Olisikohan joku arvon virtuaalipersoonoista sangen ystävällinen ja valottaisi minulle, vastakkaisen sukupuolen käyttäytymistä heikosti ymmärtävälle miespuoliselle yksilölle hieman tahdikkaan lähestymisen saloja.
Kas kun elämäni aikana olen parilta naiselta pyytänyt vilpittömästi mahdollisuutta lähempään tuttavuuteen, eli pyytänyt viettämään muutaman tunnin ajastaan seurassani, esimerkiksi kahvikuppi tärisevissä käsissä häiritsevästi kilisten. Lienen onnistunut olemaan poikkeuksellisen tökerö, sillä vielä kuukausienkin jälkeen he vastaantullessaan tuijottavat minua hämmennyksen ja vaivautuneisuuden sekainen katse silmissään.
Epäilen siis lähestymistapaani liian suoraviivaiseksi, sillä kuulun siihen seinille katselevaan ja pälyilevään ihmisryhmään, joka peittää epävarmuuttaan tolkuttomalla vakavuudella, mutta pitää kuitenkin vastakkaista sukupuolta niin kiinnostavana, että ihailee tilaisuuden tullen heidän enemmän tai vähemmän sulokasta liikehdintäänsä -kunhan he vain ovat selin, tai muuten toimiinsa niin keskittyneinä, ettei tästä sangen viattomasta mielenkiinnon osoituksesta vain pääsisi merkkiäkään tämän katseltavan tietoon. Toisin sanoen katselen kyllä välillä ympärilleni, josko törmäisin mielenkiintoiseen naiseen, mutta siihen se jääkin.
No törmäähän niihin mieltä lämmittäviin yksilöihin aina joskus, ja silloin haluaisi puhua, muustakin kuin niistä kohteliaisuuden pakottamista teemoista. Mielelläni pyytäisin eräältä silloin tällöin vahingossa tapaamaltani naiselta tilaisuutta oikeaan tutustumiseen, enkä vain kävelisi pois kuten normaaliin käyttäytymismalliin kuuluu. Jos hän hymyilisi joskus, saattaisin sen tehdäkin. Mutta ei.
Mietinkin, että ovatko suomalaiset yleisesti ottaen yhtä kömpelöitä kuin minäkin. (Siis puhun arki- enkä iltaelämästä.) Näyttävätkö kaikki aina ja joka tilanteessa yhtä hämmentyneisyyden ja epävarmuuden häiritsemää välinpitämätöntä ilmettään, vai johtuuko se vain minun umpimielisestä esiintymisestäni, etten vuosikausiin ole kokenut sitä nautintoa, että puolituttu tai tuntematon ihan spontaanisti hymyilisi. Olisiko minun odotettava tuota hymyä, tai edes jollain tasolla kiinnostusta ilmaisevaan katsetta, vai pitäisikö taas rohkeasti käydä änkkäämässä jotain äärimmäisen tökeröä ja tuottaaa taas maailmaan yksi ihminen, jonka kasvot vääristyvät epämukavasta olotilasta, jonka kömpelö läsnäoloni tuntuu aiheuttavan.
Itse pysytn ehkä kovalla yrittämisellä katsomaan tyttöä silmiin ja hymyilemaan -tosin en molempia yhtä aikaa. Eli kun hymyilen, katseeni taipuu maahan, ja sen taas nostaessani vakavoidun. Ehkä hyvin nopealla vuorottelulla voisin saavuttaa jonkinlaisen ystävällisyyden illuusion, mutta toistaiseksi yritykset ovat irvokkuudessaan huvittaneet lähinnä itseäni.
Rehellisesti sanottuna, saatan vain kiinnostua vääränlaisista naisista, ja kuten suomalaiset yleensä, käyttää liikaa aikaa miettiessään sitä, mitä tuo ihminen mahtaa ajatella. Sitten kun tuo ulkoinen olemus ei välttämättä ole erityisen innostava, pitäisi kompensoida sitä muilla avuilla, mutta tällä tyylillä se jää kyllä tekemättä.
Siis kysymys uudelleenmuotoiltuna. Miten naisen käyttäytymistä voisi kohtuullisella luotettavuustasolla tulkita? Ja jos tämä tulkinta tuottaa murheellisen murskaavan tuloksen, kannattaako silti yrittää? Kiitos vaan jos tänne asti luit, selvensipä ainakin omia mietteitäni.
Kas kun elämäni aikana olen parilta naiselta pyytänyt vilpittömästi mahdollisuutta lähempään tuttavuuteen, eli pyytänyt viettämään muutaman tunnin ajastaan seurassani, esimerkiksi kahvikuppi tärisevissä käsissä häiritsevästi kilisten. Lienen onnistunut olemaan poikkeuksellisen tökerö, sillä vielä kuukausienkin jälkeen he vastaantullessaan tuijottavat minua hämmennyksen ja vaivautuneisuuden sekainen katse silmissään.
Epäilen siis lähestymistapaani liian suoraviivaiseksi, sillä kuulun siihen seinille katselevaan ja pälyilevään ihmisryhmään, joka peittää epävarmuuttaan tolkuttomalla vakavuudella, mutta pitää kuitenkin vastakkaista sukupuolta niin kiinnostavana, että ihailee tilaisuuden tullen heidän enemmän tai vähemmän sulokasta liikehdintäänsä -kunhan he vain ovat selin, tai muuten toimiinsa niin keskittyneinä, ettei tästä sangen viattomasta mielenkiinnon osoituksesta vain pääsisi merkkiäkään tämän katseltavan tietoon. Toisin sanoen katselen kyllä välillä ympärilleni, josko törmäisin mielenkiintoiseen naiseen, mutta siihen se jääkin.
No törmäähän niihin mieltä lämmittäviin yksilöihin aina joskus, ja silloin haluaisi puhua, muustakin kuin niistä kohteliaisuuden pakottamista teemoista. Mielelläni pyytäisin eräältä silloin tällöin vahingossa tapaamaltani naiselta tilaisuutta oikeaan tutustumiseen, enkä vain kävelisi pois kuten normaaliin käyttäytymismalliin kuuluu. Jos hän hymyilisi joskus, saattaisin sen tehdäkin. Mutta ei.
Mietinkin, että ovatko suomalaiset yleisesti ottaen yhtä kömpelöitä kuin minäkin. (Siis puhun arki- enkä iltaelämästä.) Näyttävätkö kaikki aina ja joka tilanteessa yhtä hämmentyneisyyden ja epävarmuuden häiritsemää välinpitämätöntä ilmettään, vai johtuuko se vain minun umpimielisestä esiintymisestäni, etten vuosikausiin ole kokenut sitä nautintoa, että puolituttu tai tuntematon ihan spontaanisti hymyilisi. Olisiko minun odotettava tuota hymyä, tai edes jollain tasolla kiinnostusta ilmaisevaan katsetta, vai pitäisikö taas rohkeasti käydä änkkäämässä jotain äärimmäisen tökeröä ja tuottaaa taas maailmaan yksi ihminen, jonka kasvot vääristyvät epämukavasta olotilasta, jonka kömpelö läsnäoloni tuntuu aiheuttavan.
Itse pysytn ehkä kovalla yrittämisellä katsomaan tyttöä silmiin ja hymyilemaan -tosin en molempia yhtä aikaa. Eli kun hymyilen, katseeni taipuu maahan, ja sen taas nostaessani vakavoidun. Ehkä hyvin nopealla vuorottelulla voisin saavuttaa jonkinlaisen ystävällisyyden illuusion, mutta toistaiseksi yritykset ovat irvokkuudessaan huvittaneet lähinnä itseäni.
Rehellisesti sanottuna, saatan vain kiinnostua vääränlaisista naisista, ja kuten suomalaiset yleensä, käyttää liikaa aikaa miettiessään sitä, mitä tuo ihminen mahtaa ajatella. Sitten kun tuo ulkoinen olemus ei välttämättä ole erityisen innostava, pitäisi kompensoida sitä muilla avuilla, mutta tällä tyylillä se jää kyllä tekemättä.
Siis kysymys uudelleenmuotoiltuna. Miten naisen käyttäytymistä voisi kohtuullisella luotettavuustasolla tulkita? Ja jos tämä tulkinta tuottaa murheellisen murskaavan tuloksen, kannattaako silti yrittää? Kiitos vaan jos tänne asti luit, selvensipä ainakin omia mietteitäni.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Aina kannattaa yrittää! Periaatteessahan siinä ei voi menettää mitään. Mitä nyt ehkä jotain itsetunto ongelmia saattaa tulla tarpeeksi monen yritykseksi jääneen lähestymisen jälkeen, mutta "sotaa" ei voiteta ilman tappioita.