin minun kirjoittama. Todella helpottaa oloa kun huomaa, että täällä on ihmisiä täysin samassa tilanteessa kuin itse on.
Tunteet on kipeät täällä.pitkä suhde ja monen vuoden avoliitto päättyi.riitoja oli päivittäin ja yhdessä käytiinenää harvoin vain ruokaostokset tekemässä.nyt jaetaan yhteisiä tavaroita itketään yhdessä ja mietitään miksi näin.joskus se ero vaan on oikea ratkaisu niin pahalta ja musertavalta se tuntuukin.tuntuu tämä jälkeen tyhjältä palata kotiin kun tietää että toinen ei siitä ovesta enää sisään tule.ystävinä jatketaan.viikko vielä saman katon alla ja sit kaikki on lopullisesti ohi.turha tilannetta pitkittää se vie vain viimesetkin voimat.elämä on kovaa mut joskus on käytävä pohjalla että jaksaa taas nousta ylös.voimia kaikille näiden asioiden kanssa eläville.mutta muistetaan ystävät,täällä ja muualla.yksin ei tarvitse jäädä.
lukea,että tämä tunne on tuttu muillekkin.eromme on vasta muutaman päivän vanha,joten henkinen puoli on aika verillä.tukiverkkoa ei ole ja seilaan täällä hakemassa vertaistukea-ja vaikken tätä tunnemyrskyä kellekkään toivo,niin meitä tuntuu olevan.ei haluis tulla edes kotiin kun ei toinen ole siellä eikä tule.käyn suhdetta läpi vuosi vuodelta ja yritän järjellä selittää eron oikeutusta,mutta huomaan vaan kuinka paljon sinne mahtui hyviäkin aikoja ja sitten alkaa jossittelu. tänäänkin haki jääneitä tavaroitaan ja voi miten sattui!!soitinkin ja kuulin ,että hän on lähdössä bilettämään-joka toi myös rankan mustasuk.pintaan.ikävä ja kaipuu on kauhea.onneksi eroon ei liittynyt kolmatta osapuolta,ellei sitten hänen ajatuksissaaan?ja jos näin on niin tuntuu vielä typerämmältä tää oma tunne myrsky.kerran yks mies kertoi olleensa 10v.aviksessa.kysyin montako vuotta olit uskollinen?mies tarkensi kysymystäni;käytännössä vai ajatuksissa?-no ajatuksissa-mies sanoi n.2vuotta.tämä tapaus on noussut nyt mieleen...mutta..neuvokaa miten olette päässeet irti tästä raaastavasta ikävästä ja tunne myrskystä?miten päästää irti ja jatkaa elämää ja antaa toisenkin jatkaa?tunnen hänet kuitenkin kaikkein rakkaimmaksi ja en voi edes kuvitella uutta suhdetta.voisiko hän tuntea haikeutta erosta vaikkei hän sitä selvästi näytäkkään??
kyllä se puhuminen helpottaa aina.kotona en minäkään jaksa yksin olla ja kun sinne menee tuntuu että ahditus kasvaa yhteisessä kodissa joka onkin vain oma enää.tänään ja varmaan vielä huomennakin omia tavaroita hakee pois ja koti tyhjenee entisestään.luulenpa että tähän autaa vain aika ja ystävien tuki.kyyneleet silmissä tässä taistellan tunnista toiseen.yöt on vaikeampia kun yksin joutuu nukkumaan toisen puoli tyhjänä.sydäntä revitään irti rinnasta.pahinta on kun toinen tulee ja hetken päästä lähtee syli täynnä tavaroita.kai tästä selvitään,sydämeen tämä satuttaa kovasti vielä pitkään. jos ARPISYDÄN tahdot ajatuksia lisää vaihtaa (ja muutkin) niin kirjottele:
[email protected]
Todellakin helpottaa, kun voi lukea muiden samanlaisia kokemuksia täältä. Itselläni erosta aikaa 2 viikkoa. Yhdessä oltiin 5 vuotta. Vielä kuukausi asutaan yhdessä taloudellisen tilanteen takia.
Eroa mietin puoli vuotta. Olin parisuhteessani hyvin yksinäinen, enkä tuntenut olevani miehelle tärkeä. Omat tunteeni mieheeni laimistuivat. Kyllä ero vaan tekee kipeää, kaikki menetetyt unelmat yms....vaikka kyseisen miehen kanssa en enää haluaisi seurustella. Kavereita ollaan kuitenkin...tai ei ainakaan riidoissa erottu. Yhdessä itkettiin eroamme. Luulen että eniten kipeää tekee juuri pelko yksinäisyydestä. Mies huitelee jo päiväkaudet ulkona kavereiden kanssa. Itse en osaa olla samanlainen, vaikka mulla pari kaveria onkin. En ole kovin sosiaalinen tai ulospäinsuuntautunut luonne, vaikka ihmisseuraa ympärilleni kaipaankin. Olen helposti yksinäinen vaikka 100 päisessä joukossa. Ei mulla todellakaan ole mitn tukiverkkoa, ei ole ketään jolle puhua. Välit vanhempiin ovat aika platoniset, sisaruksia ei ole. Kaverit ovat vain kavereita. Ex-mies oli viime vuosina läheisin ystäväni, nyt en voi sillekään puhua siitä itsestään. Se vain hermostuu.
Olen silti toiveikas, olen vielä nuori (23v.) ja uskon, että joku vielä osuu kohdalle. Kyllä kaikki vielä hyväksi muuttuu ja elämä taas hymyilee.
elämä kohtelee rajusti.ehkä hivenen helpottaa tieto siitä että yksin ei ole muillakin vaikeeta on ja taistelevat samna asian kansssa jotta jaksaa.kipeetä tekee kun toisesta vielä välittää.mulla kotona kissa ystävänä ja ens viikolla tulee toinen pentu lisää.saa siis seuraa.elämää auttaa eteenpäin niin vaikealta kun se tällä hetkellä uskoa tuntuu.
Kuule, tiedän tunteesi. Itse erosin 1,5kk sitten. Tai itseasiassa minusta erottiin. 7 vuoden parisuhteen jälkeen pelottaa. Voin sanoa, että kivaa ei ole tulla joka päivä yksin kotiin. Onnex mulla on kaksi rakasta kissaa, jotka tulevat tervehtimään mua...jos haluut jutella niin, niin jutellan.
Joskus tuntuu että on pakko lopettaa tämä jos vielä joskus aion olla jotakin. Kaikki tunteet tuntuvat yksikerrallaan katoavan.
Sitten on niitä päiviä jolloin kaikki menee täydellisesti ja sitä todella arvostaa että joku toinen on siinä vieressä, vaikka peukalot keskellä kämmentä.
Hyvä tietää, että kävi miten vaan, tästä on mahdollisuuksia selvitä
ennen eroa samat ajatukset kuin sinulla. MUTTA sitten kun se hetki koitti tuli yllättävästi puhtia ja voimia selvitä.Silloin on vaan itsensä kanssa. Ystäviä olen saanut ja on vaan pakko selvitä. Ja selviää paremmin kun ei kulu aikaa ja voimia epätyydyttävään suhteeseen josta puuttui rakkaus. Kevättä sinulle!
Itse olen eroamassa avomiehestäni kuuden vuoden yhdessäolon jälkeen. Eroa olen miettinyt oikeastaan jo vuosia, mutta hyvät hetket ovat aina välillä saaneet minut hautaamaan eroajatukseni. Nyt sain vihdoin tehtyä lopullisen päätöksen. Yksinjääminen pelottaa ja ahdistaa. En tiedä vieläkään päätinkö oikein. Entä jos en enää löydä ketään? Olisiko parempi olla keskinkertaisessa suhteessa kuin yksin?
"Olisiko parempi olla keskinkertaisessa suhteessa kuin yksin?"
Siinähän se! Tuon ajatuksen kanssa ainakin itse painin. Periaatteessa mullakin ois kaikki ihan hyvin; 5 vuoden suhde, yhteinen ihana asunto, koira, hyvät puitteet perheen perustamiselle jne. mutta jokin vain klikkaa. En tiedä onko tää jokin viiden vuoden kriisi vai missä mennään mut nyt kaikki pienetkin arkiset asiat tuntuvat haraavan pahasti vastaan. Kaikki toisen pienet ärsyttävät piirteet ärsyttävät oikein kunnolla ja tuntuu ettei miehen kanssa loppujen lopuksi olekaan juuri mitään yhteistä ja niin sitä miettii, että tätäkö sitä sitten haluaa loppuelämältään?! Toisaalta jo se on huolestuttavaa että jo viiden vuoden jälkeen kyseenalaistaa suhteen ja on epävarma siitä, haluaako aisoiden olevan näin loppulämän. Mutta toisaalta, yksinkään ei halua jäädä. Uuden suhteen alusta aloittaminen ja kaiken rakentaminen alusta tuntuu raskaalta. Miten voin olla lainkaan varma, olisinko sen onnellisempi jossain toisessa suhteessa eli olisko sittenkin parempi tyytyä keskinkertaiseen suhteeseen kuin olla yksin. Vaikeita asioita, joiden kanssa saa helposti päänsä hajoamaan...
samoja asioita olen itsekin miettinyt - suhteen plussat ja miinukset tullu punnittua useampaan otteeseen..mut yksin jääminen pelottaa, varsinkaan ku kavereita ei ole kuin pari ja ystäviä ei yhtään..5v suhdetta takana ja ainakin juuri tällä hetkellä tuntuu etten kovin pitkään enää jaksa.ehkä sitä ihminen vaan takertuu toiseen vaikka vielä parempia olis saatavilla -> sitähän ei voi tietää..
Sehän se niin jännä onkin, että vaikka puntarissa miinukset tuntuu painavan vaan enemmän ei sitä päätöstä kuitenkaan uskalla(?) tehdä. Periaatteessa kun ei kuitenkaan ole paha olla. On vain sellainen olo, että paremminkin voisi olla. Eikä sitäkään tosin varmasti tiedä. Mut eipä kovin ruusuiselta toisaalta näytä jos toinen vielä sanoo rassaavista asioista, ettei toista pysty muuttamaan - eli toisin sanoen mikään ei tule tulevaisuudessakaan muuttumaan, ainakaan parempaan.