En ole seurannut tätä palstaa, joten saatan pohtia samaa kysymystä kuin moni muukin jo täällä, mutta kertokaapa vastaus ikuisuuskysymykseen. Miten miehen saa kosimaan?
Tilanne on tämä: olemme avomieheni kanssa 3-kymppisiä ja seurustelleet kohta 2 vuotta, asuneet melkein alusta saakka yhdessä. Mieheni kertoi heti alussa potevansa jonkin asteista sitoutumiskammoa mutta siitä huolimatta hän muutti kämpilleni käytännössä melkein samantien kun tapasimme, kaikki vaan loksahti kohdalleen. Hän ei ollut asunut exänsä kanssa yhdessä ja virallisen yhteenmuuton yhteydessä hänelle tuli viimehetken paniikki, joka meni kuitenkin äkkiä ohi ja hän muutti puoli vuotta seurusteltuamme virallisestikin minun kämppääni.
Kaikki on mennyt todella hyvin. Tuntuu että koko ajan vaan paremmin, mitä enemmän olemme oppineet tuntemaan toisiamme sitä paremmin menee. Olemme puhuneet naimisiinmenosta ja lasten hankinnastakin. Minä olen luonnollisesti tämän ikäisenä naisena halukas hankkimaan lapsia jo vaikka samantien, mutta mieheni ei ole vielä valmis. Ymmärrän sen, mutta haluaisin että menisimme nyt edes kihloihin! Ei se muuta mitään, kihlaus voi purkautua kuten seurustelukin, mutta jostain syystä vaan haluaisin hirveästi kihloihin ja mieluummin vaikka ensi kesänä jo naimisiinkin. En usko että mieheni epäröi tunteitaan, hän vaikuttaa minun ja ulkopuolistenkin mielestä todella rakastuneelta, mutta kun hän ei kosi!! Itse en voi kosia, siitä on puhuttukin monta krt ja hän on sitä mieltä että miehen pitää ehdottomasti olla se joka kosii ja hän kosii kun siltä tuntuu. Mutta kuinka monta vuotta sitä oikein pitää odottaa?
Joten valaiskaapa minulle vähän tätä asiaa. Mitä hän odottaa? Onko mitään keinoa miten saisin hänet aktivoitumaan? Minkä takia te miehet kositte, menette kihloihin ja naimisiin? Mieheni ei ole kovin perinteinen, hän voisi varmasti olla vaikka loppuelämänsä pelkästään avoliitossakin, mutta on kuitenkin sanonut haluavansa joskus naimisiin. En haluaisi kuitenkaan näyttää mummolta hääpuvussa. Voinko mitenkään vaikuttaa asiaan vai pitääkö vaan odottaa?
Tilanne on tämä: olemme avomieheni kanssa 3-kymppisiä ja seurustelleet kohta 2 vuotta, asuneet melkein alusta saakka yhdessä. Mieheni kertoi heti alussa potevansa jonkin asteista sitoutumiskammoa mutta siitä huolimatta hän muutti kämpilleni käytännössä melkein samantien kun tapasimme, kaikki vaan loksahti kohdalleen. Hän ei ollut asunut exänsä kanssa yhdessä ja virallisen yhteenmuuton yhteydessä hänelle tuli viimehetken paniikki, joka meni kuitenkin äkkiä ohi ja hän muutti puoli vuotta seurusteltuamme virallisestikin minun kämppääni.
Kaikki on mennyt todella hyvin. Tuntuu että koko ajan vaan paremmin, mitä enemmän olemme oppineet tuntemaan toisiamme sitä paremmin menee. Olemme puhuneet naimisiinmenosta ja lasten hankinnastakin. Minä olen luonnollisesti tämän ikäisenä naisena halukas hankkimaan lapsia jo vaikka samantien, mutta mieheni ei ole vielä valmis. Ymmärrän sen, mutta haluaisin että menisimme nyt edes kihloihin! Ei se muuta mitään, kihlaus voi purkautua kuten seurustelukin, mutta jostain syystä vaan haluaisin hirveästi kihloihin ja mieluummin vaikka ensi kesänä jo naimisiinkin. En usko että mieheni epäröi tunteitaan, hän vaikuttaa minun ja ulkopuolistenkin mielestä todella rakastuneelta, mutta kun hän ei kosi!! Itse en voi kosia, siitä on puhuttukin monta krt ja hän on sitä mieltä että miehen pitää ehdottomasti olla se joka kosii ja hän kosii kun siltä tuntuu. Mutta kuinka monta vuotta sitä oikein pitää odottaa?
Joten valaiskaapa minulle vähän tätä asiaa. Mitä hän odottaa? Onko mitään keinoa miten saisin hänet aktivoitumaan? Minkä takia te miehet kositte, menette kihloihin ja naimisiin? Mieheni ei ole kovin perinteinen, hän voisi varmasti olla vaikka loppuelämänsä pelkästään avoliitossakin, mutta on kuitenkin sanonut haluavansa joskus naimisiin. En haluaisi kuitenkaan näyttää mummolta hääpuvussa. Voinko mitenkään vaikuttaa asiaan vai pitääkö vaan odottaa?
Vastaukset 18
Vanhimmat
miehiltä tähän kysymykseen...
nyt minäkin odotan miehiltä vastauksia tuohon pohdintaasi..
Ehkä miehesi on vain tyytyväinen nykyiseen tilanteeseenne eikä koe tarvetta kosia?
Voihan sitä muutenkin olla onnellisesti yhdessä ilman mitään sormusta. En itse halua mennä koskaan naimisiin enkä kihloihin. Miksi pitäisi mennä vanhojen kaavojen mukaisesti? Kumminkin ne päätyy lopulta (ainakin osa) eroon..
kannata hosua. Miehesi varmaan kosii sitten kun on sen aika,jos haluaa kosia :)
No jos hän on kerran sitoutumiskammoinen, niin vastasit itse jo omaan kysymykseesi. Hän ei vaan uskalla. Hän haluaa pitää sen Exit uloskäynnin auki, jos alkaa liikaa ahdistamaan. Ehkä naimisiinmeno on hänen mielestään liian kahlitsevaa, kun pelkässä suhteessa ollessa voi lähteä milloin vaan ilman sen suurempaa paperi ja muuta sotaa. Mikä pakko muutenkaan on mennä naimisiin? Sä nyt haluat vaan näyttää hyvältä siinä puvussasi ja haluat toteuttaa sen pikkutytön haaveesi. Mietis avioero tilastoja ja mieti uudelleen haluatko käydä sen kaiken läpi.
Meillä oli sama juttu, avoliittoo useita vuosia. Suostuin avopuolisoni 3. kosintaan. nyt vaan mietitään, mennäänkö ensi kesänä vai talvella naimaselleen, Älä suotta hosu ton homman kanssa jos te ootte sopivat toisillenne, niin mikä hoppu? Naimisiin kandee mennä, sitten kun se molemmista tuntuu oikealta :) Tiesikkö, että oliko se melkein 50% avioliitoista kun päätyy eroon?
Suosittelen kosimaan itse. Kerrot, ette kosi, koska miehesi haluaa kosia. No, näköjään hän ei sitä tee, joten miksi odotat? Jos mies haluaa itse kosia, niin sitten herra on hyvä ja kosii. Jos hän odottaa liian kauan, on sinun ihan korrektia kosia itse. MInusta on loogisinta, että se kosii, kummalla se tulee ensin mieleen.
Mars ja Venus: seurustelun taito. Sieltä löydät ratkaisun tuohon ongelmaasi.
Jos nimittäin todella haluat mennä naimisiin, niin tuolla nykyisellä menolla se ei tule koskaan tapahtumaan.
t. Nainen (niin kuin varmaan jokainen jo arvasi :)
Juuri tuon tyyppisiä asioita avopuoliskoni mietiskelee, olemme tästä usein puhuneetkin. Ongelmana minulla on tässä etten oikeastaan ymmärrä näitä perusteluja joita tässäkin tuli ilmi.
Ensinnäkin itse kerran avoeron kokeneena tiedän että eroaminen on mahdollista eikä se ole helppoa. En kuitenkaan osaa uskoa että avioero olisi ratkaisevasti vaikeampi kuin avoero. Uskoisin että vaikeinta eroamisessa on sen yhteisen arjen loppuminen. Ei se, että virallinen side katkeaa. Eroaminen on mahdollista avoliitosta yhtä hyvin kuin avioliitosta. Kahden ihmisen suhde kai siinä on se tärkein. Eli mielestäni exit-ovi on yhtä avoinna avioliitossa kuin nytkin.
Toisekseen tämä ajan kuluminen. Olen valmis tekemään kaikkeni että suhteemme onnistuu ja pidän tätä ja vain tätä edellytyksenä avioliiton solmimiselle. Kukaan ei voi, ikinä, taata mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Siten avioero voi tulla vaikka avioliitto solmittaisiin vasta 10 vuoden yhdessäolon jälkeen. Varmuutta ei saavuteta ikinä. Ja jos taas en olisi valmis tekemään kaikkea suhteemme onnistumiseksi, en olisi nyt edes avoliitossa hänen kanssaan. En seurustelisi edes. Olen käsittänyt että avopuolisoni ajattelee samoin. Jos epäilisin että hänellä on toinen jalka oven välissä, en jatkaisi edes suhdettamme. Mitä on siis odottamisen tarkoitus tässä?
Sitten tämä "päivä prinsessana" -asia. Kyllä, haluan näyttää kauniilta kun menen naimisiin. Uskoisin että häät ovat miehenikin kannalta mukavammat jos morsian näyttää jotensakin kohtuulliselta eikä vanhalta harakalta kun siinä kuitenkin ollaan solmimassa loppuelämän sidettä. Ja kyllä, haluan juhlistaa suhdettamme. Yhtä hyvin kuin juhlistetaan ylioppilaaksi pääsyä tai 50 vuoden täyttämistä.
Avioliitto on muuttanut paljon merkitystään viime aikoina mutta edelleen esimerkiksi lähiomaiseksi tullaan vasta avioliiton kautta. Minusta olisi mukavaa että minulle ilmoitettaisiin ensimmäiseksi jos puolisoni on joutunut vaikka onnettomuuteen eikä hänen vanhemmilleen. Haluaisin myös että jos kuolen niin puolisoni perii minut eikä omat vanhempani. Näistä kaikista voi tehdä paperit erikseen mutta eikö samalla vaivalla voisi sitten mennä jo naimisiinkin?
Jo son sitoutumiskammoinen niin ongelma ei ole se että eroaako avoliitosta vai avioliitosta niinkuin sanoit tuossa viimeisessä viestissäsi. Sillä eroamisella ei ole sen kanssa mitään tekemistä vaan ongelma on se avioliittoon méneminen ja se tuntuu sitoutumiskammoiselle vankilalta ja ahdistavalta.
.. juuri teiltä sitoutumiskammoisilta tarvisin kommentteja, kun ite en ole sellainen enkä ymmärrä sitä ajatuksen juoksua sitten ollenkaan. Kuvaavaa oli että kun olimme muuttamassa yhteen ja kumppanilleni tuli viime hetken paniikki niin ihmettelin sitä ja sanoin että voihan sitä sitten muuttaa erilleen jos se ei tunnu hyvältä. Sanoi myöhemmin että se muutti kaiken. Uskalsi muuttaa kun tajusi että siitä pääsee pois, ei ole vankila. Mutta eikö sitä voi itse käsittää?!? Kyllähän avioliitostakin pääsee pois jos haluaa. Ja eikö sen pitäisi olla houkutteleva asia jakaa elämänsä ihmisen kanssa jota rakastaa? Meneekö sitoutumiskammo tämän tunteen ohi?
ei ole oleellista vaan sinne avioliittoon meneminen kuten ed. viestissä sanoin. Itse en ikinä halua avioitua kun se tuntuu ahdistavalta.
Ihmisen kanssa voi jakaa elämänsä ilman avioliittoa ja rakastaa tätä ihan yhtä paljon sormuksessa tai ilman.
niin se menee todellakin kaiken ohi. Semmoista ihmistä jos alkaa painostamaan niin se lähtee pois. Sitoutumiskammoinen ei siedä nurkkaan ajamista (jos sitä sietää kukaan muukaan).
Olen samaa mieltä siitä ettei rakkauden määrää mitata sillä että ollaanko naimisissa vai ei. Olen vaan sitä mieltä ettei ole syytä olla menemättä naimisiin jos on vakaa tarkoitus elää toisen kanssa loppuelämänsä. Ja olisi mielestäni enemmän syytä mennä naimisiin kuin olla menemättä juuri näiden aiemmin mainitsemieni lähiomais-, perintä- ja leskeneläkeasioiden takia.
Avopuolisoni on vielä onnistunut liittämään lapset avioliittoon. Lapsia ei voi hankkia ilman että ollaan naimisissa ja sitten kun mennään naimisiin niin se on hänen mielessään alku perheenperustamiselle. Ei auta vaikka sanon ettei se tarkoita sitä että hääyönä aletaan pakertaa esikoista, mutta hän kokee sen kuitenkin niin. Siksi se on niin iso askel.
Olen ehkä hieman ymmärtämätön, mutta eikö sitoutumiskammolle kannattaisi yrittää tehdä jotain? Minusta se kuullostaa vähän sellaiselta että elää rajoittunutta elämää (ei pysty tekemään kaikkia asioita) vedoten sitoutumiskammoon ikään kuin se olisi parantumaton sairaus.
rajoittunelta elämältä niin on toisen ideaali. Esimerkkinä nyt vaikka avoliitto ilman naimisiin menoa. Mut mä en usko että sun mies on ihan kamalan sitoutumiskammoinen jos on kerran puhunut avioliitosta eikä tyrmännyt ajatusta kokonaan. Anna hänellä aikaa minkä sen asian kypsyttely vaatii. Älä painosta.
Asiaa sivuten: perimisjuttuja voi jonkun verran säätää myös erilaisilla vakuutuksilla.
Näkisin kyllä sitoutumiskammon enemmänkin persoonallisuuskysymyksenä, joissakin tapauksissa ehkä elämänkokemuksen puutteena tai sen liiallisuutena (=paljon paskakokemuksia parisuhteista, riitainen avioero takana ym.ym.).
Itsekin jonkin asteisena sitoutumiskammoisena sain käsittämättömän ahdistuskohtauksen juuri ennen kuin muutin yhteen nykyisen avomieheni kanssa. Toinen tuli sitten kihlausta ennen... Oikein henkeä ahdisti ja päässä pyöri mitä hurjempia pakoajatuksia:D En muista koskaan olleeni tyytymätön sinkku (kokemusta yhteensä aikuisiällä viitisen vuotta), sillä yksinolo on perkuleen kivaa... Ei tartte selitellä kellekään tekemisiään eikä tehdä kompromisseja.
Kannatan kyllä avioliittoa pitemmän päälle noin yleensä, mutta annas kun pitäisi tässä joskus (lähitulevaisuudessa) itse avioitua niin apua... Joku siinä vaan on niin kammottavan lopullista. Vaikka järki sanoo että ainahan sitä pois pääsee. Mutta sitoutumiskammolla ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Se on tunne, niin kuin pimeän pelko. Ja sitä on vaikea tietoisesti nitistää.
Tuo kysymyksesi, että eikö sitoutumiskammolle kannattaisi tehdä jotain. Sanoisin, että mitä enemmän mulle joku (esmes avomies) alkaa tyrkyttää ajatuksiaan avioliitosta ja kuinka järkevää se olisi, sitä enemmän mä alan vastustaa koko höpötystä. Jotenkin tuntuu, että tällä on jotain tekoa vapaudenkaipuun kanssa. Inhoan sitä, että minut yritetään sitoa tai kahlita johonkin muottiin (aviomies, lapset, ok-talo, volvo ja koira). Parhaiten itselläni on auttanut ajan kuluminen, kun on huomannut että avoliitossahan on ihan ok olla. Kunhan ne vuodet vierii, niin alkaa ajatus avioliitostakin maistua.
Mielestäni sitoutumiskammo ei ole rajoittanut OMAA elämääni, vaan pikemminkin sen vastapuolen...
Juuri tuota itsekin ajattelin, että ellei se tunnu itseltä rajoittavalta sen takia ettei kukaan voi pakottaakaan avioliittoon ellei ite halua, niin toisesta osapuolesta se tuntuu rajoittavalta. Haluaisi naimisiin muttei pääse koska pitää ymmärtää toisen sitoutumiskammoa ja joka paikassa vielä varoitellaan että jokainen maininta asiasta pahentaa tilannetta. Silti sitoutumiskammoinen voi vaikka joka päivä kertoa ettei naimisiin ole mikään kiire ja mikäs tässä näin ollessa. Tietysti se toinen osapuoli voi äänestää jaloillaan siinä vaiheessa mutta miksi äänestäisi koska tietysti se yhdessäolo on kuitenkin tärkein asia meille naimisiin haluavillekin eikä itse avioliitto. Avioliitto on vaan siihen kuuluva, luonnollinen asia.
Ilmeisesti siis odottaminen on ainut keino päästä tämän kumppanini kanssa naimisiin. Aika tuntuu vaan aika pitkältä.. eikä sitä helpota se että hedelmällisyyteni vähenee koko ajan, hitaasti, mutta varmasti. Voitte varmaan arvata että lapsen hankkiminen on sitten vielä astetta kovempi juttu. Sehän sitoo oikeasti eniten. Joten onhan tässä suuri riski että kun lopulta mieheni olisi valmis naimisiin ja sen jälkeen samanlaisen viiveen jälkeen hankkimaan niitä lapsia, niin niitä ei vaan enää tule. Tätä tosiasiaa ei tietysti voi mainita ilman että leimataan epätoivoiseksi 3-kymppiseksi naiseksi jolla biologinen kello soi sireenin lailla päässä. Se nyt kuitenkin on fakta. Naisen raskaus 5-kymppisenä on enemmän ihme kuin itsestäänselvyys ja toinen juttu on sitten siihen liittyvät riskit. Joten sitä kautta se sitoutumiskammo rajoittaa kyllä itse sitoutumiskammoisenkin elämää. Voi jäädä luu käteen loppupeleissä.
Olet täysin oikeassa tuossa lapsiasiassa. Pitempi odottelu voi johtaa pahimmillaan siihen, että aletaan sitä pienokaista yrittääkin vasta kun nainen on jo reippaasti yli 30v. Tietenkin tähän vaikuttaa myös se, että jos tapaa sen kumppaninsa vasta kolmekymppisenä, niin ei sen takia voi/kannata jättää tutustumisvaihetta väliin ja hypätä suoraan lastentekoon.
Ehkä kannattaisi ottaa asia kuitenkin jotenkin esille? Voisit hieman valaista miehellesi tätä ikäkysymystä.
Nämä ovat hankalia juttuja, eikä mitään tiettyä kaavaa ole toimia. Paras tapa jälleen kerran on varmaankin keskustella sen oman rakkaan kanssa asiat selväksi. Kannattaa puhua syyttelemättä omista peloistaan ja toiveistaan avoimesti. Kyllä se sinun miehesikin ennen pitkää tajuaa, että avioliitto sinun kanssasi on mukava juttu:)
sun täytyy vaan joka aamu sanoa innokkaana, haluan että kosit mua pian. mä oon ite samanlainen jahkailija mies,kun sunkin mies. mistään ei tuu ikinä mitään.