Uuden edessä

Äitienpäivänä se tapahtui. Asia jota olin pelännyt alusta asti. Mieheni lähti ja jätti meidät yksin. Minut ja 4kk vanhan poikamme. Olin hölmönä luullut että kaikki langat olisi minun omissa käsissäni. Minä päättäisin suhteen sitten kun olisin valmis. Toisin kävi. Rakastin ja rakastan lapseni isää todella paljon, muuten en olisi kestänyt näin kauan sitä kaikkea mitä suhteemme toi tullessaan. Miehelläni on aina ollut omanlaisensa alkoholiongelma. Hän ei juo kotona ja voi olla pitkiäkin aikoja ilman viinaa mutta sitten kun se lähtee käsistä niin se lähtee. Suhteemme oli alunperin niin typerä kuin vain voi olla. Aloimme seurustelemaan humalaisen sattumuksen kanssa. Minäkin halusin silloin pitää hauskaa mutta kun suhteemme kehittyi ei baarit olleet minulle enää se tärkein juttu. Miehelleni oli. Me muutimme miltei heti yhteen ja puolenvuoden kuluttua aloin odottamaan poikaamme. Vahinkohan se silloin oli ja pohdimme viimeiseen asti mikä on oikein. Pidämmekö lapsen vai ei. Teimme oikean päätöksen mitä minä en ole kertaakaan pojan synnyttyä katunut ja pidimme hänet. Odotusaika oli helvettiä. Mieheni joi enemmän kuin koskaan ja olin todella loppu. Yritin jopa muuttaa omaan asuntoon mutta annoin periksi ja mies muutti perässä. Kun synnytyksen aika läheni juomistahti vain kiihtyi. Mies sanoi että nyt on mentävä kun sen jälkeen kun poika syntyy niin ei enää voi. Hän oli sitä mieltä ettei lapsen syntymä muuta muuten mitään joten hän voi olla poissa. Ei antanut minulle edes yhtä viikonloppua että oltaisiin voitu olla vain kaksin. En tiedä miksi kestin. En oikeastaan kestänytkään. Ero oli lähellä joka kerta mutta tyhmänä luulin etten pärjäisi yksin. Sitten koitti se yö kun synnytys alkoi ja olin ihmeissäni kun mies tarjoutuikin lähtemään mukaan. Koko päivä siinä meni. Loppuun asti mies ei ehtiny olla kun yö koitti ja hän ei olisi saanut enää kyytiä kotiin joten synnytin siskoni tukemana pienen pojan maailmaan. Mies marssi laitokselta heti baariin mutta tuli sentään seuraavana päivänä meitä katsomaan. Sen jälkeen mies lupasi ja lupasi tulla uudestaan mutta viina vei voiton. Hän muka inhosi sairaalan hajua. Kotiin hän haki meidät krapulassa. Kotona ei oltu tehty mitään. Lumet oli luomatta. Miljoonat astiat tiskaamatta. Kissanhiekat vaihtamatta ja joka paikassa hirveät määrät pölyä. Se oli todella raskasta. Elämä kuitenkin asettui uomiinsa. Mies oli kiltisti monta kuukautta. Ei juonut. Kävi töissä ja auttoi vauvan kanssa niin paljon kuin kykeni. Luulin jo että elämästämme yhdessä voisi silti tulla jotain. Ei sitten tullutkaan. Jostain syystä hän ei meitä enää halunnutkaan. Liika elämän tavallisuus ahdisti häntä kai...ehkä minä ainaisine vahtailuineni. Minä pelkäsin että juominen alkaa taas joten nalkutin väsyneenä varmaan aika paljon. Äitienpäivänä hän lähti ostamaan minulle lahjaa. Poika oli päikkäreillä. Leffa valmiina. Grillivartaat kaapissa ja perunat valmiina kattilassa. Kun pari tuntia oli kulunut soitin miehen perään ja kysyin missä hän on. Sanoi olleensa terassilla ja minä tyhmänä suutuin. Löin hänelle luurin korvaan ja sen jälkeen ei mies tullut enää takaisin. Tavaransa hakee ensi viikon aikana. Minä jäin yksin lapsen kanssa. Olen todella surullinen. Tiedän että ratkaisu on oikea mutta silti sattuu. Hänessä on niin paljon hyvää ja kyllä hänkin on sanonut haluavansa olla meidän kanssamme. Asiat meni vain liian pitkälle ja siinä se. Lapsenkin on parempi olla näin mutta kyllä on hirveää kun ei voi asiat olla niin kuin pitäisi.