Käydessäni kotikaupungissa (9 000 asukasta)huomaan kuinka monet tyytyvät niin vähään. MIksi minä tavoittelen jotain tuntematonta kuuta taivaalta. He saavat lapsia,elävät lapsuuden poikaystävän kanssa koko loppu elämänsä. Käyvät välillä ajelulla, lihovat, eivät keskustele, koko elämänsä istuvat kaupan kassalla..... Ei,tämä ei tarkoita, että halveksuisin heitä, jotka ottavat sen minkä saavat ja tyytyvät siihen!? Ei, tavallaan kadehdin heitä niin paljon!itse tuntuu että en koskaan onnistu täyttämään sitä tyhjyyttä sisälläni,en opiskelemalla,pakenemalla eurooppaan,etsimällä sitä toista puoliskoani...Toivon vain että joskus koen kuuluvani johonkin,löytäneeni jotain mikä tiputtaa minut maan pinnalle!ymmärtääköhän kukaan,tämä on kalvanut minua vuosia! Mistä johtuu että olen tällainen!onko kohtalotovereita???Tuntuu kuin etsisin jotain tarkoitusta elämälle!!! kallonkutistajanko tarpeessa?
Kysymys hyvät sinkut ja vähemmän sinkut
parikymppinen naisen alku
4735
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Etpä taida ihan yksin olla. On tullut ajateltua vähän samanlaisia asioita. Varo sitä pudotusta, se voi olla korkea, tai sitä ei tule ollenkaan?
Heh, kyllä sinäkin vielä saavutat tuon "tason". nimittäin kauneus on katoavaista, ja kun alat rupsahtaa, ei sitä valinnanvaraakaan enää ole. Nöyrryt ja löydät nöyryydestä ilon. Toisaalta tuo puheesi tuntemattomasta kuusta lienee aika yleinen kokemus: eihän meille yleensä mitään elämän tarkoitusta lautasella anneta, vain hemmetinmoinen kasa erilaisia mahdollisuuksia. Jos ei osaa valita, niin aika kinnkinen ongelma sekin on. Lohduttaudu sillä, että on paljon niitäkin jotka eivät voi valita, koska eivät tunnu saavan ketään.
Kuule hyvä parikymppinen, ihan kun olisi entisen minäni kirjottamaa tekstiä lukenut! Olen kyllä itsekin suunnilleen saman ikäinen vielä, mutta muutamassa vuodessakin on tapahtunut niin paljon asioita että olen muuttunut. Olen huuhaillut lukion jälkeen siellä täällä maailmassa tehden sitä ja tätä, takertunut tietoisesti aina sellaiseen mikä ei ole pysyvää ja kärsinyt siitä. Nyt olen vihdoin ns. löytänyt itseni ja uskallan olla aloillani. Tiedän mitä teen ja mitä haluan, olen itsevarma ja se kai näkyy ulospäinkin. Koska tiedän ettei minun tarvitse tyytyä elämässä ihan mihin vaan, uskallan myös vaatia toivomaani. Kaikki nyt vaan eivät ole samanlaisia, eikä minusta todella olisi ollut vain jäämään pieneen kotikaupunkiini ikuisesti tuntemieni ihmisten joukkoon. Viimein olen nähnyt tarpeeksi maailmaa, ihmissuhteita ja aloja, joten uskallan lopulta vain olla tyytyväinen ja tietoinen. Kaikki eivät ehkä koe sitä koskaan, en siis voisi olla onnekkaampi. Mene siis minne sydän sanoo ja etsi itsesi, mutta pidä mukana vastuullisuus ja jonkin sortin järki, eikä rahaakaan sovi heittää unholaan. Kyllä se siitä. Rentoudut nyt vähän etkä mieti liian paljon tai myöskään tee ihan tyhmyyksiä.
Jossain siellä kotikaupungissa istuu taatusti tälläkin hetkellä nainen joka kiroaa mielessään että: ”Miksi piti jämähtää tähän h-tin loukkoon, miksi piti ottaa tuo repa mieheksi ja nyt saa sitten paimentaa sen räkänokkia kersoja. Ikinä se ei mitään puhu ja veis joskus muuallekin kuin vaan nakkikioskille sillä iänikuisella korollan romullaan. Eikä täällä muuta duunia kuin tuo ikuinen kassan hakkaaminen ja perse vaan leviää, taas on tullut kolme kiloa lisää... Miksen mä silloin koulun jälkeen lähtenyt sinne Pariisiin niin kuin naapurin Kirsi...elämä valuu hukkaan...ikinä ei tapahdu mitään...”