Sitä olen miettinyt, eroamassa kun itsekin olen yli 30 vuoden avioliittovuoden jälkeen että:
kuinka rehellisiä ollaan pitkissä avioliitoissa? Tarkoitan sitä, että moniko pitää vain kulisseja pystyssä, ei haluta rikkoa koti, kaikki yhteinen menneisyys, ei haluta rikkoa tuttuja kuvioita, pelätään kaikkea uutta ja sitä, " mitä ihmiset sanovat".
Luulen, vaan en tiedä, mutta niin olen ajatellut, että jos ihmiset todella olisivat rehellisiä myös itselleen, että moni pitkäkin avioliitto loppuisi - mielestäni avioliitossa monasti on kysymys siitä, että toinen melkeinpä luopuu itsestään - jotenkin häivyttää itsensä ns yhteisen edun takia eli avioliiton ja kaikka mitä se sitten kullekin edustaa?
Olenko täysin väärässä?
Jos olisi enemmän rohkeutta, olisiko myös enemmän rehellisiä ratkaisuja?
Omaisuus - perhe - ystävät - sosiaaliset ympyrät - kaikkihan muuttuu kun uskaltaa/joutuu lähtemään avioliitosta.
Moni ei myöskään ole koskaan asunut yksin, koskee enempi näitä vanhempia pariskuntia tietysti.
Voiko joku kuvitella, oma mieheni asui lapsuudenkodissaan yli 40 vuotiaaksi? En millään viitsisi mutta sanon silti:
ja se myös näkyy.
kuinka rehellisiä ollaan pitkissä avioliitoissa? Tarkoitan sitä, että moniko pitää vain kulisseja pystyssä, ei haluta rikkoa koti, kaikki yhteinen menneisyys, ei haluta rikkoa tuttuja kuvioita, pelätään kaikkea uutta ja sitä, " mitä ihmiset sanovat".
Luulen, vaan en tiedä, mutta niin olen ajatellut, että jos ihmiset todella olisivat rehellisiä myös itselleen, että moni pitkäkin avioliitto loppuisi - mielestäni avioliitossa monasti on kysymys siitä, että toinen melkeinpä luopuu itsestään - jotenkin häivyttää itsensä ns yhteisen edun takia eli avioliiton ja kaikka mitä se sitten kullekin edustaa?
Olenko täysin väärässä?
Jos olisi enemmän rohkeutta, olisiko myös enemmän rehellisiä ratkaisuja?
Omaisuus - perhe - ystävät - sosiaaliset ympyrät - kaikkihan muuttuu kun uskaltaa/joutuu lähtemään avioliitosta.
Moni ei myöskään ole koskaan asunut yksin, koskee enempi näitä vanhempia pariskuntia tietysti.
Voiko joku kuvitella, oma mieheni asui lapsuudenkodissaan yli 40 vuotiaaksi? En millään viitsisi mutta sanon silti:
ja se myös näkyy.
Vastaukset 19
Vanhimmat
............totta mooses se noin on.............mutta..............en tiedä.............pelissä liian paljon............rehellisyyteen verrattuna.............
vaikuttaa että oikea syy on juuri se, että pelissä on niin paljon... mitä kaikkea missäkin tapauksessa, mutta tuo on juuri se syy !!!!
Kyllä asiaa kirjoitat. Voimia ja rohkeutta sinulle, kun olet lähtenyt etsimään rehellistä ja totuudenmukaista elämää. Kuuntele sydäntäsi, kuuntele tarkkaan ja hiljaisuudessa.
Olen kipein sydämin seurannut vierestä, kuinka pitkässä liitossa voi olla hirveästi piilottelua, valheita, totuuden tukahduttamista...
..Ja samalla kuitenkin ymmärrän ja olen nähnyt, että sekin on totuutta, kun puolisot päättävät pitää kiinni toisistaan, koska niin monet yhteiset projektit, yhteinen sosiaalinen elämä ja yhteinen työ ja yhteiset sukulaiset ovat tärkeitä. Yhteinen historia ja yhteiset koetut vaikeudet yhdistävät. Joku ei puhtaasta rehellisestä tahdostaan halua hylätä ja jättää pitkäaikaista uskollista kumppania, vaikka se edellyttää toisaalta hirveästi valehtelua ja valheiden nielemistä, tunteiden piilottamista ja suoranaista teeskentelyä. Olen alkanut ymmärtää, että halu pitää kiinni tutusta ja turvallisesta ja toisaalta huolehtia niistä velvollisuuksista joihin on sitoutunut joskus kauan sitten, että sekin on kuitenkin totuudenmukainen ja rehellinen halu, vaikka edellyttää joskus jonkun puolen tukahduttamista ja joidenkin valheiden sietämistä. Elämä on täynnä ambivalenssia. Ja emme useinkaan valitse hyvän ja pahan välillä, vaan vaikeaksi valinnat tulevat, kun täytyykin niin usein valita kahdesta hyvästä se parempi, todempi, oikeampi. Hirveän vaikeaa joskus, kun oman sielun syvyyksiä ja perimmäisiä tarpeita ja motiiveja on joskus vaikea nähdä ja tunnistaa itsessään.
Näyttää siltä, että joskus ihmiset joutuvat valitsemaan hyvin vaikeasti: On keskenään yhteensovittamattomia totuuksia, joista on sitten valittava, mikä totuus vaiennetaan, tukahdutetaan, mikä osa itsestä jätetään toteutumattomaksi.
Olin itse naimisissa toistakymmentä vuotta. Avioliittoni aikana minussa oli syttynyt syvä rakkaus toiseen mieheen. Tunne oli molemminpuolinen (eikä tunne ole kadonnut vieläkään, mikä tekee kipeää). Toisella osapuolella oli ja on jo yli kolmekymmentä vuotta avioliittoa takana. Minä erosin avioliitostani, ja halusin selvittää, mikä on totta minun elämässäni. Rakastettuni ei halua tehdä samanlaista ratkaisua (vaikka yhä puntaroi sitä mielessään). Vihan ja pettymyksen jälkeen olen alkanut todella ymmärtää: Kahdesta tutuudesta voi olla todella vaikea valita se todempi. Avioliitto voi olla joskus rakennettu niin voimakkaaksi instituutioksi, että se pysyy ja sitoo ihmiset turvallisiin, ennalta määrättyihin rooleihinsa, joita ei tunteet, ei petokset, ei valheet pysty purkamaan.
Ehkäpä osa meistä on aina uuden etsimisen ja vallankumouksen kannalla, ja toiset aina puolustavat vanhaa järjestystä ja kerran perustettujen instituutioiden säilyttämistä, vaikka sisältö olisi kuolleita kirjaimia täynnä. Nämä vastavoimat ehkä maailmassa käyvät jatkuvaa dialogia, jota ei koskaan lopullisesti ratkaista.
Lopuksi käytännön kokemuksesta voin sanoa, että kun lähtee yksin etsimään totuutta ja totuudenmukaista elämää, voi ajoittain kohdata aivan kammottavaa yksinäisyyttä ja syyllisyyttä.On varmasti helpompaa pysyä valmiiksi viitoitelulla tiellä. Tsemppiä sinulle ja luottamusta korkeimman apuun ja johdatukseen.
jo 27-v ja kaikkea on nähty.
10-v avioliittokriisi purkautui siihen että mies muutti pois.
Minä olin se joka oli aina kotona ja lasten kanssa ja mies vapaa omasta mielestään. Nyt kuitenkin ollaan taas yhdessä.
Kumpikin tahoillaan puntaroimme elämäämme ja kokeiltiin puolen vuoden eron jälkeen taas yhdessä oloa.
Paremmin on mennyt kuin aiemmin, vaikka itselle tulikin erosta ja miehen menoista kait ikuiset traumat.
Hän kun ei ole kaikkea rehellisesti kertonut.
Ahdistaa aina kun hän on poissa. Kuitenkin hän vannoo rakkauttaan minuun eikä muihin.
Olen itse tällä hetkellä eromietteissä ja kallistumassa eron kannalle lähinnä mieheni paljastuneen uskottomuuden takia.
En pidä itseäni mitenkään rohkeana siksi, että eroan. Mielestäni joutuisin ottamaan huomattavasti isomman riskin, jos jatkaisin avioliittoamme (mieheni haluaisi jatkaa). Olemme olleet naimisissa parikymmentä vuotta ja minulle luottamus oli erittäin tärkeä osa suhdettamme. Jos jatkaisimme yhdessä, joutuisin tekemään todella paljon töitä saavuttaakseni jonkinlaisen luottamuksen mieheeni ja siltikään kukaan ei voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Eroaminen on tällä hetkellä minulle ihan tietoisesti riskin minimointia. Haluan tasaisempaa elämää kuin tämä vuoden kestänyt vuoristorata mieheni pettämisen paljastumisen jälkeen on ollut.
Mitä tarkoitat kulisilla? Varmasti on niin, että vanhempana ihmiset arvostavat enemmän tuttua ja turvallista, mutta onko se oikeastaan kulissia sanan negatiivisessa merkityksessä? Itse olisin halunnut vanheta nimenomaan sen henkilön kanssa, jonka kanssa on koettu lasten syntymät, yhteiset onnen hetket ja pienet kriisit. Eihän kukaan tunne minua niin hyvin kuin mieheni. Mielestäni siinä ei ole kyse kulisseista vaan jatkuvuudesta. Mielestäni ihmissuhteiden heittäminen roskakoriin on myös itsekästä.
Lähtijän (tässä tapauksessa minun) täytyy valmistautua siihen, ettei lähipiiri tanssi pillini mukaan. En voi vaatia muilta sataprosenttista ymmärrystä päätöstäni kohtaan. Menetän osan tuttavistamme enkä myöskään tiedä, katkeaako myöhemmin välini johonkin lapsistamme. Kaipaan yksinäisyyttä ja selkeämpää elämää, mutta en ole elänyt kahteenkymmeneen vuoteen yksin, joten en tiedä, millaista elämäni yksin loppujen lopuksi on.
En usko, että loppujen lopuksi monelle toisten sanomiset tai mielipiteet on mikään päätöksenteon este. En ainakaan usko, että puolisoista molemmat olisivat niin "ulkokultaisia". Varmaan uuteen hyppääminen pelottaa monia, vaikka elämä ei olisi mallillaan nytkään. Silti luulen kyllä monen myöntävän itselleen rehellisesti elämäntilanteensa, mutta parisuhteen jatkaminen on kuitenkin heidän valintansa ja heidän näkökulmastaan he valitsevat sen paremman vaihtoehdon eli tutun ja turvallisen.
Samanlaista vuoristorataa omassa elämässäkin ollut kuin mitä kuvailit omassasi olleen. Meillä vain niin päin että vaimo sai päähänsä testata viehätysvoimaansa, ja hyvin näytti se vielä pelaavan kun pääsi ihan itseään 5-v nuoremman eronneen miehen sängynlämmittäjäksi n. vuosi sitten...
Sattui sitten niin, kuinkas ollakaan, että sain asian selville. Siitäkös riemastuin toden teolla ja en nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin eroaminen (asiasta oli keskusteltu jo aiemmin, että se on kerrasta poikki jos sille tielle lähtee). Avioeroprosessi käynnissä tällä hetkellä, koska tuo luottamus asia on minullekin erittäin tärkeää parisuhteessa.
Mutta nyttemmin olen tullut toisiin aatoksiin eroamisesta. En enää olekaan lopettamassa pitkään jatkunutta suhdettamme (aviossa 17-v, yksi lapsi), koska vaimo on tullut järkiinsä viimein, katuu ja lupaa ettei se toistu, selittää ettei tiedä mikä häneen iski (keski-iän kriisi?), ei se merkannut hänelle kuulemma mitään (tiedän kyllä että tuo toinen mies kyllä merkitsi hänelle ja paljon) jne. seliseliä.
Kieltämättä, kuukausien rimpuilun jälkeen, suhteemme on vihdoin normalisoitunut, ei enää riidellä ja syytellä toisiamme, eroamisestakaan ei enää joka välissä puhuta (tai siis minä en puhu, hän ei koskaan ollutkaan lähtemässä sen toisen matkaan eikä näin ollen eroamassa omien sanojensa mukaan), aviovuode ei ole enää kylmä paikka ollenkaan ja muutenkin ollaan lähempänä toisiamme kuin vuosikausiin.
Eli sen vain haluan sanoa sinulle, että jos rakkautta vielä on (kaikesta ikävästä tapahtuneesta huolimatta), eikö kannattaisi vielä kerran yrittää jos pettänytkin vilpittömästi haluaa kuten tekstistäsi ymmärsin? Sanot vain kuten minä vaimolleni, että kerran tuollaisen typeryyden voi antaa anteeksi mutta toinen kerta on sitten jo oma valinta joka johtaa avioliiton välittömään päätökseen.
Nojoo, takana on 15 v liittoa, on lapset ja talot ja autot ja .. no nämä tarinat muistuttavat toisiaan melkoisesti. Samoin syyt ja pohdinnat tunne-elämästä. Itse totesin että taitaa olla pohdinnan aika edessä, kun puolisolta ei löydy enää aikaa yhteisiin menoihin vaan omat harrastukset menee kaiken edelle. Itsekästä tietysti, mutta ketäs varten tässä eletään , lapsetkin aikanaan kasvaa ja sittenpä sitä ollaan todella yksin.
Teet mielestäni oikean päätöksen ja uusi elämä odottaa.. Itse päätin ,kun kevät oli taas varsin haikea , valmistella kuviot siten että vuoden päästä keväällä otan ja lähden, jos tunnepuoli vielä jyllää kuten nyt eikä mikään ole muuttunut puolison ajankäytössä.
Kulissit saa jäädä,mieluummin sitä on sellaisen naisen kanssa joka haluaa olla myös minun kanssani , kuin yksikseen käydä risteilyllä, kylpylöissä,kävelyillä,matkoilla.
"Voiko joku kuvitella, oma mieheni asui lapsuudenkodissaan yli 40 vuotiaaksi? En millään viitsisi mutta sanon silti:
ja se myös näkyy. "
No mitä vikaa siinä on että miehesi asui lapsuudenkodissaan yli nelikymppiseksi. Ilmeisesti se koti kelpasi kodiski sullekkin, koska teillä on pitkä liitto takana. Aiemminhan perheessä asui useampi sukupolvi rinnakkain ja ihan sovussa. oltiin enemmän tai vähemmän sukurakkaita. Perhe ja ystävät olivat tärkeitä.
Mutta ehkä se johtui suurelta osin siitäkin että työ oli kotona ja sitä raskasta työtä riitti kylä kaikille. Kerroppa vähän miten se miehsi lapsuudenkodissa pitkään asuminen näkyy hänessä?
Juu,ei ole kelvannut minulle kodiksi, en ole päivääkään siellä asunut - ja miten se näkyy:
hän on hemmoteltu, pilalla passattu aikamiespoika joka ei edes omia paskaisia sukkiaan lattialta nosta, ei anna vaihtaa lakantoita sänkyyn syystä että: voi sitä nukkua vaikka eivät ole puhtaita, se näkyy myös siitä, että hänen koko ajatusmaailmansa on jämähtänyt jonnekin - 50 luvulla.
Ei tod ole tavallista eikä ainakaan hyväksi asua isän ja äidin perseen takana 40 kymppiseksi.
Mies on kuin lapsi - ajatusmaailma kiero, hänet on opetettu olemaan perusilkeä sanoisinki v-mäinen muille, vahingonilo on hänen suurin ilonsa, jos jollekin käy joku honkkeli silloin hän nauraa niin että ikenet loistavat ja sylki roiskuu.
Jos ihminen todella on asunut äidin ja isin kanssa yli 40 kymppiseksi - sanonpa vain, että en suosittele,
olisitko itse voinut - tai kenties oletkin tai ehkä vielä asun vanhempiesi kanssa.
Tältä luonnonkappaleelta on jäänyt sellainena asia kuin itsenäistyminen täysin väliin.
Mutta minä ihan mielelläni ja täydestä sydämestäni luovutan hänet jollekin epätoivoiselle.
jaahas, ja vapaaehtoisesti tämän peräkammarinpojan sitten menit naimaan... vai olitko niin rakastunut ettet nähnyt näitä "pieniä puutteita" hänessä jo seurusteluaikana :)
heheehe, sattuuhan sitä paremmissakin piireissä... mutta onneksi itse olet täydellinen, eikö?
he hee harvoinpa 18 vuotias niin kovin paljon ymmärtää ja näkee elämästä kun on rakastunut, ja huom:
me emme asuneet päivääkään yhdessä ennen avioliittoa eli EN tiennyt hänen paskaisista tavoistaan ja joo`olenhan minä / mitä olen
tamara lund sen lauloi hyvin
- mä oon mikä oon -
terveisin
päivän päästä täysin vapaa onnellinen nainen!
Joo, kun mies luulee elävänsä vielä 1950 luvulla jolloin käytiin kerran viikossa saunassa, ja vaihettiin vaatteita - jos vaihettiin, kun ei osaa eikä viitsi käyttää edes shampoota, ei dödöä, ei niin mitään, kun kotiin ei saa ostaa kuin riidan kautta pesupulveria( äiti käytti näätsen purinia!) ei saa ostaa huuhteluainetta, ei hammastahnaa ja kun kaupasta täytyy aina ostaa sitä vanhentunutta leipää.
arvatkaa, mitä huomenna ensimmäiseksi teen kun pääsen uuteen kotiini?
marssin saateri ruokakauppaan, hamstraan shampoota, huuhteluainetta, pesupulveria, tiskiainetta, hammastahnaa JA SAATERI SOIKOON AIVAN UUNITUORETTA LEIPÄÄ. EIKÖ olekin ylellistä naisen elämä - ilman vanhaa kitupiikkiäijää.....
joka loppuelämänsä saa puolestani syödä hevosleipää - unohtui että hän on myös kiukutellut jos olen yksin katsellut telkkua kun " kaikki on kuulemma rajallista" myös telkun kesto!
ehgee ehee nyt hän sitten voi tuijoittaa pimeätä tv ruutua mutustellen viikon vanhaa leipää ja sadatella mielessään kun joutuu antamaan minulle puolet omaisuudestaan joka voi mennä vaikka
saippuaan....hehee eheee näin se elämä heittelee.
Siis, ymmärsinkö nyt oikein: nait 18-v:n ikäisenä lapsukaisena 40-v peräkammarinpojan??? isähahmoako hait vai mitä, sillä tuo kuulostaa aika huolestuttavalta käytökseltä jopa nippa-nappa täysikäisen teoksi.
mutta yhdessäolohan on vapaaehtoista, vapaaehtoisestihan sen jokainen aloittaakin. liiton voi aina purkaa ja myöntää tehneensä virheen. virheistä toivon mukaan oppii.
toivottavasti sinäkin
Joo, niin tein.
Koko suku vastusti.
Äiti ja isä etunenässä.
Mutta - rakastunut ei kuuntele ketään.
Hän oli silloin 40 - minä 19 JA lapsukainen
tulossa..
arvatkaa loput.
Minä pistän sille tänään pisteen kun muuttoauto tulee ip.
Katkera en voi olla kuin itselleni; ihan itse minä olen kaiken sallinut, antanut polkea lokaan ja paskaan ja MIKSI VOI HELVETTI MIKSI - no sen suuren rakkauden tähden, tietty - joka osoittautui suureksi kuplaksi.
Mutta son soromnoo nyt.
Terppa.
Et ole, ystävä hyvä, mitenkään ensimmäinen jota on jymäytetty - mutta onneksi lähdet NYT.
Saada herätä aamulla - ihan rauhassa, syödä aamiaista, tehdä sen jälkeen mitä haluaa, ei enää sottapytyn jälken korjaamista...saa elää niin kuin itse haluaa...voi tytöt mitä ihanuutta, toivon voimia kaikille kanssasisarille!
Jep
Hyvä että hokasit nytten etkä kymmenen vuoden päästä.
Minut jätettiin vajaa vuosi sitten.
Nautin eipä tarvitte kantaa ruokaa kaupasta kuin mitä itte tahdon ja haluttaa.
Ei likaisia sukka ja vaatenökkösiä ympäri huoneistoa.
Ei sitä nokankaivajaa ja piereskelijää.
Ostaa rysäytin sohvankin viidessä minuutissa, mutta tuntui että jotain puuttui, ???Ei kuuluntu että miillä perkeleen rahalla oot ostanut??
Koti kauniiksi tyttö nätiksi ja nauuuutttimaan eläämäästää.
Suhteita voi olla mutta ei saa rakastua, eikä samaan huushollin majoittaaaa.
Tytöööt tahtoo pitäää hauskaa!!!!
kaksikymmentä vuotta naimisissa ja nyt kolme kuukautta sitten erottiin. Monta kulissivuotta tähän mahtui. Taas kun miettii, niin jostain on aina luovuttava kaikkea kun ei voi saada.
Suhde muuttuu ajan myötä ja ihmisten kasvaessa. Mutta onhan siinä tietty syvyys, kun se on kestänyt kauan. Jos on monta lyhyttä suhdetta elämän aikana niin ovat suhteet varmaan aika pinnallisia. Mikä sitten kenellekin hyvä. Ihminen on luotu kuitenkin parisuhteeseen eikä yksin eläjäksi.
Vuosia sitten sydän särkyi - noin romanttisesti ilmaistuna. Petti luottamukseni hän johon eniten maailmassa luotin ja jota rakastin. Olimme kokeneet yhdessä paljon asioita jotka olivat syventäneet suhdettamme. Niin katsoimme toisiamme silmiin joskus ja olimme onnellisia.
Vaan en tiennyt millainen valehteleva paska hän oli. Vuosikausia elin valheessa. Kun se paljastui, se romutti kaiken. Enää ei ollut rakkautta. Sitä ei ollut alunperinkään ollut, koska kaikki perustui valheeseen. Onneksi emme saaneet lasta yrityksestä huolimatta!
Sen jälkeen en uuteen suhteeseen ole pystynyt. Yrittänyt kyllä, mutta kun en enää pysty luottamaan. On ehkä epäoikeudenmukaista jotain sellaista henkilöä kohtaan, joka vilpittömästi rakastaisi ja välittäisi minusta, mutta en tälle mitään mahda. Olen ollut rehellinen orastavan suhteen osuttua kohdalle. Olen yrittänyt, mutta jopa omaksi harmikseni en ole voinut päästää ketään liian lähelle. Eikä se aviomieheni edes ole sen arvoinen että pilaan oman elämäni....