Terapian tarpeessako?

Tilanteemme on tämä:
Meillä on vähän yli puolivuotias vauva eli olen siis vielä äitiyslomalla ja tarkoitus olisi muutenkin olla kotona vielä ainakin syksyyn asti. Mieheni on ollut jo pitemmän aikaa työttömänä, yrittänyt kyllä hakea silloin tällöin töitä mutta minkäänlaista työtä ei vaan tunnu löytyvän. Aluksi se tuntuikin mukavalle kun mies oli myös kotona koko ajan meidän kanssamme, pääsin esim. välillä itsekseni kaupungilla käymään tms. ja sain omaa aikaa varmasti enemmän kuin kotiäidit yleensä, kun isä oli kotona lapsen kanssa.

Nyt on kuitenkin alkanut toden teolla hermoja rassaamaan puolin ja toisin kun joutuu puolison naamaa katselemaan suunnilleen 24h vuorokaudessa. Joskus tuntuu siltä että aivan kaikki miehessä ärsyttää suunnattomasti, ja huomaankin valittavani (miehen mukaan "nalkuttavani") hänelle vähän väliä kaikenlaisista asioista. En vaan voi itselleni mitään, en kerta kaikkiaan pysty sivuuttamaan tyynen rauhallisesti ja mitään huomauttamatta tilanteita kun mies taas sadannen kerran jättää sukkansa lojumaan juuri siihen paikkaan missä sattuu ne jalastaan riisumaan, ei koskaan tiskaa vaikka olen pyytänyt eikä yleisesti ottaen osallistu mitenkään kotitöihin vaikka on kotona niinkuin minäkin, ei vaihda lapselle vaippoja, seurustelee kyllä lapsen kanssa ja hoitaa viihdyttämispuolen ihan kiitettävästi, mutta muuten lähes kaiken lapsenhoitoon liittyvän teen minä.

Päivät kuluvat miehellä tietokoneen ääressä istuen, joko pelaa, kuuntelee musiikkia tai notkuu netissä. Ei halua lähteä edes vaunulenkille meidän kanssamme vaikka kuinka olen yrittänyt maanitella että tulisi mukaan ja tehtäisiin jotain yhdessä perheenä ja raitis ilma tekisi hänellekkin hyvää. En kuvitellut raskaana ollessani tämän olevan tämmöistä, olen todella pettynyt ja aivan hukassa mitä pitäisi tehdä. Tuntuu että tilanne ei voi enää jatkua tällaisena, mies on aivan kypsä kuuntelemaan minun valitustani ja jatkuvaa kyselyä hänen työnsaannistaan (nykyään mies räjähtää heti jos alan kyselemään jotain siihen liittyvää), itse olen lopen kyllästynyt katselemaan kotona tietokoneella nyhjäävää miestä joka ei osallistu kotitöihin eikä yhteiseen perhe-elämään, ja pelkään että lapsemmekin saa traumoja isän ja äidin jatkuvan riitelyn kuuntelemisesta. Inhoan itseäni ja sitä ihmistä mikä minusta on tullut, en halua olla mikään valittaja ja nalkuttaja mutta en vaan voi itselleni mitään kun ärsyttää ja v..ttaa niin totaalisesti.
Meidän pelastuksemme olisi se että mies vihdoinkin löytäisi töitä. Silloin saataisiin elää ns. normaalia elämää niinkuin suurin osa tuoreista vanhemmista, äiti kotona ja isä päivät työssä. Voin kuvitella miten ihanalta sitten tuntuisikaan kun mies tulisi kotiin pitkän työpäivän jälkeen, voisi taas tuntea iloa oman puolisonsa näkemisestä. Ja sama pätee varmasti myös miehen kohdalla: työpäivän jälkeen olisi mahtavaa palata kotiin jossa rakas puoliso ja lapsi odottaisivat iloisina kun isi on taas kotona. Sellaista elämää minä haluaisin elää, olkaa onnellisia kaikki te joilla mies käy töissä (tai miksei toisinpäinkin, nainen käy töissä ja mies koti-isänä). 24 h puolison kanssa jatkuvasti voi todella tehdä kenen tahansa hulluksi.

Mitä siis tehdä? Hakeako itse jotain osapäivätyötä (kokopäivätyö ei käy koska lapsi niin pieni vielä, tarvitsee äitiä), toisaalta itse sisimmässäni tunnen etten haluaisi olla erossa lapsestani, haluaisin olla kotona edes äitiyslomani loppuun..se tuntuisi oikealta. Tuntuu vaan että jommankumman meistä olisi oltava edes osan päivästa jossain muualla, mutta pelkään että katkeroidun miehelleni jos minä joudun tahtomattani olemaan se joka tässä menisi töihin (mies taas HALUAISI töihin, mutta ei saa töitä).
Vai pitäisikö mennä johonkin pariterapiaan? Yksin sinne joutuisin menemään, mies ei moiseen suostu 100% varmasti. Ja kun en edes tiedä mihin ottaa yhteyttä, missä järjestetään jotain pariterapiaa?
Kiitos jos joku jaksoi lukea tämän vuodatukseni!