itsestäänselvyys

Ootteko huomanneet samaa kuin minä, eli:

Jonkin aikaa seurusteltuaan sitä helposti rupeaa pitämään toista hieman itsestäänselvyytenä, tavallaan luulee jo tuntevansa kaikki jutut ja osa niistä ärsyttääkin jne. Toinen on kokoajan (tai siis usein) siinä "vierellä" ja tulee tunne että siinähän se aina on, kun se kerran on siihen jo saatu.

Saattaapi ihastua muihin, tuntemattomiin, ihmisiin. Ne ovat vielä jännittäviä, kun heitä ei ole sillä tavalla "paljastettu" kuin seurustelukumppania. Sitä ei osaa enää niin arvostaa sitä "liian lähellä olevaa".

Mutta miten hienoa onkaan kun tähän tilaan itsensä päästettyään silti vielä herää huomaamaan että miten siitä omasta seurustelukumppanista ensi treffeillä ajatteli ja miten hyvä tyyppi se oli silloin ja on vieläkin. Miten siihen oli niin ihastunut ja syystäkin. Kyllä silloin huomaa taas toisen arvon. Ja huomaa että sama ihminen se on vieläkin, mutta vain paljon läheisempi. Ja siinä on se parisuhteen todellinen arvo.

Joillakin tämä välähtää päähän vasta sitten kun sitä vierasta on menty kokeilemaan (kun kaivataan sitä ensihuumafiilistä) ja ymmärretään sen jälkeen että sen alkuperäisen ihanan ihmisen, jonka kanssa alkuhuuma myöskin oli aikoinaan, voi menettää. Mutta miten hienoa se onkaan huomata silloin kun ei vielä ole tehnyt mitään peruuttamatonta ja voi nauttia yhdessäolosta puhtain omatunnoin.

Kukaan ei ole kenellekään itsestäänselvyys. Jos tuntuu siltä että kumppania ei tarvitse huomioida tai että ei sillä tunnu olevan mitään uutta annettavaa, niin kannattaa pysähtyä miettimään suhteen alkuaikoja, onko siellä tylsän kumppanin sisällä kuitenkin se ihastuksenne kohde haudattuna? Oletko itse alistunut tylsyyteen suhteessanne? Yksinään on vaikea olla tylsä yhteisessä suhteessa.