Lyövä mies ei muutu

kun kerran rajat on ylitetty, ne taatusti ylitetään uudelleenkin ja otteet raaistuu.

Voi itku, että mä olen vihainen ja halveksin tuollaisia paskoja, kun munkin mieheni sisimmiltään sittenkin on.

Viinaa kitattuaan päätti pistää vaimon ojennukseen viime yönä. Tarttui käsivarsiin, puristi ja repi, niin että tosi muhkeat mustelmat on nyt, seuraavaksi tuli karatepotkua päähän, hiuksista lennätettiin kaakelilattiaan niin, että niskassa rusahti ja hetken luulin, että kuolen ja seuraava taju oli, kun lensin kaapin oveen ja hetkeksi maailma pimeni. Nyrkkiä tuli joka välissä. Voi perkele, mikä paska mieheksi.

Lähtöhän siitä tuli.
Nyt on pää ja niska kipeä, käsivarret hellät ja mustat ja välittäminen totaalisen murskana.

Nyt tämä terroristi on kuin uhri, mykkä paska. Ei puhu, ei pyydä anteeksi, on kuin ei oliskaan - eikä ainakaan hän ole mitään tehnyt...
Että mä halveksin tuollaisia ihmisiä, mä inhoan ja vihaan häntä nyt enemmän kuin tiesin voivanikaan.
Että tuollaisen pohjasakan koskaan miehekseni otinkaan. Sitä mä ymmärrä enää.

Paljon ilkutaan, että mitäs itse teit. Mä EN lyönyt, EN. Huusin kyllä, kun riita meni taas sanallisesti sille tasolle, että en viitsi edes toistaa. En käynyt käsiksi missään vaiheessa, enkä ole käynyt koskaan, mutta yritin kyllä päästä hänen käsistään henkeni hädässä veks, kun tajusin, että kohta multa taitaa olla päivät luettu. Hän vaipui kuin johonkin psykoosiin, ääni nousi ja otteet oli kuin jostain itämaiselta taistelukentältä. Hän tarttui ihan yhtäkkiä minuun kiinni ja sitten mentiin.

Eikä ollut eka kerta, näitä päisään räyhäämisiä on ollut, mutta ei näin järkyttäviä, kun hän ei lopettanut, vaikka pyysin, sanoin monesti, että nyt riittää, antaa olla. Aikaisemmin hän on lopettanut, kun on katsonut, että nyt vaimo alistuu... tyhmä mikä tyhmä!

Nyt mun puolestani menköön sika vaikka paholaisen ruoaksi, enää mä en jaksa sietää häntä millään tasolla.
Aikaisemmin kaivoin jostain syvältä kaikki jäljellä olevat positiiviset tunteet ja vaikka rakkaus oli jo vahingoittunut reppanatunne, annoin uuden mahdollisuuden, toivon ajan parantavaan voimaan. Olen ollut tyhmä ja liian luottavainen, ihmisen perushyvyyteen kuitenkin uskova hölmö.

Mitään muuta häneen liittyvää en jaksa enää toivoa, kuin että löytäköön joskus edestään sen minkä taakseen jätti.

Ja jokainen, joka tajuaa, että koskemattomuuden rajaa on loukattu, uskokoon sen, että se on tie, jolta ei ole paluuta. Siihen mä en enää usko!!!