Voiko erosta selvitä?

ois se sullekkin helppo jos sinä olisit se jättäjä,ero on tosiaan joillekkin kuin auton vaihto,ei mitään vaikeutta ja ei mitään muisteloita.ala nyt elämään itsellesi ja yritä suunnitella omaa elämääsi aivan uuteen uskoon,tee jotain mitä et ole ennen tehnyt,voimia sulle,sellaista se elämä vain on.

mutta aikaa se vaatii. Varsinkin noin pitkän liiton jälkeen.
Miehellesi tulee vielä vastaan asia, jos toinenkin, kyllä siitä elämä huolen pitää. Vaikka hän näyttäisi, että kaikki on ok, voi pinnan alla kuplia kuitenkin.
Sinulla on niitä ylä- ja alamäkiä varmaan säännöllisen epäsäännöllisesti, koska sanoit "montun pohjalla taas". Aikansa se ottaa, mutta ole vahva, kestät sen kyllä.
Tsemppiä ja jaksamista.
Itsekin olin aikanani epätoivon aallonpohjassa, mutta kyllä sieltä aina ylös pääsin. Välillä on helpompaa, välillä taas ei.
Kyllä sinä selviät.

Ylös montusta ystävä hyvä. ei kukaan mies ole sen arvoinen, että suret ja mietit " mitä olisi voinut olla" - mitä vain voi elämässä tapahtua - miksi et itse hae seuraa - ei tarvitse ajatella naimisiinmenoa - vakavaa seurustelua mutta hakeudu ystävä hyvä ihmisten ilmoille.
jos miehesi jätti sinut toisen takia - hän on pelkkää sanonko - no en sano, mutta sinä tiedät.

-Hyviä neuvoja olet avaukseesi saanut.Yhdyn niihin.-Tässä vielä jotakin omakohtaisesti koettua:Takana oli 33 vuoden avioliitto eron tapahtuessa.Mieheni oli parantumattomasti uskoton ja eli kaksoiselämää.Uskoin ja toivoin avioliittomme muutoksen ihmeeseen ja siksi sen päättyminen tuntui äärettömän tuskalliselta.-Sanoin lapsilleni,joista nuorin oli eron sattuessa vielä alaikäinen,että "äiti ei toivu enää milloinkaan entiselleen."-Itkin todella paljon.Kävin keskustelemassa ammatti-ihmisten luona,osallistuin moniin ryhmiin ja vertaistukikursseihin.Purin tuskaani luotetuille ystävilleni.-Hetkittäin tuntui,että aika etenee kiduttavan hitaasti.Ei tahtonut jaksaa päivää iltaan saakka.Aina sama tuska ja ahdistus.-En paennut sitä tunnetta,vaan annoin sen tulla ryöppynä päälle,itkin,huusin,raivosin,itkin..itkin...itseni aivan tyhjiin ..monta kertaa.Ajattelin,että "pohja" täytyy lopultakin tulla vastaan,tuskallekin.Eron syvää surutyötä.
-Monet ihmiset,ystäväni haavoittivat sanoillaan:
"Mitä Sinulle kuuluu?Minulle kuuluu hyvää.Olimme mieheni kanssa kesälomalla..."SE oli kai tarkoitettu lohdutukseksi,mutta repi haavani pahemmin vain auki.-Joku totesi:"Ai,niin vähänkö aikaa Sinun erostasi vasta on kulunut...minulla on jo kaksi vuotta ja..."Huusin sisimmässäni:"MIstä minä NYT TÄLLÄ HETKELLÄ,TÄMÄN KIVUN KESKELLÄ otan sen puuttuvan ajan,KUN TÄMÄKIN HETKI PITÄÄ YRITTÄÄ JAKSAA ELÄÄ?" -Se oli ylä- ja alamäkeä vuoroin.Kaksi vuotta meni itkiessä.Välillä tuntui,että nyt selviän,mutta sitten taas tulivat kyyneleet....
-Viisi vuotta surutyötä tein.Yritin olla ulospäin suuntautunut ja aktiivinen sen keskellä.Uudet ystävyyssuhteet vastakkaiseen sukupuoleen olivat vielä kipeää "koulutusta".
-Uusi lehti kääntyi elämääni onnellisen avioliiton myötä.Kuusi ihanaa vuotta "terveessä" liitossa on parantanut sisintäni ihmeellisesti.TÄNÄ PÄIVÄNÄ ON IHANAA OLLA OLEMASSA! Selvisin erostani hengissä!

Olen mies ja muija lähti pitkän avion jälkeen toisen kainaloon. Mitään ei pitänyt olla pielessä. Ei taloudellisesti, ei seksissä eikä huolenpidossa. Mutta ehkä uusi lupaili jotain pilvilinnoja. Eropaperit yhdessä ja sovussa, mutta riitojahan sitten kuitenkin.

Meni viitisen vuotta katsella peiliin, että mitähän sitten oikein olen väärin tehnyt kun en riittänyt. Itsetunto meni romuksi, rahallisista vahingoista en piittaa. Vasta noiden hankalien 5v jälkeen tunsin olevani taas kunnossa.

Exää en ole viitsinyt sen koommin tavata. Kun se luottamus toiseen sukupuoleen katosi, täytyy olla tarkkana mihin lankeilee. Se haittaa uusien suhteiden solmimista. Ihan onnellinen, hyvin paljon onnellisempi yksinkin.