Moikka kaikki.
Parisuhteen auvoista satamaa takana 2,5 vuotta ja kaikki näennäisesti ihan hyvin. Ollaan varmaan tultu siihen pisteeseen että sitä alkaa haluta kumppaniltaan niitä suuria elämän totuuksia, joiden mahdottomuuden jo itsekin tietää. Mieheni on komea, menestyvä, varakas, nuori, urheilullinen..lista on loputon ja voisin sanoa että monessa mielessä hän on unelmakumppani. Kuitenkin minua vaivaa se etten tiedä mitä tunnen häntä kohtaan. En tuntenut suhteen alussa minkäänlaista huumaa, enkä suurta hurmaantumisen tunnetta. Tämä jäi hieman kaivamaan, sillä mieheni vastaa kaikin puolin miestä keneen rakastuisin palavasti. Tuntuu pahalta ajatella että tässä suhteessa sitä nyt ollaan loppuelämä, eikä sitä SUURTA rakkautta tullutkaan kohdalle vaikka asiat on monista kulmista katsottuna loistavan upeasti.
Mutta mikä on kun vaan ei osaa rauhoittua nauttimaan vaan haikailee jotain, mennyttä ja tulevaa, suuria fiiliksiä...
Olen aina ollut siinä onnellisessa asemassa että saan matkustaa, kokea ja kiertää maailmaa. Myös mieheni on innostunut maailmanmatkaaja, mutta on nyt sidottu firmaansa niin pahasti ettei pääse varmaan vuosiin matkustamaan kunnolla. Itse haluaisin kokea muutakin kuin tämän käpykylän pölyt jaloissani, mutta suin päin suhteesta lähteminen ei oikein sovi laatuun. Tuntuu että pääni sekoaa kun en tiedä miten päin olla. Omat koulutussuunnitelmani ovat vähintään yhtä sekavat kuin kaikki ajatukseni ja mikään ei oikein tunnut miltään. On yliopistopaikka, on mahdollisuus harrastaa ja periaatteessa "hypätä kuvioon" sopeutumalla yhteiskunnan normeihin. Mikä siinä niin kamalaa voisi olla?
Sana SITOVA on minulle kauhujen kauhu. Perhe-elämä, vauva, vakituinen työ..kuin kirosanoja. Tuntuu että leima päälle ja pakettiin, loppuelämä olisi tavallaan selvillä ja se tuntuu kammottavalta. Ei mahdollisuutta chillailla maailman turuilla, kuunnella meren pauhetta ja ratsastaa pustalla. Haluan nähdä maailmaa, imeä sen huumaavaa sykettä, elää keskipisteessä, tuntea elämän virran! Sen uuden kaupungin tuoksun ja tunteen kun sydän pakahtuu suuruuden ja valloittamatomuuden epätoivosta---vai onnesta?
Olen kärsinyt esiintymispelosta pienestä asti ja mieheni on nyt ensimmäinen jolle uskalsin asian tunnustaa. Aikansa hän jaksoi ymmärtää, mutta sitten vain kiinnostus vaivaani kohtaan lopahti ja tilalle tuli "Sulla on aina jotain ongelmaa". Olen saanut lääkkeitäkin mutta pelkään käyttää niitä. Elämä pelottaa, mutta kiinnostaa. Perusluonteeltani olen todella sosiaalinen, mutta se kaikki on feikkiä, sisällä jyllää pelko. Kuin jännittäisi rintakehää koko ajan ilman mahdollisuutta rentoutua. Kun aloitan keskustelua ihmisen kanssa mietin jo miten sen tyylikkäästi lopetan.
Taidan olla todella "fucked up" ajatuksieni kanssa. Tuskin tästä kukaan mitään tolkkua saa, mutta saanpahan itse luettua sen mitä ajattelen.
Nämä ja paljon muuta...
Parisuhteen auvoista satamaa takana 2,5 vuotta ja kaikki näennäisesti ihan hyvin. Ollaan varmaan tultu siihen pisteeseen että sitä alkaa haluta kumppaniltaan niitä suuria elämän totuuksia, joiden mahdottomuuden jo itsekin tietää. Mieheni on komea, menestyvä, varakas, nuori, urheilullinen..lista on loputon ja voisin sanoa että monessa mielessä hän on unelmakumppani. Kuitenkin minua vaivaa se etten tiedä mitä tunnen häntä kohtaan. En tuntenut suhteen alussa minkäänlaista huumaa, enkä suurta hurmaantumisen tunnetta. Tämä jäi hieman kaivamaan, sillä mieheni vastaa kaikin puolin miestä keneen rakastuisin palavasti. Tuntuu pahalta ajatella että tässä suhteessa sitä nyt ollaan loppuelämä, eikä sitä SUURTA rakkautta tullutkaan kohdalle vaikka asiat on monista kulmista katsottuna loistavan upeasti.
Mutta mikä on kun vaan ei osaa rauhoittua nauttimaan vaan haikailee jotain, mennyttä ja tulevaa, suuria fiiliksiä...
Olen aina ollut siinä onnellisessa asemassa että saan matkustaa, kokea ja kiertää maailmaa. Myös mieheni on innostunut maailmanmatkaaja, mutta on nyt sidottu firmaansa niin pahasti ettei pääse varmaan vuosiin matkustamaan kunnolla. Itse haluaisin kokea muutakin kuin tämän käpykylän pölyt jaloissani, mutta suin päin suhteesta lähteminen ei oikein sovi laatuun. Tuntuu että pääni sekoaa kun en tiedä miten päin olla. Omat koulutussuunnitelmani ovat vähintään yhtä sekavat kuin kaikki ajatukseni ja mikään ei oikein tunnut miltään. On yliopistopaikka, on mahdollisuus harrastaa ja periaatteessa "hypätä kuvioon" sopeutumalla yhteiskunnan normeihin. Mikä siinä niin kamalaa voisi olla?
Sana SITOVA on minulle kauhujen kauhu. Perhe-elämä, vauva, vakituinen työ..kuin kirosanoja. Tuntuu että leima päälle ja pakettiin, loppuelämä olisi tavallaan selvillä ja se tuntuu kammottavalta. Ei mahdollisuutta chillailla maailman turuilla, kuunnella meren pauhetta ja ratsastaa pustalla. Haluan nähdä maailmaa, imeä sen huumaavaa sykettä, elää keskipisteessä, tuntea elämän virran! Sen uuden kaupungin tuoksun ja tunteen kun sydän pakahtuu suuruuden ja valloittamatomuuden epätoivosta---vai onnesta?
Olen kärsinyt esiintymispelosta pienestä asti ja mieheni on nyt ensimmäinen jolle uskalsin asian tunnustaa. Aikansa hän jaksoi ymmärtää, mutta sitten vain kiinnostus vaivaani kohtaan lopahti ja tilalle tuli "Sulla on aina jotain ongelmaa". Olen saanut lääkkeitäkin mutta pelkään käyttää niitä. Elämä pelottaa, mutta kiinnostaa. Perusluonteeltani olen todella sosiaalinen, mutta se kaikki on feikkiä, sisällä jyllää pelko. Kuin jännittäisi rintakehää koko ajan ilman mahdollisuutta rentoutua. Kun aloitan keskustelua ihmisen kanssa mietin jo miten sen tyylikkäästi lopetan.
Taidan olla todella "fucked up" ajatuksieni kanssa. Tuskin tästä kukaan mitään tolkkua saa, mutta saanpahan itse luettua sen mitä ajattelen.
Nämä ja paljon muuta...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mää olen ollu jo melkein 10 vuotta saman miehen kans, joista viimeset 2 vuotta oon miettiny että haluunko ny ihan varmasti elää loppu elämäni hänen kanssa..
Ahistavaa.. Tee jotain ku vielä voit!
Sinulla on ikävä itseäsi. Löydä persoonasi ja elä omilla
ehdoillasi, muuten et ole koskaan todella onnellinen.
Luin juttusi ja löysin siitä paljon samanlaista mitä itse olisin kirjoittanut..Minä en seurustele, ja miksi? Siksi koska ahdistun heti kun aletaan puhumaan seurustelusta, saati yhteisestä tulevaisuudesta. Kai tätä voisi sitten sanoa sitoutumispeloksi tai joskin mutta ongelmaksi se on jo muosodtunut. Kaipaan ihmistä rinnalleni mutta silloin kun sellainen siinä on, ahdistun ja juoksen pakoon. En anna kenellekkään enää edes mahdollisuutta,etsin heistä pelkästään virheitä ja alan miettiä entäs jos tapaan vielä jonkun paremman, ns.unelmien miehen.
Suurin intohimoni on myös matkailu. En voi ajatella että voisin jakaa nämä unelmat jonkun miehen kanssa,sillä useasti miehet ovat vain tokaiseet "mikä kiire sitä on,ensiksi talous kuntoon ja sit voi etelän matkoja suunnitella."He eivät ymmärrä että haluaisin kokemuksia ja kokea epäonnistumisia,seikkailuja,onnea ja surua..En halua pelkkää turvallista olotilaa milloin tietää mitä tuleman pitää. Tutustun helposti ihmisiin, mutta en kovin helposti avaudu kellekkään. Suurin osa ihmisistä pitää minua aina positiivisena ja iloisena ihmisenä joka on sinkku vain sen takia että ei arvosta miehiä.Mutta to´dellisuudessa minäkin, pieni feministin alku, tarvitsen tukea ja rakkautta.Ongelma on se että en osaa suhtautua siihen oikein. Entinen poikaystäväni jonka kanssa seurustelin hieman yli puoli vuotta, kyllästyi asenteeni. Olin koko ajan varautunut ja ehkä hieman välinpitämätön. Hän juuri halusi turvallisen tulevaisuuden, ilman suuria riskejä. Osittain hän oli juuri sellainen mies mitä haluankin, mutta en virheiden etsinnältäni sitä huomannut.
En tiedä mitä yritän tällä jutullani sanoa, mutta ehkä sitä että samantapaisia ongelmia on muillakin. Toivon että ehkä joku päivä minäkin alan arvostaa turvallista, riskeemalla itseni pitkään suhteeseen.Vielä en ole siihen valmis, ehkä sitten joskus...
Oon ollu tuskastumassa saman ongelman kanssa mut oon kuitenkin vähän eri tilanteessa kuin sinä nyt...Silti tuli pelottavasti mieleen että tuo voisi olla täsmälleen minun kirjoittamani parin vuoden päästä!!
Mulla on suhdetta takana vähän yli puoli vuotta, enkä ole kokenut myöskään sitä "huumaa suhteen alussa". Olen miettinyt, että onko tämä vain minun tapani rakastaa? Ilman suuria tunteita ja sitä "SUUREN rakkauden tunnetta"... Muakin on kaivertanut sama asia et onko edes olemassa sellasta ihmistä joka kirjaimellisesti vaan vie jalat alta? Ja toisaalta pelottanut se, että entä jos sellainen sattuisi kohdalle niin mitä tekisin... Kun poikaystäväni on myös täysin unelmieni mies.
Minäkin rakastan matkustamista yli kaiken ja haaveilen usein, että vielä joskus aion nähdä jokaisen ihmeellisen kolkan tästä maailmasta, enkä voisi kuvitellakaan asettuvani aloilleni ihan vähään aikaan...
Ja kuten sinäkin ns. normaali elämä tuntuu minusta vain vankilalta. En näe itseäni lapsiperheen äitinä, omakotitalossa elämässä turvattua elämää... Ehkä vain pahimmissa painajaisissani!! Vaikka minulla on kaikki mitä toisaalta toivoa voisin niin tuntuu, että sydän kaipaa jonnekin kokemaan ja näkemään maailmaa.
Joten toivottavasti jaksaisit vastata kysymykseeni...
Ajattelitko näin jo suhteen alkuaikoina? Onko se kasvanut ajan myötä? Ajatteletko nyt, että olet tehnyt oikein kun olet jatkanut suhdetta?
Minun maailman nälkäni on aiheuttanut riitaakin, kun minä kuljen polkujani ja hän on kiinni omissa jutuissaan eikä voi olla mukana. Mutta silti en voi kuvitella olevani ilman häntä. Mutta olen myös miettinyt onko tällä pidemmän päälle minkäänlaista tulevaisuutta?
Kiitos kun jaksoit lukea ja vastatkaa...Kiitos!:)
Kaikella on aikansa ja paikkansa.
Nuorena pitää toteuttaa unelmia ja kierrellä maailmaa, tavata erilaisia ihmisiä meiltä ja muualta. Pitää yrittää muovata omaa itseään sen kaltaiseksi kuin haluaa itsensä olevan, tehdä niitä asioita, jotka ovat kiinnostavia. Muussahan ei ole mitään järkeä?
Olen kokenut rakkauden suurta ja vähän pienempää huumaa ja pannut merkille, että tuo rakkauden kuuma huuma on haihtuvampaa sorttia kuin miedompi versio!
Usein jonkun viedessä meiltä ns. jalat alta, näemme hänet ruusunpunaisten lasien läpi melko pitkään. Lopulta kun ihmiseen tutustuu lähemmin, hän ei ole ollenkaan sellainen kuin on odottanut. Mitä erilaisemmaksi hän osoittautuu sitä suurempi on pettymys. Mitä suurempi on pettymys sitä todennäköisemmin suhde ei onnistu.
Vaikka olisikin perhe, omakotitalo jne. voi silti pyrkiä kulkemaan omia latujaan. Missään ei määrätä miten lapsiperheen äidin tulee käyttäytyä ja mitä tehdä. Ne asiat on äidin itsensä ratkaistavissa.
Tulevaisuutta pohjustetaan joka päivä elämällä sitä hetkeä joka on tässä ja nyt. Itselläni on kova, ei niinkään maailmannälkä (enää) vaan ihmisten. Rakastan tavata uusia ihmisiä. Jokainen tapaamani ihminen on minulle suuri seikkailu! Onneksi minulla on viisas mies, joka ymmärtää asian.
Erotathan kaksi asiaa: On täysin eri asia rakastua palavasti kuin pysyvästi. Palava rakkaus saattaa sammua äkkiä, pysyvä ei.
Olen siinämielessä intohimoinen, että rakastaisin miestäni edelleen, vaikka eroaisimmekin. Rakastan exäänikin tavallaan, vaikka erostamme on jo 15 vuotta.
Ikinä ei voi sitoutua kehenkään jos haikailee jonkin suuremman rakkauden perään. Siinä syy miksi suhteesi ahdistaa. Olisiko niin, että rakastat rakkauden tunnetta enemmän kuin miestäsi? Miltä sinusta tuntuisi jos miehesi olisi samalla periaatteella kanssasi?
Tutustu itseesi ja mieti miksi ylipäänsä olet suhteessa. Vain siksikö, että miehesi on komea, urheilullinen, varakas, nuori? Eikö miehesi henkiset ominaisuudet ole sinulle tärkeitä? Mitkä ominaisuutesi ovat miehellesi tärkeitä?
Yhteiskunnassa voi elää siihen sen kummemmin sopeutumatta. Jokainen tekee itse omat päätöksensä.
Tuli myös mieleen, että onko matkustelu sinulle pakoa omasta elämästäsi?
Usein ihmiset, jotka aina ovat matkustaneet kuten diplomaattien, bisnesmiesten jne.. lapset, kokevat suurta juurettomuutta aikuisena. He eivät pysty sitoutumaan sen takia, ettei heihin ole sitouduttu. Vanhempien työ on sanellut kasvatusympäristön tai lapsi on jätetty hoitajien huomaan kotimaahan kuukausiksi ilman vanhempiaan.