Pitääkö yksinäisyydestä aina syyttää itseään? Onko ihmisessä jotain vikaa, jos on yksinäinen? Tällaisia kysymyksiä mietin toisinaan.
Olen 26-v. avoliitossa elävä nainen, itse arvioiden mukava, tavallinen ja luotettava ihminen. Voin jutella aiheesta kuin aiheesta ja pidän ihmisten kutsumisesta kyläilemään.
Tällä hetkellä voin sanoa olevani usein yksinäinen. Kun olisi edes yksi ihminen, jolle voisi puhua kaikesta ja johon voisi luottaa. On minulla muutama ns. "ystävä", mutta niissä ystävyyssuhteissa roikun ilmeisesti vain siksi, että olisi edes jotain ihmissuhteita. Heidän seurassaan ei ole aina hyvä olo. Mieheni kavereihin tutustuminen on tuonut edes jotain mukavaa vaihtelua.
Joskus ystävyys on loppunut muuton vuoksi tai kun miehet on tulleet kavereideni elämään. Jos minun mieheni ja kaverini miehen välille ei olekaan kehkeytynyt sydänystävyyttä, myös meidän naisten ystävyys on kummalla tavalla hiipunut (kaverini vuoksi). Itse yritän parhaan mukaan pitää yhteyttä kauempanakin asuviin kavereihin, pyytää käymään, mennä käymään, mutta huonolla menestyksellä. Ehkä nykyaikana ei ole muotia kyläillä ja viettää aikaa yhdessä, minusta se olisi vaan mukavaa.
Joskus olen itsekseni fundeerannut, että kenet otan häihimme kaasokseni tai lapsellemme kummeiksi. Olisi todella ihanaa, jos näihin tehtäviin olisi jo ajatuksissa sopiva ihminen (myös muita kuin sukulaisia).
Harmittavinta on se, että ystäviä ei vain saa sormia napsauttamalla. On kai vaan uskottava parempaan tulevaan ja iloittava edes siitä, mitä nyt on.
Olen 26-v. avoliitossa elävä nainen, itse arvioiden mukava, tavallinen ja luotettava ihminen. Voin jutella aiheesta kuin aiheesta ja pidän ihmisten kutsumisesta kyläilemään.
Tällä hetkellä voin sanoa olevani usein yksinäinen. Kun olisi edes yksi ihminen, jolle voisi puhua kaikesta ja johon voisi luottaa. On minulla muutama ns. "ystävä", mutta niissä ystävyyssuhteissa roikun ilmeisesti vain siksi, että olisi edes jotain ihmissuhteita. Heidän seurassaan ei ole aina hyvä olo. Mieheni kavereihin tutustuminen on tuonut edes jotain mukavaa vaihtelua.
Joskus ystävyys on loppunut muuton vuoksi tai kun miehet on tulleet kavereideni elämään. Jos minun mieheni ja kaverini miehen välille ei olekaan kehkeytynyt sydänystävyyttä, myös meidän naisten ystävyys on kummalla tavalla hiipunut (kaverini vuoksi). Itse yritän parhaan mukaan pitää yhteyttä kauempanakin asuviin kavereihin, pyytää käymään, mennä käymään, mutta huonolla menestyksellä. Ehkä nykyaikana ei ole muotia kyläillä ja viettää aikaa yhdessä, minusta se olisi vaan mukavaa.
Joskus olen itsekseni fundeerannut, että kenet otan häihimme kaasokseni tai lapsellemme kummeiksi. Olisi todella ihanaa, jos näihin tehtäviin olisi jo ajatuksissa sopiva ihminen (myös muita kuin sukulaisia).
Harmittavinta on se, että ystäviä ei vain saa sormia napsauttamalla. On kai vaan uskottava parempaan tulevaan ja iloittava edes siitä, mitä nyt on.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Monet kokevat yksinäisyyttä, usein ihmisten keskellä yksin... Itse toki voi vaikuttaa moniin asioihin, mutta on asioita jotka vaan ovat tai tapahtuvat ja siihen on sopeuduttava. Läheisten ihmisten mitta on rajallinen -niitä kai voi olla vai muutama.
En kestänyt lukea loppuun. Luin kohtaan "tai kun miehet on tulleet kavereideni elämään" asti.
Jos olet avoliitossa, niin kuinka voit olla yksinäinen?? Etkö ymmärrä, että olet siinä tapauksessa tehnyt väärän kumppaninvalinnan?
Älytöntä, että monet ihmiset pakenevat parisuhdetta runsaisiin kavereihinsa. Mitä helvetin lapsia jotkut aikuiset ovatkaan!! Joko ollaan toisen kanssa onnellisesti, EI-YKSIN, tai sitten erotaan.
Se on ihan ymmärrettävää, että seurustelusuhde jonkun ihmisen kanssa päättyy. Tottakai on, joo. Mutta se on omituista, jos sitä ihmeellisillä virikkeillä pidetään yhä teennäisesti kasassa. Esim. molempien laajoilla kaveripiireillä!
No tehköön kukin miten parhaakseen näkee. Mutta kun mä haluan miehen, niin ma haluan vain sen miehen, en hänen valtaisaa kaveripiiriänsä siihen lisäpakettina.
Tiedoksesi vain sinulle, jos raivoltasi kykenet jotain sisäistämään, että kaikki, itseni mukaan lukien, eivät elä avoliitossa siten, että se puoliso heräisi viereltä joka aamu. Puolisoni viettää viikot toisessa kaupungissa töissä ja kokonainen yhteinen viikonloppukin on tuiki harvinaista, koska itse olen vuorotöissä. Ja juuri tästä(kin) syystä tunnen yksinäisyyttä, kun rakastan puolisoani niin valtavasti, enkä saa viettää hänen kanssaan aikaa niin paljoa kuin haluaisin. Erossa olo satuttaa. Mutta rakkautemme on niin vahva, että se kestää "eroajan", kun tiedämme, että se ei ole ikuista. Emme valinneet toisiamme, emmekä toistemme kaveripiiriä, kohtalo johdatti meidät kavereinemme yhteen. Näin on hyvä, vaikka yksin tässä totuttuun tapaan iltaani vietänkin.
Hyvää, toivottavasti pian alkavaa kesää sinulle!
Tuo on hyvin surullista. Pääasia kuitenkin, että olette toisillenne sopivia eli tulette keskenänne toimeen, sillä ehkäpä tilanne saattaa muuttua joku päivä... Olette luultavasti jo harkinneet sen muuttamista, että teillä jäisi enemmän aikaa toisillenne? Koska se ei välttämättä käy kädenkäänteessä, niinpä kysyin vain pelkästä harkitsemista. En muusta.
Jaksamisia sinulle! :)
P.S.
"Tiedoksesi vain sinulle, jos raivoltasi kykenet jotain sisäistämään"
Tuo oli älykkäästi kirjoitettu lause. Olen itsekin huomannut, että ihmiset eivät kykene kovissa tunnekuohuissa sisäistämään yhtään mitään..
Jo pidemmän aikaa ajatukseni/tuntemukseni ovat kulkeneet pitkälti samoja ratoja kuin sinulla, mutta erityisesti viime aikoina. Osoite/kaupunki on vaihtunut monesti ja sen myötä ihmissuhteet ovat olleet koetuksella ja monet ovat etäisyyksien myötä jääneetkin. "Irtolaisuuden" myötä yksinäisyyden tunteet ovat olleet monesti läsnä.
Olen 24-kesäinen ja avoliitossa ihanan miehen kanssa. Elämäni on ollut käänteitä täynnä ja se on ollut antoisaa. Kaikesta huolimatta ja siitä syystä olen tuntenut olevani yksin muiden seassa, en yksi muista. Viime kesänä/syksynä elämässäni muuttui kerralla moni asia ja sen jälkeen olen todella kaivannut ystäviä ympärilleni. Kaikki vain ovat jossain muualla kuin fyysisesti lähellä.
Olen helposti ihmisten kanssa toimeen tuleva, mutta tapahtumat viimeisen vuoden sisällä ovat syöneet voimia ja "turhanpäiväisten" tuttavuuksien ylläpito ei jaksa kiinnostaa. Valitettavasti hyviäkään ystäviä ei ole jakamaan arkea. Ihmiset, joiden seura on antoisaa, ovat matkojen takana. Onneksi he ovat kuitenkin olemassa, vaikkakaan eivät asu naapurissa. Mutta kaipaan sitä hyvää ystävää tuohon naapuriin, tai edes samaan kaupunkiin!
En tiedä, onko meillä kuinka samanlaiset tilanteet, mutta vaikuttaa siltä, että ymmärtäisimme varmasti toisiamme. Saisimpa sinuun jotenkin muuten yhteyden kuin täällä kaiken kansan edessä...
yksinäinen olen minäkin. Muutin miehen perässä ulkomaille. Jäi kaikki kaverit ja sukulaiset Suomeen. Olen ennen pitänyt itseäni varsin puheliaana ja ulospäinsuuntautuneena, täällä kuitenkin huomasin olevani varsin ujo enkä osaa keksiä yhteistä juteltavaa näiden ihmisten kanssa. Mies käy toissä, minä olen kotona (kun ei ole vielä tyoluvat sun muut paperit kunnossa). Liityin jäseneksi kuntosalille, että tapaisin edes joskus muitakin ihmisiä. Muuten hyvä, mutta kaikilla muilla oman ikäisilläni on lapsia ja jutut pyorivät vain niiden ympärillä. En voi oikein ottaa osaa keskusteluun.
Kaipaisin niin perinteisiä suomalaisia kahvitteluhetkiä hyvien ystävien seurassa.. ja jos joskus palaan Suomeen, ovat nekin vähän ystävyyssuhteet varmasti kadonneet ajan kuluessa. Ihmiset kun tuntuvat olevan niin kovin kateellisia, jos toinen asuu toisessa maassa.
sainpahan taas keventää sydäntäni..