Mitä ihmettä teen?

Ajattelin tulla kysymään täältä viisaammilta neuvoa, kun en itse tiedä mitä pitäisi tehdä...

Seurustelin exäni kanssa 1.5v, asuimme yhdessäkin. Suunnilleen viimeiset puoli vuotta siitä ajasta meni siihen, kun exä oli koko ajan töissä ja minä itkin kotona iltaisin, kun oli toista niin ikävä. Exä ei reagoinut pahaan olooni mitenkään, vaikka näki selkeästi sen. Viikonloppuisin, kun olisi ollut yhteistä aikaa, exä ei suostunut tekemään raskaan työviikon jälkeen kanssani mitään tai lähti kavereittensa kanssa johonkin ilman minua. Olin täysin yhdentekevä ja itsestäänselvyys, työ oli selkeästi tärkeämpi kuin minä. Alkuvuodesta oli pakko puhua ja yhden illan aikana puhuimme ja päätimme erota saman tien. Molemmista tuntui hurjan pahalta erota, vaikka molempien mielestä se oli paras ratkaisu.

Muutimme erilleen emmekä olleet yli kuukauteen yhteydessä. Sitten näimme, kun piti hoitaa vielä eroon liittyviä asioita. Exä sitten alkoi puhumaan ja itkemään, kuinka ikävöi ja haluaisi minut takaisin. Sanoi tajunneensa millaisen virheen teki ja ettei työ sittenkään ole niin mukavaa, kun ei ole ketään kotona odottamassa jne. Minullakin nousi tunteet ja vanhat hyvät muistot mieleen, ja päätettiin, että yritetään uudestaan, varovasti kuitenkin.

Ei siitä tullut kuitenkaan mitään ja päätettiin, että pysytään kavereina. Meni taas pikkuisen aikaa ettei oltu yhteydessä, kunnes nähtiin taas, ihan kavereina vaan. Ja taas exä alkoi itkemään minua takaisin. Sanoin, että en ole varma saanko ne tunteeni häntä kohtaan enää takaisin, kun silloin erotessa oli pakko tappaa ne kaikki tunteet. Exä sanoi, että jaksaa kyllä odottaa jne. Sanoin, että jos palaamme yhteen, niin se tarkoittaa sitten myös sitä, että hänen täytyy muuttua niissä asioissa, joissa mokasi silloin, kun seurustelimme. Exä lupasi, että asiat muuttuvat ja oli ihan tosissaan, lupasi vaihtaa työnsäkin johonkin säännölliseen päivätyöhön.

Yritimme taas, tai emme edes varsinaisesti _yrittäneet_ vaan sanoin, että katsotaan pikkuhiljaa. Mutta kaiken tämän soutamisen ja huopaamisen jälkeen, en tiedä saanko tunteitani häntä kohtaan enää takaisin. Vai saisinko? Kai sitä jotenkin alitajunnassaan jännittää tai pakottaa, että "nyt pitäisi ne tunteet löytyä". Ja kun tietää, että toinen on edelleen rakastunut ja ikävöi ja odottaa vain, että minulla tulisi tunteet takaisin, niin asettaahan se paineita. Nyt olemme nähneet vähän useamminkin, ja joka kerta exä itkee kuinka typerä on ollut ja millaisen virheen silloin teki jne., niin ei se minustakaan tunnu mukavalta nähdä toista sellaisena.

En vain tiedä, että mitä pitäisi ajatella ja tehdä. Exässä on kuitenkin sellaisia hyviä puolia (ei juo, ei polta, ei petä, olisi mahdollisille tuleville lapsille hyvä isä, arvostaa samoja asioita kuin minä jne.), mitä ei monessa muussa nuoressa miehessä välttämättä ole ja joita mieheltä vaadin. Toisaalta mietin taas niitä juttuja, jotka olivat huonosti (ei tehty yhdessä paljon mitään, seksi oli aika tylsää) ja vaikka exä lupasi, että tekee niille asioille jotain, niin tekeekö sitten myös eikä vain puhu? No tämän tietysti näkisi vasta kun tosissaan kokeilisi... Exä on kylläkin parantanut joitain tapojaan ja selkeästi yrittää, mutta silti. Eihän täydellistä parisuhdetta ole, kyllä minä sen tiedän, mutta en nyt jaksaisi pelkkää lähetyssaarnaajakaan seuraavat 40 vuotta ;)

Pitäisikö odottaa, että tunteet EHKÄ JOSKUS tulisivat takaisin vai pysytellä sinkkuna ja etsiä epätoivoisesti hyvää miestä? Voivatko tunteet tulla pitkän(?) ajan päästä uudelleen? Olen nuori ja nätti ja fiksu, joten ottajia kyllä olisi, mutta minulla itsellä vaan taitaa olla rima pikkuisen korkealla (älkääkä sanoko, että laske sitä rimaa, koska tiedän aika tarkkaan mitä haluan niin miksi minun pitäisi tyytyä sellaiseen mitä en halua), ja exä kuitenkin täytti "kriteerit" suht hyvin...

Mielipiteitä..?