Mistä voi johtua kummallinen, suhteeseen hiipinyt etäisyys ja vaivautuneisuus?
Tapasimme viime kesänä, ja menimme nopeasti naimisiin, sillä koimme löytäneemme todellisen sielunkumppanin toisissamme. Olemme olleet myös onnellisia, mutta nyt on jotain kummallista tullut välillemme. En ymmärrä mitä se on, ja johtuuko se miehestä vai minusta vai kummastakin. On vain niin, että koen suurta vaivautuneisuutta miehen lähettyvillä. Mies väittää, ettei koe sellaista, mutta hän on muuttunut erilaiseksi kuin ennen. Hän ei juurikaan puhu kotona minulle, kun ennen henkevät keskustelut täyttivät päivämme. Mies lukee yksin ammattikirjoja ja vetäytyy. Öisinkin käpertyy yksin omalle puolelle sänkyä nukkumaan, kun ennen nukuimme vierekkäin, tiukasti yhdessä. Seksi kyllä sujuu ja sitä mies haluaa kuten ennenkin.
Minun on vaan kamalan paha olla suhteessa, jossa joudun jatkuvasti arvailemaan, mikä toisen on, vai onko kaikki kuvitelmia omassa päässäni. En osaa enää itsekään luontevasti jutella miehelle. Melkein pelkään jo yhteistä kesälomamatkaa joka on tulossa - ei, koska pelkäisin riitoja, vaan koska pelkään tätä nihkeää vaivautuneisuutta ja sulkeutuneisuutta, joka on tullut väliimme. Mies ei tunnista tai myönnä ongelmaa, joten sitä on vaikea käsitellä. Mitä pitäisi tehdä? Miten saada toinen avautumaan, tai miten oppia itse kestämään sitä, että toinen välillä vetäytyy? Olen henkisesti aika loppu, vaikka periaatteessa mitään todella pahaa ei ole tapahtunut eikä ongelmia ole :(
Tapasimme viime kesänä, ja menimme nopeasti naimisiin, sillä koimme löytäneemme todellisen sielunkumppanin toisissamme. Olemme olleet myös onnellisia, mutta nyt on jotain kummallista tullut välillemme. En ymmärrä mitä se on, ja johtuuko se miehestä vai minusta vai kummastakin. On vain niin, että koen suurta vaivautuneisuutta miehen lähettyvillä. Mies väittää, ettei koe sellaista, mutta hän on muuttunut erilaiseksi kuin ennen. Hän ei juurikaan puhu kotona minulle, kun ennen henkevät keskustelut täyttivät päivämme. Mies lukee yksin ammattikirjoja ja vetäytyy. Öisinkin käpertyy yksin omalle puolelle sänkyä nukkumaan, kun ennen nukuimme vierekkäin, tiukasti yhdessä. Seksi kyllä sujuu ja sitä mies haluaa kuten ennenkin.
Minun on vaan kamalan paha olla suhteessa, jossa joudun jatkuvasti arvailemaan, mikä toisen on, vai onko kaikki kuvitelmia omassa päässäni. En osaa enää itsekään luontevasti jutella miehelle. Melkein pelkään jo yhteistä kesälomamatkaa joka on tulossa - ei, koska pelkäisin riitoja, vaan koska pelkään tätä nihkeää vaivautuneisuutta ja sulkeutuneisuutta, joka on tullut väliimme. Mies ei tunnista tai myönnä ongelmaa, joten sitä on vaikea käsitellä. Mitä pitäisi tehdä? Miten saada toinen avautumaan, tai miten oppia itse kestämään sitä, että toinen välillä vetäytyy? Olen henkisesti aika loppu, vaikka periaatteessa mitään todella pahaa ei ole tapahtunut eikä ongelmia ole :(
Vastaukset 18
Vanhimmat
Se on se arki.
Vuoden jälkeen alkuhuuma alkaa vain haihtua, ja puolisot kaipaavat hieman omaakin aikaa ja "hengitystilaa".
Alkuhuuma kestää n. kaksi vuotta ja arkena on kuitenkin tuttavallinen olo, eikä vaivaantunut kuten ap kirjoitti.
Minulla on kokemusta myös vaivaantuneisuudesta suhteessa. Meillä kävi siten, että kun muutimme (puoli vuotta seurusteltuamme) yhteen, mieheni oli tuollainen outolintu, josta en ottanut selvää. Hän ei vain osannut olla luontevasti ja tuntui kun hänellä olisi oma maailmansa. Tämä taas sai minut jatkuvasti miettimään ja preppaamaan itseäni. Missään aiemmassa liitossa (myös pitkiä liittoja) en ollut kokenut vastaavaa.
Syy on miehessäsi. Hän ei osaa olla aito, kuten ei omanikaan. Omani on tässä vuosien varrella sitten pehmentynyt ja tottunut olemaan rennommin. Olen pakottanut hänet puhumaan ja se onkin varmaan ollut suhteemme pelastus. Mieheni on sanonut ,ettei tunne yhtä vahvasti kuin minä. Hänet vietiin jo 3 kk ikäisenä hoitoon eikä äitinsä omaa sellaisia perinteisiä äidintunteita. Arvelemme molemmat, että mieheni on lievästi tunnevammainen (kamala sana-anteeksi). Vammojahan meillä lähes kaikilla lapsuudestamme jonkinmoisia, mutta tuollainen etäisyys on aika raskas asia parisuhteelle.
Näin jälkeenpäin olen saanut tietää, että hän mm. pystyy salaamaan minulta asioita aika keveästi. Hän ei ole pettänyt, mutta on tehnyt sellaista, joka meidän suhteessamme on ollut kiellettyä. Olen jälkikäteen saanut tietää.
Olemme nyt olleet yhdessä seitsemän vuotta ja voisin sanoa, että suhteemme on parantunut. En enää haluaisi alkuaikojen vaivaantuneisuutta takaisin (sitä ei enää juurikaan ole) ja olemme tutustuneet toisiimme kaikin tavoin. En ehkä koskaan tule ottamaan täysin selkoa miehestäni, mutta hän on kuitenkin hyvä mies, joka yrittää parhaan kykynsä mukaan olla hyvä aviomies. Ei käy baareissa, tulee aina töistä suoraan kotiin, tuo tilipussin kotiin, hoitaa kotihommia eikä käy vieraissa. Eli ei valittamista.
Mutta kannattaa vain puhua ja ravistella. Kyllä suhteessa molempien täytyy olla valmiita keskustelemaan kaikesta. Mekin olemme aika erilaisia ja tiedostamme sen. Molemmilla on omia juttuja. Mies pelailee miesten kanssa, käy eräreissulla parhaan kaverinsa kanssa. Me sitten käymme yhdessä lenkillä, hoidamme kodin, lapset, käymme elokuvissa, teatterissa ja vietämme lomat yhdessä.
Toivottavasti teillä mies olisi valmis tekemään työtä yhteisen sävelen löytämiseksi. Onnea suhteeseenne!
Painotan siis sitä, että vaivaantuneisuus parisuhteessa on sellainen asia, että sen tietää vain pari, joka sen kokee. Se EI liity mitenkään arjen astumiseen kuvioihin vaan tuo vaivaantuneisuus päinvastoin hälvenee kun yhteisiä vuosia karttuu.
Minulla on yksi kahdeksan vuoden ja yksi kahden vuoden suhde, joissa ei ap:n kuvaamaa vaivaantuneisuutta ollut. Mutta nykyisessä seitsemän vuoden suhteessa on ollut.
Kiitos viestistäsi, "vaivautuneisuuden kokenut" :) Jäin pohtimaan tosiaan tuota, että eikö arkena pitäisi olla tuttavallinen olo kuitenkin, eikä vaivautunut, siis jos kyseessä on normaali arjen tulo suhteeseen. Tietysti sekin on mahdollista, että minä koen itseni vaivautuneeksi siksi, että minulla on epärealistisia odotuksia, joita normaali arki ei täytä...
Mutta tuo epäaitous voi pitää tietyllä tapaa paikkansakin. Mies on nelikymppiseksi asti elänyt sinkkuna, vain satunnaisia lyhyitä suhteita ollut. On kertonut alkaneensa nuorempana aina tuntea pakokauhua, jos mistään vakavammasta tai sitoutumisesta oli "vaaraa", ja siksi pitäytyneensä lyhyissä suhteissa. Nyt minun kanssani kuulemma kaikki oli toisin, tunsi olonsa hyväksi ja turvalliseksi alusta asti, ja niin suorastaan halusi sitoutua, ja nopeasti. Olen usein miettinyt, että onkohan tuo vanha sitoutumisen kammo taas ryöminyt pintaan? Mies on alkoholistiperheen lapsi, ja sanoo itsekin olevansa "tunnevammainen". Ei siis tunnista omia tunteitaan, on ailahtelevainen, ja auttaa pakonomaisesti muita laittaen omat tarpeensa sivuun. Mies on myös kuten sinun miehesi kertomasi perusteella, varsinainen outolintu jolla on oma maailmansa pään sisällä. Tämä "luovuus" ja erikoisuus onkin piirteitä, joihin hänessä rakastuin. Mutta silloin alussa hän jakoi tuon erikoisen ja kauniin maailmansa minun kanssani, nykyisin vetäytyy kuoreensa ja tuntuu olevan kaukana henkisesti, vaikka asuu samassa asunnossa.
Se mikä nyt pelottaa on, että sitouduimmeko sittenkin liian nopeaan? Tarvitsisiko mies vieläkin aikaa kasvaa YKSIN ihmisenä, siksikö hän vetäytyy pois luotani henkisesti?
"Mutta kannattaa vain puhua ja ravistella. Kyllä suhteessa molempien täytyy olla valmiita keskustelemaan kaikesta."
Täytyy jatkaa ravistelua. Tähän asti olen saanut vastaukseksi latteuksia tyyliin "ei meillä ole mitään ongelmaa", "ongelma on sinun päässäsi", "minä olen nyt töistä vähän väsynyt, en jaksa keskustella", "tuo nyt on taas tuota naisten suhdelöpinää"...
viestistäsi kohta "luovuus ja erikoisuus" piirteet miehessäsi joihin rakastuit.
Tulipa mieleen Asperger-piirteet joka saattavat olla miehesi käyttäytymisen takana.
Assiin kuuluu olennaisesti, että haluaa tavallista enemmän yksityisyyttä ja eristäytyy omaan maailmaansa ja omiin mielenkiinnon kohteisiin. Silti voi pystyä ja pystyy hyväänkin parisuhteeseen. Ainakin Assit ovat yleensä uskollisia ja luotettavia. Asperger oireyhtymä on neurobiologinen ja periytyvä. As-ihmiset ovat erittäin lahjakkaita jollain kapealla alalla.
vain se arki, ei sen kummempaa. Tulee takuuvarmasti, jokaisessa suhteessa. Meillä oli (uskokoon ken haluaa, mutta totta se on) neljä yhteistä vuotta takana kun alkoi alkuhuuma laantua ekan lapsen syntymän jälkeen, yllätys, yllätys. Nyt kolmen lapsen ja kymmenen yhteisen vuoden jälkeen elämä arkista ja tasaista, mutta ah niin ihanaa.
Yhteisten henkevien keskustelujen sekä yhdessä kyhnytyksen väheneminen vaikuttaa toisiin niin, että kumppani vaihdetaan tuoreempaan versioon, jonka kanssa voi taas kokea rakastumisen huumaa, mutta totuus on, että arki iskee aina, jopa siihen ihanaan uuteen suhteeseen. Joo, tais jo mennä aiheen vierestä tää loppu.
Oliskohan se tosiaankin vain sitä? :D Minä kun olen mielessäni kuvitellut toinen toistaan kamalampia uhkakuvia alkaen siitä, että miehellä on toinen, aina siihen asti että onkin päättänyt että haluaa olla yksin eikä lainkaan avioliitossa (on ollut elämässään hyvin pitkään sinkku ja nauttinut siitä, kokenut itsensä erakkoluonteeksi).
Itselleni tämä on niin vierasta, koska en ole ennen ollut niin pitkässä suhteessa, että ns. arki olisi tullut kuvaan. En ole siis ennen asunut toisen ihmisen kanssa yhdessä. Ja vanhempani, jotka ovat olleet 35 vuotta jo naimisissa, ovat edelleen kuin vastarakastuneita, keskustelevat ja kiehnaavat toisissaan kiinni. Mutta taitaa tosiaan tuollainen olla harvinaista.
Nyt minun täytyisi vaan keksiä keino, millä pystyn hiljentämään kammottavat epäilykseni ja jatkuvan uhan tunteen, jonka miehen käytös aiheuttaa. Tällä hetkellä suorastaan PELKÄÄN yhdessäoloa, siis sitä epämukavuuden tunnetta joka minulle tulee...
Sydänyheyden katkeaminen on todellinen uhka vaikka mille, mutta ei tarvitse silti joutua paniikkiin.
Vanhempiesi kaltaista kujertelua on, vaikka maailma kylmeneekin.
Kerroit miehesi erakkoluonteesta; hän on vain tottunut suunautumaan niin; urautunut. Nyt hänen olisi aika suuntautua elämässään kuin aviomiehen ainakin.
on jostain syystä katkennut, vaikuttaa siltä.
Suhde ei mielestäni ole paikallaan se kehittyy tai loittonee.
Älä tyydy elämään vieraantuvan miehesi kanssa näin, vaan rukoile, että saat sydänyhteyden takaisin.
Sinua siunaten,
Kiitos siunauksista. Uskovia ihmisiä olemme molemmat, joten rukoiltu on tilanteen puolesta ja varmasti jatkossakin rukoillaan :) Täytyisi vaan muistuttaa taas itseään siitä, että rukous tosiaan toimii, ja luottaa että rukouksiin vastataan :)
Siunausta myös sinulle.
Oletko jo uudestisyntynyt?
Tervetuloa galleriaani ja jippii-foorumiin (usko ja elämä) ja tänne juttelemaan kaikesta mahdollisesta.
Itse luen ilolla siskojen ja veljien kirjoituksia ja tietty Sanaa, joka rakentaa ja nostaa pääni.
Jokaiselle uskikselle kuuluu ilo Herrassa!!!
Ei murehtiminen, ei pelko.
kuule.
vaikuttaa samalta kuin useammilla miehillä.
stressi ja joku särky saattaa olla syy siihen että mies vetäytyy,menee kuoreensa kun pelkää kosketusta tai keskusteleja herkässä tilassa.
annas ukollesi aikaa toipua.
Voi olla noin, varsinkin kun on kyse ihmisestä, joka on ollut sinkkuna ja tottunut käsittelemään ongelmansa itse yksikseen... Silti huolestuttaa, että vetäytyykö kokonaan pois minun luotani tuon takia. Mutta eihän sitä toista ihmistä voi pakottaakaan pysymään, joten ei siinä muu auttane kuin elellä päivä kerrallaan, ja antaa sitä aikaa ja tilaa jos toinen sitä tarvitsee.
Naimisissa tai ei. Yhdessä vuodessa ei toista opi tuntemaan riittävän hyvin, vaikka niin ilmeisesti olette kuvitelleet. Pari-kolmekin vuotta vasta tuo eteen erilaisia tilanteita joissa yhteensopivuutta mitataan. Pikaisesti solmittua avioliittoa ei kannata katua. Se päätös on tehty silloin ja perusteet ovat olleet riittävät. Yhtä lailla kuuden vuoden seurustelun jälkeen solmittu avioliitto voi kokea pahan kriisin ja peräti kaatua jo alkumetreillä.
Parisuhde ei ole itsetarkoitus. Ehkä teillä kummallakin oli jostain syystä voimakas tiedostamaton tai tietoinen tarve "pariutua", saada kumppani, ja näitte toisissanne juuri niitä piirteitä joiden puolesta olitte täydellinen pari. Rakkaus on ihanaa, eikö totta? Kuitenkin se yhteiselämän luontevuus tulee myöhemmin. Yksi ongelma tietysti on jos asioista ei voi puhua. Se ei välttämättä ole parisuhteen tuho, jos osaa suhtautua toisen pidättyvään luonteeseen oikein. Rakastaa häntä sellaisena. Toisaalta kyllä hänenkin pitäisi kuunnella ja ottaa tosissaan jos olet sanonut olevasi vaivautunut.
Alkuhuumassa ollaan paljon lähekkäin, mutta kun toiseen tottuu, palaudutaan (yleensä mies) sellaiseksi kuin oli ennen suhdetta. Jos tykkää nukkua käpertyneenä omalla puolellaan, se voi olla hänen tapansa. Ehkä sait alkuun väärän kuvan? Ehkä hän ei olekaan niin läheisyydentarpeessa kuin on antanut ymmärtää?
En halua pohtia mitään yksityiskohtia, mutta voisiko vaivautuneisuuteen vaikuttaa suhteen alussa saadut väärät käsitykset toisesta? Tai ehkä miehelle on tullut jotain ongelmia joista ei kuitenkaan kehtaa kanssasi puhua.
Tunne on tuttu ja inhottava, tuo vaivautuneisuus. Koskaan en ole avioliitossa sellaista kokenut, mutta seurustelusuhteet ovat kyllä päättyneet, eikä kaipuuta ole jäänyt.
". Ehkä teillä kummallakin oli jostain syystä voimakas tiedostamaton tai tietoinen tarve "pariutua", saada kumppani, ja näitte toisissanne juuri niitä piirteitä joiden puolesta olitte täydellinen pari. Rakkaus on ihanaa, eikö totta? Kuitenkin se yhteiselämän luontevuus tulee myöhemmin. "
Näin varmaan on, itse olen jo 10 vuotta kaivannut parisuhdetta. Mies oli neljänkympin kriisin kautta alkanut sitä kaivata, kun ravintoloissa tilapäisseuran perässä juokseminen alkoi kyllästyttää ja tuntua lapselliselta. Sitten löytyi toinen yhtä outo lintu kuin itse: taiteellinen, samanlaisella tapaa hengellinen ja uskonnollinen, samoista asioista kiinnostunut. Molemmat koimme, että ei olisi uskonut että tuollaisia on edes olemassa, luulin olevani ainoa laatuani. Eli tosiaan, näimme alussa tietysti lähinnä ne yhteensopivat puolet, ja arjen myötä sitten tullut esiin ne toiset puolet asiaa. Käytännön ongelmia ei kuitenkaa ole ollut, vaan kaikki on mennyt sopimalla, sulassa sovussa ja molemmin puolin joustaen.
"Yksi ongelma tietysti on jos asioista ei voi puhua. Se ei välttämättä ole parisuhteen tuho, jos osaa suhtautua toisen pidättyvään luonteeseen oikein. Rakastaa häntä sellaisena. Toisaalta kyllä hänenkin pitäisi kuunnella ja ottaa tosissaan jos olet sanonut olevasi vaivautunut. "
Minä en haluaisi pitää sitä ongelmana. Olen valitettavasti vain sellainen luonne, että jos toinen ei puhu, alan kehitellä salaliittoteorioita päässäni. En näytä voivan sille mitään. Monta kertaa olen saanut itseni kiinni itkeskelemästä vain omien kuvitelmieni takia - todellisuudessa mitään ei ole tapahtunut, mutta minä olen taas keksinyt teorian mistä voi olla kyse, ja itken sen kauheutta. Monta kertaa on myös käynyt ilmi, että teoriani ovat täysin vääriä. Mutta sittenkin aina kun on jotain vähäistäkin viileyttä tai muuta, niin heti alkaa minulla toinen toistaan kammottavimpien selitysten keksiminen asialle.
"En halua pohtia mitään yksityiskohtia, mutta voisiko vaivautuneisuuteen vaikuttaa suhteen alussa saadut väärät käsitykset toisesta? Tai ehkä miehelle on tullut jotain ongelmia joista ei kuitenkaan kehtaa kanssasi puhua.
"
Ainakin sillä on työstressiä, sen tiedän. Eilen tuli mieleen, että onhan se muutenkin ollut outo kuin tuo puhumattomuus ja poissaolevuus. Tuntuu olevan välillä valtavan masentunut, ja välillä yli-innokas tekemään työtä. Ailahtelee äärilaidasta toiseen. Saattaapi olla jonkinlainen loppuunpalaminen tulossa vaativassa työssä :(
tapauksenne. Olen itse vähän samantyyppinen kuin kertomuksesi miehestäsi. Tunnevammaisena minäkin itseäni pidän. Olen erakoitumiseen taipuvainen, uppoan omiin ajatuksiini helposti ja vieläpä masentuvainen. Ja tietysti etäinen, oikea herkkupala puolisolleni siis...
Itse elin toistakymmentä vuotta parisuhteessa joka pahensi kyseisiä ominaisuuksiani entisestään, kunnes sattumalta löysin myös oman "sielunkumppanini" ja koko siihen astinen elämäni meni kokonaan uusiksi. Avioero, yhteenmuutto uuden naisen kanssa ja nopeahko uusi avioliitto.
Kaikki oli alussa todella huumaavaa, oli mukavaa huomata pystyvänsä puhumaan jollekin ihmiselle. Koskaan ennen en aiemmin jakanut sisintäni kellekään, kuten uuden puolisoni kanssa. Kun olimme jonkin aikaa asuneet yhdessä, huomasin kauhukseni, että aloin oireilemaan samalla tavalla kuin aiemmassa suhteessani. Etäännyin ja vieraannuin. Otin reilusti välimatkaa vaimooni. Asiaa helpotti kuitenkin ymmärtäväinen puolisoni, joka heti tajusi, että kyseessä on vain menneisyyden haamut, jotka eivät suostuneet päästämään irti. Muutamia viikkoja tehtyäni itse kanssa töitä, sain taas suuni auki ja läheisyys ei tehnyt pahaa. Löysimme yhteytemme uudelleen. Tajusin, että minua edelleen rakastetaan, vaikka saisin uudestaan näitä "erakkokohtauksia". Ja se auttoi minua kiipeämään takaisin ihmisten ilmoille. Tai oikeastaan vaimoni ilmoille, kaikille muille ihmisille olen edelleen sulkeutunut ja etäinen, omasta tahdostani. Olen aina kärsinyt yksinäisyydestä, mutta silti en ole ikinä uskaltanut laittaa itseäni likoon, mitä ystävyys edellyttäisi toisen ihmisen kanssa. Uskallan avautua vain nykyisen vaimoni kanssa.
Mutta vaikeaa se on. "Old habits die hard" kuten sanotaan. Anna miehellesi aikaa. Erakon ei ole helppoa muuttaa käytöstään nopeasti. Ja vuosi on lyhyt aika tässä asiassa... Ehkäpä sitä voi verrata vaikka alkoholiin, taistelu on ainakin itselläni ei nyt joka päiväistä, mutta kärjistettynä kuitenkin. Joka päivä joudun muistuttamaan itseäni, että en kuole, vaikka pidän itseni avoimena vuorovaikutukselle vaimoni kanssa. Enkä tukehdu läheisyyteen. Mutta helposti sitä vaipuu sinne omaan maailmaansa, kun siellä koko ikänsä on viettänyt. Yritä vetää miestäsi hellävaroen ulos omasta maailmastaan. Jos olet kovakourainen, hän muuraa vain entistä vahvemman seinän väliinne. Tee hänelle selväksi vaikka joka päivä, että hyväksyt hänet karvoineen päivineen. Jos et pysty sitä rehellisesti hyväksymään, että miehesi on outo lintu, niin silloin asia tietysti on hankalampi. Mutta siihenhän kaikki hyvä parisuhteessa perustuu, että hyväksyy toisesta myös vähemmän mairittelevat puolet.
Mielestäni voit kuitenkin unohtaa kaikki salaliittoteoriasi. Miehesi elämä on liittonne myötä mullistunut ja asioiden positiivisuudesta huolimatta sopeutuminen on vaikeaa. Ja voihan hänellä olla lisäksi jonkin asteinen diagnosoitavissa oleva sopeutumishäiriö ja töistä johtuva puhkeamassa oleva masennus. Katso googlesta soputumishäiriöstä ja masennuksesta. Sekä aiemmin mainittu Asperger.
Jaksamista molemmille. Ja kärsivällisyyttä, ei Roomaakaan päivässä rakennettu. Eikä parisuhde valmistu koskaan.
Luin ketjua läpi, asia ei ole minulle tuttu tai ajankohtainen. Ihmisten kertomukset tai kohtalot ovat kiinnostavia lukea - siksi kai ketjua luin läpi.
Vastauksesi oli jotenkin niin tyhjentävän rehellinen ja omakohtainen. Ilmaiset itsesi ja asiasi todella luontevasti. Tällaiset asialliset vastaukset tuovat varmasti valoa monen asianomistajan arkeen.
P.S.Kirjoitatko usealla nimimerkillä vai oletko satunnainen kävijä?
Miten olis avioliittoleiri? Niiltä on moni pariskunta löytänyt uusia välineitä parantaa kommunikaatiota. Leirejä löytyy eri-ikäisille ja eri teemoihin. Kannattaa varmaan ainakin kokeilla, ennenkuin tilanne pahenee. Itse olen myös mieheni kanssa menossa kesällä leirille. :) Tietoa löytyy mm. osoitteesta http://www.katajary.info/