Ollaan seurusteltu vuoden päivät, ja mies on koko aika antanut kaikkensa tälle suhteelle. Hän se oikeastaan minuun ensin rakastui, mulla tunteet syttyivät vasta myöhemmin.
Tässä on jotenkin ongelmana se, että aiemmin aloittaessani suhdetta olin vasta 17-vuotias. Nyt ei ole minkäänlaista kunnon huumaa syntynyt, enkä sitä välttämättä odotakaan...tiedän etteivät asiat mene samalla tavalla, ja itsekin olen muuttunut jonkin verran. Kuitenkin mietin joissain yhteyksissä, että onko tämä nyt se "elämäni mies". Jotenkin silti ajattelen, että kun tämä ei alkanut ihastumisesta/rakastumisesta, että voiko tämä olla lopulta kestävää. Tunneihminen kun olen...Haluaisin kuitenkin todella tuntea täyden varmuuden hänestä. Tiedän, ettei tulevaa voi ennustaa, mutta haluaisin nyt tällä hetkellä olla levollinen ja onnellinen...toivoen, että sama jatkuu tulevaisuudessakin.
En tiedä miten psyykkaisin itseäni...tuntuu kyllä, että rakastan poikaystävääni, mutta se on kyllä erilaista rakkautta kuin aiemmassa suhteessani (tiedän, ei saa verrata). Vaikka tästä aiemmasta suhteesta on aikaa pian kolme vuotta, on se jotenkin jättänyt jäljet itseeni. En tiedä, häviävätkö ne koskaan. Luulin silloin, että menisin jonain päivänä naimisiin tämän ihmisen kanssa, mutta toisin kävi. Tuntuu, etten kykene enää ajattelemaan samalla tapaa...olen varovaisempi ja epäilevämpi.
Sen sijaan poikaystäväni on täysin varma minusta, vaikka hänkin on joutunut kokemaan aiemmin suuria pettymyksiä ihmissuhderintamalla. Silti hän pystyy rakastamaan täysillä, tekisi mitä vain vuokseni.
Eihän tässä ole varsinaista ongelmaa, jos ajattelee ongelmana esim. liikaa alkoholinkäyttöä tms. Mitään sellaista ei ole. Kaikki on hyvin, mutta en tavallaan elä tässä päivässä. Ajatukseni harhailevat jossain todellisen ja epätodellisen välimaastossa...on päiviä jolloin olen onnellinen, mutta vastapainona on sellaisia, jolloin vain itken hysteerisenä.
Tähän varmasti joku sanoisi, etten vielä tunne itseäni. Kyllä minusta tuntuu, että tunnen. Kenties vuosia myöhemmin ajattelen, etten vielä tuntenut...mutta asiaan. Minulla on välillä huono omatunto kaiken tämän takia. Etten pysty antamaan miehelle samaa mitä hän antaa minulle. Onko tässä silti vielä toivoa? Pelkään, että ajan itseni erotilanteeseen ennemmin tai myöhemmin, jos tämä ailahtelevaisuus jatkuu. Poikaystäväni yrittää ymmärtää, mutta sydän särkyy kun katson häntä, kun hän ei voi tehdä mitään jotta oloni paranisi.
Toivottavasti jollain on jotain hyvää sanottavaa tähän...
Tässä on jotenkin ongelmana se, että aiemmin aloittaessani suhdetta olin vasta 17-vuotias. Nyt ei ole minkäänlaista kunnon huumaa syntynyt, enkä sitä välttämättä odotakaan...tiedän etteivät asiat mene samalla tavalla, ja itsekin olen muuttunut jonkin verran. Kuitenkin mietin joissain yhteyksissä, että onko tämä nyt se "elämäni mies". Jotenkin silti ajattelen, että kun tämä ei alkanut ihastumisesta/rakastumisesta, että voiko tämä olla lopulta kestävää. Tunneihminen kun olen...Haluaisin kuitenkin todella tuntea täyden varmuuden hänestä. Tiedän, ettei tulevaa voi ennustaa, mutta haluaisin nyt tällä hetkellä olla levollinen ja onnellinen...toivoen, että sama jatkuu tulevaisuudessakin.
En tiedä miten psyykkaisin itseäni...tuntuu kyllä, että rakastan poikaystävääni, mutta se on kyllä erilaista rakkautta kuin aiemmassa suhteessani (tiedän, ei saa verrata). Vaikka tästä aiemmasta suhteesta on aikaa pian kolme vuotta, on se jotenkin jättänyt jäljet itseeni. En tiedä, häviävätkö ne koskaan. Luulin silloin, että menisin jonain päivänä naimisiin tämän ihmisen kanssa, mutta toisin kävi. Tuntuu, etten kykene enää ajattelemaan samalla tapaa...olen varovaisempi ja epäilevämpi.
Sen sijaan poikaystäväni on täysin varma minusta, vaikka hänkin on joutunut kokemaan aiemmin suuria pettymyksiä ihmissuhderintamalla. Silti hän pystyy rakastamaan täysillä, tekisi mitä vain vuokseni.
Eihän tässä ole varsinaista ongelmaa, jos ajattelee ongelmana esim. liikaa alkoholinkäyttöä tms. Mitään sellaista ei ole. Kaikki on hyvin, mutta en tavallaan elä tässä päivässä. Ajatukseni harhailevat jossain todellisen ja epätodellisen välimaastossa...on päiviä jolloin olen onnellinen, mutta vastapainona on sellaisia, jolloin vain itken hysteerisenä.
Tähän varmasti joku sanoisi, etten vielä tunne itseäni. Kyllä minusta tuntuu, että tunnen. Kenties vuosia myöhemmin ajattelen, etten vielä tuntenut...mutta asiaan. Minulla on välillä huono omatunto kaiken tämän takia. Etten pysty antamaan miehelle samaa mitä hän antaa minulle. Onko tässä silti vielä toivoa? Pelkään, että ajan itseni erotilanteeseen ennemmin tai myöhemmin, jos tämä ailahtelevaisuus jatkuu. Poikaystäväni yrittää ymmärtää, mutta sydän särkyy kun katson häntä, kun hän ei voi tehdä mitään jotta oloni paranisi.
Toivottavasti jollain on jotain hyvää sanottavaa tähän...
Vastaukset 2
Vanhimmat
en kyllä nähnyt tuossa sellaista niinsanottua ongelmaa, mielestäni teidän suhde kuulostaa ihan mukavalta. jos rakastat häntä, niin ole hänen kanssaan sitten. olet varmasti kasvanut ihmisenä kuitenkin siitä, kun olit 15 ja sinulla oli se toinen pokaystävä. minä ainaskin katsoisin suhteenne kehittymistä, mutta jos et tunne sellaista tunteen paloa että haluat olla hänen kanssaan lopun elämääsi, niin ei kai siinä sitten mitään. oletan että ette asu yhdessä, joten silloin kun olette vuoden asuneet yhdessä, niin kyllä pitäisi jo suurinpiirtein kuitenkin toisen tuntea. olen itsekin nuori, 21v, joten mitäpä minä näistä jutuista tietäisin. olen kuitenkin ollut suhteessa jo 3v ja asunut puolet siitä mieheni kanssa. tiedän että hän on juuri oikea minulle.
onko tämä nyt sitten se oikea... kyllä aika sen näyttää. itselläni on takana 3v suhde ja luulin sen olevan se ISO juttu, nyt mies jätti ja sitten siuduin... kun selvisin (johon meni 1,5v) otin ilon irti elämästä ja treffailin ilman isompia situtumisia. nyt olen vuoden taivaltanut ihanan miehen rinnalla ja tiedä että hän on ainakin tällä hetkellä se ISO juttu minulle, ostimme juuri yhteisen kodin ja vaihdoimme kihloja, hääpäiväkin on jo sovittu :)
elä päivä kerrallaan mutta älä satuta poikaprkaa!