Pitää vähän selventää asioita paperille jos se auttais.
Oon ihastunu duunikaveriin, enkä oikeen tiiä mitä tekis. Sillä on pääsykoelukemiset edessä, ja mulla taas toinen duuni kesäks, joten voi olla et näkemiset jää vähän vähiin. Just ku kuvittelin unohtavani hänet, yhtäkkiä se pyytääki mua kahville lukemistensa jälkeen (ei oltu tosiaan nähty/juteltu pariin kuukauteen). Ja vielä kehtaa vääntää veistä haavassa seuraavana päivänä ja tekstata et oli mukava nähä pitkästä aikaa..
Sit on samaan kesäduuniin tulos yks tyttö, jonka tiiän, ja joka vaikuttaa todella mukavalta. Taitaa vaan olla "v" - niinkuin varattu.
Ollu muutenki vähä hiljasempaa naisrintamalla. Viimeksi tapaillu tyttöä tossa syksyllä (oikeastaan kahta). Vituttaa vieläkin se miten jätin sen toisen kylmäks noin vaan. Mitä mä oikeen kuvittelin? Mä oon aina ollu sitä mieltä, että tunteilla ei saa leikkiä, ja kappas vaan, pata kattilaa soimaa.
Tilannetta (sinkkuuttani) ei helpota yhtään se, että moni ystäväni on varattu, tai semi-varattu (tiiättehän, suhde siinä vaiheessa että pohtivat voiko tän vielä 'julkistaa'). Näin ollen viikonloppuisin saa katella kun kaverit 'kaulailee' tyttö- tai poikaystäviensä kanssa.
Elämässä kun kaikki muu tuntuu olevan todella mallillaan (opiskelupaikka, oma kämppä, hyvät kaverit, jne.), oonkin ajatellu että onko se nyt niin kohtuutonta toivoa, että sitä törmäisi siihen tulevaan piakkoin? Ehkä kaikki muu onkin liian hyvin mulla, että tyttöystävää ei voi tässä elämäntilanteessa toivoa.
Toisaalta onhan se vähän katottava peiliin: mitä helvettiä mä tässä avaudun nettipalstalle anonyyminä "ongelmistani", kun suurin osa maailman ihmisistä elää niin kurjuudessa ettei ole edes varaa tälläiseen ilmoitteluun. Äskenkin oisin voinu tehä ongelmani eteen jotain kun näin tän duunikaverin, johon oon siis valitettavan palavasti ihastunut. Mutta ei. Ei se ihminen opi sit millään. Ehkä sen vois kutsua kahville 'ohimennen' keskustassa pistäytyessäni ensi viikolla. Ehkä sen vois kutsua tupareihin (joihin on vaan aikaa melkein 1.5kk). Ehkä sitä vois olla vaan tekemättä mitään, ja kattoo miten käy. Jännä juttu muuten, että en oo aiemmin tuntenu itteäni näin avuttomaksi kuin nyt tän duunikaverin suhteen. Säälittävää kerrassaan.
Olipa taas asiaa=) ja kuitenkin niin vähän. Hyvät kesät kaikille, ja onnea sen paremman puoliskon etsinnässä!
Oon ihastunu duunikaveriin, enkä oikeen tiiä mitä tekis. Sillä on pääsykoelukemiset edessä, ja mulla taas toinen duuni kesäks, joten voi olla et näkemiset jää vähän vähiin. Just ku kuvittelin unohtavani hänet, yhtäkkiä se pyytääki mua kahville lukemistensa jälkeen (ei oltu tosiaan nähty/juteltu pariin kuukauteen). Ja vielä kehtaa vääntää veistä haavassa seuraavana päivänä ja tekstata et oli mukava nähä pitkästä aikaa..
Sit on samaan kesäduuniin tulos yks tyttö, jonka tiiän, ja joka vaikuttaa todella mukavalta. Taitaa vaan olla "v" - niinkuin varattu.
Ollu muutenki vähä hiljasempaa naisrintamalla. Viimeksi tapaillu tyttöä tossa syksyllä (oikeastaan kahta). Vituttaa vieläkin se miten jätin sen toisen kylmäks noin vaan. Mitä mä oikeen kuvittelin? Mä oon aina ollu sitä mieltä, että tunteilla ei saa leikkiä, ja kappas vaan, pata kattilaa soimaa.
Tilannetta (sinkkuuttani) ei helpota yhtään se, että moni ystäväni on varattu, tai semi-varattu (tiiättehän, suhde siinä vaiheessa että pohtivat voiko tän vielä 'julkistaa'). Näin ollen viikonloppuisin saa katella kun kaverit 'kaulailee' tyttö- tai poikaystäviensä kanssa.
Elämässä kun kaikki muu tuntuu olevan todella mallillaan (opiskelupaikka, oma kämppä, hyvät kaverit, jne.), oonkin ajatellu että onko se nyt niin kohtuutonta toivoa, että sitä törmäisi siihen tulevaan piakkoin? Ehkä kaikki muu onkin liian hyvin mulla, että tyttöystävää ei voi tässä elämäntilanteessa toivoa.
Toisaalta onhan se vähän katottava peiliin: mitä helvettiä mä tässä avaudun nettipalstalle anonyyminä "ongelmistani", kun suurin osa maailman ihmisistä elää niin kurjuudessa ettei ole edes varaa tälläiseen ilmoitteluun. Äskenkin oisin voinu tehä ongelmani eteen jotain kun näin tän duunikaverin, johon oon siis valitettavan palavasti ihastunut. Mutta ei. Ei se ihminen opi sit millään. Ehkä sen vois kutsua kahville 'ohimennen' keskustassa pistäytyessäni ensi viikolla. Ehkä sen vois kutsua tupareihin (joihin on vaan aikaa melkein 1.5kk). Ehkä sitä vois olla vaan tekemättä mitään, ja kattoo miten käy. Jännä juttu muuten, että en oo aiemmin tuntenu itteäni näin avuttomaksi kuin nyt tän duunikaverin suhteen. Säälittävää kerrassaan.
Olipa taas asiaa=) ja kuitenkin niin vähän. Hyvät kesät kaikille, ja onnea sen paremman puoliskon etsinnässä!
Vastaukset 3
Vanhimmat
olet kakka-pökäle
Virheitä tehdään ja sitä kautta niistä opitaan :)
Tulee vaan mieleen tuosta työkaveri-ihmisestä, että harvemmin sitä sattumalta vailla mitään sen kummempaa tarkotusta pyydetään työkaverii kahville. Näinkin käy, mutta onkohan noin viatonta? Toisaalta kun kyseessä on nainen, niin en lähde kyllä arvaileen suuntaan enkä toiseen.
Eiköhän se joku tule vastaan siullekki vielä. Älä vaan ala missään nimessä kuumeisesti etsimään, tai tyydyt johonkin sellaseen, mikä ei oikeesti oo just sellanen ku ehkä haluisit. Täytyy yrittää jaksaa oottaa vaikka se aika tuskasta onkin.
Ja hyvää kesää tosiaan :)
Otahan nyt itseäs niskasta kiinni ja pistä iso pyörä pyörimään. Jos todella olet ihastunut tuohon työkaveriis, tao nyt kun rauta on kuumaa. Aivan varmasti hänellä on myös fiiliksiä sua kohtaan. Älä jätä kahvikutsua tupareihin asti, vaan kutsu ihmeessä tyttö jo aikaisemmin viettämään vaikka iltaa yhdessä.
Rohkeutta vaan, sitä moni nainen toivoo mieheltä!
Hyvää jatkoa sinulle!!!