Tilanteemme on aika sekava, masentava ja surullinen. Elämme yhdessä vain lapsiemme takia, mutta järki sanoo, että pitäisi erota. Olemme miettineet asiaa kohta vuoden, minä tosin pidempään. Viime kesänä sanoin, että mitä hän olisi mieltä, jos muuttaisin pois lasten kanssa tietyn ajan kuluttua, käytännön järjestelyihin menisi aikaa. Mies sai hepulin ja vannoi minulle että rakastaa, olen hänen elämänsä nainen. Kerroin hänelle että tunnen häntä kohtaan pelkästään ystävyyttä, en minkäänlaista eroottista tunnetilaa. Hänen kosketuksensa on minulle puistattava ja vastenmielinen, en halua mennä sänkyyn "velvollisuudesta". Tämä raastaa sekin, sillä olen aina pitänyt seksistä. Keskustelut muuttuivat riitelyksi ja elämä helvetiksi. Lopulta mies tarttui aseeseen ja uhkasi tappaa itsensä, itkien sain aseen häneltä pois. Olin aivan shokissa tuosta. Aina kun keskustelumme vähänkin liippaa eroa hän sanoo että tappaa itsensä jos jätän. Hänellä ei kuulemma ole enää sitten mitään syytä elää.
Nyt asiaa en ole uskaltanut edes ottaa esille. Masentaa ja tunnen olevani loukussa, koska en uskalla ottaa vastuulleni sitä, jos hän omassa masennuksessaan tekee jotain itselleen tai meille muille, lapsille tai minulle.
Rahalla tai omaisuudella ei ole väliä, toivoisin vain että tilanne paranisi jotenkin, mutten keksi ratkaisua. Emme pysty järkevästi asiasta keskustelemaan, kun kaikki muukin arkipäiväisempi asia aiheuttaa riitoja ja tuskaa. Lapset kärsivät tilanteesta ja ihmettelevät miksi vanhemmilla paha mieli vähän väliä.
Seksi ei oikein siis suju, koska en halua häntä. Kuitenkin välillä ns. annan, että saan hänet pysymään rauhallisempana. Olen antanut luvan mennä vieraisiin ja hän on käynytkin. En ole kokenut tästä minkäänlaista mustasukkaisuutta, pelkästään helpotusta että joku muu toimii hänen sperma-astianaan. Seksi hänen kanssaan on kuin olisin huora, en tunne mitään ja tekee masentuneeksi.
Mahtaisikohan mistään enää löytyä ratkaisua vai onko ainoa keino elää tässä kulissiavioliitossa, ainoa syy se että pelkään?
Nyt asiaa en ole uskaltanut edes ottaa esille. Masentaa ja tunnen olevani loukussa, koska en uskalla ottaa vastuulleni sitä, jos hän omassa masennuksessaan tekee jotain itselleen tai meille muille, lapsille tai minulle.
Rahalla tai omaisuudella ei ole väliä, toivoisin vain että tilanne paranisi jotenkin, mutten keksi ratkaisua. Emme pysty järkevästi asiasta keskustelemaan, kun kaikki muukin arkipäiväisempi asia aiheuttaa riitoja ja tuskaa. Lapset kärsivät tilanteesta ja ihmettelevät miksi vanhemmilla paha mieli vähän väliä.
Seksi ei oikein siis suju, koska en halua häntä. Kuitenkin välillä ns. annan, että saan hänet pysymään rauhallisempana. Olen antanut luvan mennä vieraisiin ja hän on käynytkin. En ole kokenut tästä minkäänlaista mustasukkaisuutta, pelkästään helpotusta että joku muu toimii hänen sperma-astianaan. Seksi hänen kanssaan on kuin olisin huora, en tunne mitään ja tekee masentuneeksi.
Mahtaisikohan mistään enää löytyä ratkaisua vai onko ainoa keino elää tässä kulissiavioliitossa, ainoa syy se että pelkään?
Vastaukset 23
Vanhimmat
Mene ensialuksi salaa lasten kanssa vaikka turvakotiin. Ota viranomaiset avuksi tavaroiden hakuun. Kerro poliisille aseen kanssa heilumisesta, hakevan aseen pois. Ei sinun tarvi elämääsi tuhlata tuollaisessa avioliitossa. Jos äijä tappaa itsensä, ei se ole sinun vastuulla.
Kiitos vastauksesta, täällä seudulla ei turvakotia lähistöllä, joutuisi matkustamaan kauemmas.
Tuntuu vaan että on helpompi kaikille jos pidän kulisseja yllä ja tavallaan säästän lapsiltani kaiken tuskan, jota ero tuo tullessaan. Kun vaan oppisin hyväksymään sen että oma elämäni on tavallaan ohitse. Välillä saan itsekin itsetuhoisia ajatuksia, sillä tuskinpa enää voin koskaan tällaisessa tilanteessa olla onnellinen.
Tuo kyllä vaikuttaa todella pahalta tilanteelta. Mitä mieltä miehesi on siitä jos kävisit jossain psykiatrilla juttelemassa tai kävisitte yhdessä jossain avioliittoneuvojalla? Ei sen takia että avioliitto siitä paranisi, vaan ehkä enemmänkin sen takia että miehesi avaisi silmät ja ehkä ymmärtäisi sinua paremmin jonka jälkeen ehkä voisi olla mahdollista erota ilman traagisia seuraamuksia?
Elämäntahti on töitten takia niin kiireinen hänellä ettei aikaa terapiaan. Olen kyllä ehdottanut ja juuri syystä josta mainitsit, häntä auttaakseni ymmärtämään. Hänellä on taustallaan muutakin käsittelemätöntä asiaa, kuten isänsä alkoholismi ja äidin kuolema kun oli nuori, joten ei kai ihme että on tasapainoton. Hän ei osaa jotenkin käsitellä noita varhaisempia traumoja. Pelkään että tämä ero olisi hänelle se viimeinen niitti.
Välitän kuitenkin hänestä vaikka tajuankin ettei parisuhteemme tilaa saa terapialla enää entiselleen. Häntä on kuitenkin vaikea saada sinne terapiaan. Enkä oikein itsekään tiedä jaksanko lähteä sinne ventovieraalle puimaan näitä, masennus vie voimat.
En tiedä jaksanko tätä enää kauan.
Minä luulin että minulla on ongelmia ja rankka paikka edessä, sinä kyllä onnistuit nyt vetämään taasi ihan uusiin sfääreihin avioliitto-ongelmat.
Onko teillä sitten jotain yhteisiä luotettavia ystäviä joiden kanssa voisi alustavasti ja varovaisesti keskustella asioista? Että miehesi saisi edes jotain kautta jonkun pienen käsityksen miten raskas paikka tämä on sinulle?
Älä nyt sitten tee mitään peruuttamatonta, kaikkeen löytyy aina ratkaisu vaikka olisi miten v-mäinen ongelma tahansa, joskus se ratkaisu on vaan niin hemmetin vaikea löytää. Yritä jaksaa niin kauan kunnes tuo sotku selviää jotenkin äläkä lakkaa etsimästä ratkaisua ongelmaan.
Kun lasten kesäloma alkaa, lähde lapsinesi! Jos muutatte asuinseudulta kauemmas, lapset pääsevät uuteen kouluun uuden lukuvuoden alussa.
Pilaat lastesikin elämän tuossa liitossa. Haluatko antaa kasvatusperinnöksi lapsillesi ajatuksen, että teidän avioliittonne on sitä, mitä parisuhteen tulee olla?
Ja huom. Et sinä masentunut ole, koska jaksat vielä etsiän ratkaisua. Miehesi on masentunut.
Minkä vuoksi haluat ylipäätään eroa? Mitkä ovat motiivit? Mihin asioihin haluat muutosta? Järki sanoo sitä ja tätä... mutta onko se järjen ääni juuri oikeassa??
JOs perustelusi on se, että eroottinen lataus on poissa, niin kovin on hepposella pohjalla avioliittosi perusta. Tahdon rakastaa... ei lupaus tunteista, jotka ailahtelevat. Ystävyyttä ja kumppanuutta se avioelämä juuri on! Realiteetti on että eroottiset vetovoimat ja kipinät muuttuvat, häipyvät.. tietysti sitä yliarvostettua intohimoa voi vaalia ja hoitaa, kutsua esiin mutta eipä sitä huumaa juuri takaisin saa. Rakastaminen on oppimisprosessi eikä pelkkä kiva-pilvissä liihottelu- mulle kaikki ja heti-tunnetila. Ero on monesti pakenemista sen sijaan että kohtaisi todella itsensä ja toisensa. Ei avio ole helppoa, se on prosessi, jossa kohdataan eri asteisia tehtäviä siis ongelmia, ja onnistunut kriisien kohtaaminen rakentavasti kasvattaa,lähentää ja syventää liittoa. Onnesi este ei ole aviomiehesi. Lue parisuhdekirjallisuutta, psykologiaa, menkää parisuhdeterapiaan. Sano mihin kaipaat muutosta, kerro se miehellesi konkreettisin toimenpitein. Jos sänkyhommat ei kiinnosta, ei syy luultavasti ole miehessä, vaan kenties itselläsi voi olla jotain kehitettävää/kasvamista omissa tunteissasi ja varsinkin seksualisuuden alueella. Ei elämä ja onni parane useinkaan miestä vaihtamalla vaan kohtaamalla aidosti itsensä. VAihto monesti muuttaa vain ongelmia toisenlaiseksi!!! Avioliitto on sopimus, ja kumppanit sopimusvelvollisuuteen perustuen joutuvat täyttämään sopimuksen ehdot; tahdon rakastaa myötä-vastamäes kuolemaan saakka. Yhtälailla sinun eropuheesi ovat elämän tai paremminkin parisuhde-elämän "murhaamista", ero on verrattavissa henkiseen kuolemaan. Miehesi reaktio on siis vastareaktio uhkaamiseesi, tosin kyllä rajumpi sellainen. Onko sinulla oikeutta särkeä siis yhteinen elämä, johon liitit muinoin miehesi omasta tahdostasi?!!
Tuota prosessoimista olen tehnyt jo pitkään, miettinyt tilannetta itsekseni ennen kuin otin puheeksi miehen kanssa, järkyttävin seurauksin. Koen syyllisyyttä että en pysty pakottamaan itseäni enää rakastamaan, olen pilannut kaikkien läheisteni elämän näköjään. Miettinyt olisiko mies onnellisempi jonkun muun kanssa, itse en kykene tekemään ketään onnelliseksi.
Rakkauden määritelmä:
Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile,
ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
Kukaan ei pysty tuohon täysin, mutta mielestäni se on "puhtaan" rakkauden määritelmä, jota vasten voi peilata itseään rakastajana. Ajatus myös siitä, puolisoa rakastamalla rakastat itseäsi, koska hänen hyvinvointi poikii hyvinvointia takaisin myös sinulle.
Väitteesi, ettet pysty ketään tekemään onnelliseksi... Onko se joku elämäntehtävä, pakote että joku yleensä pitäis pystyä tekemään onnelliseksi? En myöskään ajattele että olisit pilannut kenenkään elämää, se on hyvä vain jos "huudat" tyytymättömyytesi ilmoille, kunhan vaan asianosallinen itse tietää ja ymmärtää, että suhteenne tarvitsee todellisen päivityksen. ja Huom, voisiko tämä huono olo olla enemmän yksityinen henkilökohtainen ongelma joka vain heijastelee puolisoon? Onko masennusta ja muuta kaikenlaista tyytymättömyyttä taustalla?
Tältä hetkellä sinusta tuntuu nähtävästi että suhteenne on umpikujassa/pysyvässä hunossa tilassa, mutta elämä on koko ajan muuttuvaista, mikään ei onneksi tai suruksi ole pysyväistä. Jos päädytte jatkamaan yhdessä, sekin on mahdollisuus, että näiden kasvukipuvaiheiden jälkeen odottaa entistä parempi suhde. Ei voi mennä vannomaan niinkään ettei se olisi mahdollista. Parempia aikoja odotellessa!
Tiedän mistä puhut ja mitä sinä käyt läpi, tilanne oli meillä toisinpäin vaan. Olin aikoinaan se uhkaileva puoli, se oli pelkuruutta ja itsekkyyttä. Koskaan en oikeasti olisi mitään tehnyt. Suhdetta on kannatellut vain ja ainoastaan lapset silloin aikoinaan. EI SE RIITÄ, päin vastoin se pahentaa lasten oloja, vaikkeivät tietäisikään kaikkea, mutta vaistoavat. Se uhkaileva osapuoli tajuaa kyllä jossain vaiheessa oman osansa ja se ei myöskään meidän kohdalla auttanut vaan päinvastoin se kaikki vain yltyi siitä, sillä se syyllisyys, häpeä ja pelko ahdistaa ihmisen mielen tosi nurkkaan ja silloin alkaa armoton puolustustaistelu, koska kukaan ei häntä ole muutoin puolustamassa. Meillä se kärjisti tilanteet todella uhkaaviksi. Jollei uhkaileva osapuoli ole halukas hoitoon ja avun hakuun on syytä miettiä vakavissaan lähtöä, itsestää ja keskenään tilanne ei tule korjaantumaan, suhteeseen jää valtavia miinoja.
Me olemme eronneet. Lapset ja ex voivat hyvin ja saavat elää vapaata elämää. Minä opettelen kasvamaan ja elämään ihmisiksi itseni kanssa. Olen ymmärtänyt tekojeni kauheudet. Yritän antaa itselleni päivittäin anteeksi, vielä en ole onnistunut. Mutta minulle on tärkeintä se, että he saavat hengittää vapaasti vailla pelkoa tai uhkaa.
Juttuhan on niin että mä elin kans sellasessa suhteessa joka kuoletti mua sisältäpäin.exä yritti muka tappaa itseään ( kerjäs lähinnä sääliä) ja käveli yläkertaan köyden kanssa.mä vaan odotin että lopettais vaan itsensä niin tekis mulle palveluksen. lapsiin kävi käsiksi-muhun ei koskaan.Mutta henkinen väkivalta oli jokapäiväistä.Hän oli kovakourainen ja olin hänelle vain panopuu.TUnne-elämä oli jäässä.Nyt kun mietin asioita en voi käsittää miksi olin joskus suostunut naimisiin hänen kanssaan.Olin niin kakara.
Et sä ole vastuussa sen tekemisistä olet liian kiltti sen kans ja se nujertaa sut täysin ja saattaa jopa tappaa kun alistut sellaseen kohteluun.Lapset kyllä kärsii siitä.Mun vanhin poika meni niin sekaisin että jouduin laittamaan sen toiseen perheeseen kun en enää jaksanut hoitaa sitä.Olin itse aivan loppu kun tajusin vihdoin erota.Söin rauhoittavia pari purkkia että kestin itkemättä sitä helvettiä, mutta sitten sisuunnuin että mä en jumavita ole mikään kynnysmatto enkä panopuu.Ja läksin.Hain asunnon itselleni ja sekin kesti vuoden ennenkuin sain vastauksen.otin ensimmäisen minkä sain.eräänä viikonloppuna sitten pyysin kaverini meille auttamaan muutossa ja häivyin iäksi.Päissään se heilui silloinkin ja veljensä mulle kirvestä heilutteli, mutta ajattelin että jos tapat niin helpotus se mulle olisi.Nyt olen löytänyt kiltin mussukan ja kotona on rauhallista ja lapsetkin voi hyvin.Turvakodissakin kävin ja ne tulee hakemaan taksilla sut sieltä jos tarttee.Sulla ja lapsillasi on oikeasti vaara päästä hengestänne.lähde pois sieltä ja pian.Ota aluksi vain tarpeelliset tavarat mukaan. niitä saa aina uusia kaupasta.mutta lapset on saatava turvaan ja sinut myös.Sä selviät yksinkin ja paljon paremmin.Olin kadotanut naiseuteni kokonaan sen ihmisen kanssa mutta uuden miehen kautta olen alkanut arvostaa itseäni naisena ja ihmisenä.Se kohtelee sua väärin.saattaa kyllä rakastaa mutta ei osaa ehkä ilmaista itseään kauniisti.hänkin tuntuu epätoivoiselta ja siksi on vaarallinen.Ajattelin usein että exäni olisi ollut terapian tarpeessa, mutta kaikki muut meillä kyllä juos ties missä keskusteluissa.ei se luonne miksikään muutu.kusipää on kusipää.Älä jää yksin vaan puhu jollekin siitä asiastasi.onko sulla sukulaisia jotka vois auttaa sua.Mulla sanoi jopa anoppi että lähde jos on paha olla.tiesi omansa mikä oli.Ei seksi ole itsetarkoitus vaan syntyy rakkaudesta ja hellyydestä ja kiintymyksestä.Ei sellaiseen pakkopullaan tarvitse suostua, mutta ymmärrän sun tilanteesi..Vastenmielisen lähelle on vaikea mennä.miehelle ero on usein vaikeampi pala.hae lähestymiskieltoa jos pelkäät häntä että tulee perässä.sille se "itsemurha" on ainoa keino saada myötätuntoa sulta.Pelkällä sanomisella se hallitsee sua pelolla.Se ei ole oikein!Sit kun lakkaat välittämästä siitä et tappaa itsensä niin seuraavaksi se uhkaa sua ja lapsiasi.Kuuntele järkeäsi ja lähde siitä kun vielä elävänä pääset.Sä olet vastussa itsestäsi ja lapsistasi.teillä on elämä vielä edessä.sun on otettava askel kerrallaan.ensin turvaan sitten asunto ja tavarat.yritä hankkia asunto jostain mihin pääset lasten kanssa.äläkä kerro miehellesi missä olet.poliisille kerrot uhkauksista jo nyt koska voi mennä vielä hullummaksi.saat tukea ja turvaa sieltä myös.mä soitin monet kerrat kun humalassa lähti autolla.lapset meni eteen ettei lähtisi.se on kamalaa elämää jota kenenkään ei pitäisi elää.säästä lapsesi traumoilta koska niiden hoitamiseen menee elinikä.
Onpas sulla tilanne. Haluat eron mutta et tahdo loukata ketään. Ikävä kyllä ellaista tilannetta harvemmin tulee. Aina joku loukaantuu. Tässä nykyisessä tilanteessa se olet sinä joka olet loukkaantunut koko ajan päivästä päivään. Miksi sun pitäs huomioida miehesi loukkantuminen jos hänkään ei välitä siitä että sä olet loukkantunut? Minulla on sinulle ratkaisu, lue tarkkaan ja toteuta HETI:
Istuta miehesi keittiönpöydän ääreen. Sano että nyt me erotaan tahdot tai et. Selitä miksi tahdot erota. Kuuntele miehen mielipide ja anelut, sano että ymmärrät että sattuu ja olet pahoillaisi mutta et voi auttaa asiaa. Mikäli hän uhkaa itsemurhalla sano vaan että selvä, tee se sitten heti niin säästytään kokonaan tältä eroruljanssilta ja paperihommilta koska jos me ei erota nyt niin SINÄ ITSE tapat itsesi ja se on sitten miehen syy. Sama uhkaus pätee kumpaankin suuntaan ja jos hän niin hirveästi sua rakastaa kuin väittää niin silloin hänen pitäs sulle ero antaa sitten mukisematta. MIETIPÄ SITÄ!!!
Kiitos viestistä sinulle ja muillekin. Tuon keittiöpöytäkeskustelun olemme käyneet pariinkin otteeseen, mutta erotuksella että en kyllä itse ala itsemurhalla häntä painostamaan. Lähinnä olen pyytänyt miettimään tulevaisuutta, haluaako hän todella jakaa elämänsä minunlaiseni kanssa, onko hän onnellinen naisen kanssa, joka ei halua häntä koskettamaan, pystyn tarjoamaan vain ystävyyttä.
Viimeksi viime viikonloppuna hän totesi ettei rakasta minua, eikä tiedä onko koskaan oikeasti rakastanutkaan. Ei silti halua erota.
te olette yhdessä lasten takia ja kaikki kärsii, niin lapset kuin aikuiset. Tajuat varmaan ítsekkin että olet miehellesi pelkkä kodinhoitaja. Sitäkö haluat elämältä?
Jos hän lapsia rakastaa niin hänen pitäisi ajatella sitäkin että hän voi olla lapsille parempi isä kun hän päästää lapset pois piinasta. Lisäksi hän voi keskityä lapsiin kunnolla silloin kun lapset on hänellä hoidossa.
Niin tuota ajatusta koittanut selittää hänelle, mutta hän vastaa aina että jos ero tulee, hänelle ei jää mitään ja sitten hän tappaa itsensä.
En koe olevani todellakaan muuta hänelle kuin kodinhoitaja ja välillä se panopuu. Hän on niin mustavalkoinen ja ymmärtämätön ajatusmaailmaaltaan että jos jotenkin sen eron saamme aikaan, hän tekee elämästämme helvettiä ja luultavasti aikoo tehdä kaikkensa etten saa lasteni huoltajuutta.
Lisäksi meillä on avioehto, joten kohtuullisen pienipalkkaisena kun itse olen, hänellä on käytössään myös taloudellisesti paremmat lähtökohdat, mikä voi vaikuttaa siihen kumpi saa lapset luokseen. En halua menettää lapsiani enkä halua että heitä käytetään "pelinappuloina" aikuisten riitelyssä.
Ota uhkailut nauhalle ja ero tilanteessa soitat ne sosiaaliviranomaisille niin taatusti saat lapset itsellesi.
Huoltajutta et varmasti saa koska käytännössä aina ensin kokeillaan yhteishuoltajuutta mutta sekin toimii hyvin jos siihen on molemmilla yhteistä halua.
Eron jälkeen hänellä on edelleen lapset joiden kanssa hän voi elää, hän näkee heitä vain harvemmin. Uhkailemalla tappaa itsensä hän haluaa kostaa suhteenne huonon kunnon myöskin lapsille eikä vain sinulle. Minä en kutsu sitä rakkaudeksi vaan sairaalloiseksi riippuvuudeksi ja sillä ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa.
Miehesi on aikuinen ihminen ja vastuussa omasta elämästään. Jos hän päättää päivänsä, ei se ole sinun syysi. Toinen vaihtoehto erolle on perheterapia, kokeilkaa sitä ensin. Tai vaikka ensin oma yksilöterapia sinulle, jossa voit pohtia miksi tunnet niinkuin tunnet.
Meillä vatvottiin kolme vuotta erotako vai eikö, kaikki mahdolliset leirit ja terapiat käytiin, mutta joskus ero on parempi vaihtoehto.Kuten meille kävi.
Niin vaikka jotkut väittävätkin että nykypäivänä erotaan liian helposti niin en oikein usko siihen väittämään, sillä se tuottaa niin suurta tuskaa jo etukäteen ajateltuna. Syyllisyys siitä että minä olen se, joka eroa haluaa, aiheutuu siitä pelosta että tuhoan lapsieni turvallisen ja totutun elämän, puhumattakaan mieheni mielenterveydestä. Pelot ja epävarmuus sekä syyllisyys pitävät minut tässä avioliitossa, ja varmasti terapia olisi hyvä ratkaisu. Jos en saa miestäni sinne niin ainakin saan purettua ja selvitettyä ajatuksiani, ehkä se auttaisi edes vähän.
Mukava että teillä asiat nyt paremmin.
Ensinnäkin jos miehesi riistäisi itseltään hengen, et saisi syyttää siitä itseäsi, koska se on hänen valinta ja on suorastaan raukkamaista kiristää toista sellaisella. Sinun kannattaisi ottaa yhteyttä esimerkiksi paikkakuntasi perheneuvolaan, jossa työskentelee psykologeja ja sosiaalityöntekijöitä. Voisit ehdottaa miehellesi, että hän lähtisi mukaasi keskustelemaan tilanteesta ja jos hän ei lähde, niin menisit sitten yksin, koska et voi kantaa tuollaista taakkaa koko elämääsi. Meillä jokaisella on vain yksi elämä ja se pitää saada elää omalla tavalla niin, että on hyvä olla. Miehesi tarvitsee joka tapauksessa apua, tuli ero tai ei. Ja tällaiseen pitää suhtautua vakavasti, mutta muista, että vain hän yksin on vastuussa omasta elämästään, jos ei sitä suostu parantamaan tai hakemaan apua.....
Kauanko sulla on ollut avioliiton ulkopuolinen suhde?
....siis rehellisesti - käsi sydämmellä!
...parempaan pystynyt.
... miehesi tietämättä perheneuvolaan ja käy juttelemassa tilanteestanne siellä. Et ole vastuussa miehesi itsetuhosesta käytöksestä eikä hän saa kiristää sinua tuolla tavoin. Mutta oman ja lastesi turvallisuuden takaamiseksi ja varmistamiseksi ennen pesäeroa, hae apua esim. perheneuvolasta. Voimia sinulle.
Tutulta kuulostaa. Itse vuosi sitten aloitin erosta puhumisen. Mies uhkasi tappaa itsensä...ei auttanut uhkasi lopulta minua. Kaikenlaista oli matkalla.
Omasta kokemuksesta ohjeita:
- soita turvakotiin (voit soittaa mihin turvakotiin tahansa, saat neuvoja)
- kriisikeskus on monella paikkakunnalla, ota yhteyttä. Löytyy myös kriisikeskus netistäkin, jossa voit keskustella chatissa ja nimettömänäkin.
Muista, että miehesi paineita tehdä jotain lisää se, että muut/tuttavat saavat tietää esim. uhkailusta. Ainakin jos se on vain uhkailua eikä tarkoituksena ole tehdä mitään.
Viranomaiset ovat taas vaitiolovelvollisia, joten heihin reilusti yhteyttä.
Omasta kokemuksesta sanon, että taistelin että pääsen eroon ja kolme kuukautta siitä kun muutin...mieliala vaihtelee ja mietin nyt "teinkö oikein". Ehkä aika sen minulle näyttää.