Olen tässä viimeaikoina hiukan miettinyt, että kuinka pitkään voi lykätä naisiin tutustumista. :P Tietysti suhde/seksi-asioitahan ei voi aloittaa, ennenkuin tuntee olevansa niihin valmis. Kuitenkin mietityttää, että jos vaikka vasta siinä kolmekymppisenä kokisi olevansa valmis ottamaan naisiin kontaktia, niin onko siinä vaiheessa peli jo täysin menetetty?
Voisi kuvitella, että aika harva nainen viitsii/uskaltaa aloittaa parisuhdetta tuossa iässä kokemattoman miehen kanssa, koska moni varmaan kuvittelee, ettei mies osaa tai pysty enään siinä vaiheessa muuttamaan elintapojaan parisuhteeseen sopiviksi. Siihen en osaa ottaa kantaa, onko tuollaiset epäilyt aiheellisia, riippunee yksilöstä.
Tuskinpa kuitenkaan olen ainut 20-30v keskivaiheilla elävä muuten täysin normaali ihminen (mies), joka ei kuitenkaan syystä tai toisesta ole toistaiseksi pystynyt aloittamaan siihen vastakkaiseen sukupuoleen tutustumista. Joten, kommentteja, kokemuksia, mielipiteitä?
Voisi kuvitella, että aika harva nainen viitsii/uskaltaa aloittaa parisuhdetta tuossa iässä kokemattoman miehen kanssa, koska moni varmaan kuvittelee, ettei mies osaa tai pysty enään siinä vaiheessa muuttamaan elintapojaan parisuhteeseen sopiviksi. Siihen en osaa ottaa kantaa, onko tuollaiset epäilyt aiheellisia, riippunee yksilöstä.
Tuskinpa kuitenkaan olen ainut 20-30v keskivaiheilla elävä muuten täysin normaali ihminen (mies), joka ei kuitenkaan syystä tai toisesta ole toistaiseksi pystynyt aloittamaan siihen vastakkaiseen sukupuoleen tutustumista. Joten, kommentteja, kokemuksia, mielipiteitä?
Vastaukset 8
Vanhimmat
kannattaa aloitella... Kannattaa myöskin funtsia, millaista naista etsii. Useimmat kolmikymppiset naiset ovat läpikäyneet suhteita ja eroja, kuka enemmän kuka vähemmän. Monilla on jo lapsiakin. Aina varmasti löytyy naisia, joita miehen kokemattomuuts ei haittaa, mutta mitä vanhemmaksi tulet, sitä vähäisemmäksi tällaisten naisten määrä käy...
keskittyä esim. sellaisiin 16-vuotiaisiin, koska ne on itsekin kaikista vähiten kokeneita.
Itse olen sitä mieltä, että seurustelu kannattaa aloittaa vasta sitten, kun tuntee olevansa tarpeeksi kypsä ottamaan toisen ihmisen huomioon ja on tarpeeksi viisas käsittääkseen, että paskoista tempuistaan ja hetken mielijohteistaan joutuu kärsimään myös toiset ihmiset. Ylipäätään siis silloin, kun saa pään irti perseestään ja silmät auki.
Ei näköjään liian pitkään. Itte olen sinua reippaasti vanhempi, ja olisi pitänyt katsoa, ettei tarttis ny katua. Vaan halusin nauttia ensteks yksin olosta, ja sitten sitoutua. Mutt ei olekaan enää niin helppoa. Ja vaikka olen valmis siihen, että vastapeluri voi olla minua enemmi elämää nähnyt, ei hän sitten hyväksykään meikäläisen aikataulua.
Että paha juttu. Ei pitäs liian aikaseen, vaan sitten ei liian myöhäänkään. Ota tästä nyt sitten selvää.
Itse olen muutaman vuoden sinua vanhempi, kohta 30. Pikkuhiljaa sitä on alkanut hyväksyä sen ajatuksen ettei itsellä tule koskaan olemaan perhettä ja lapsia. Vuosi vuodelta mahdollisuudet käyvät vähemmiksi ja kaukaisemmiksi.
Työssä sitä on menestynyt kohtalaisesti, varmaankin olen urallani pidemmällä mitä muut ikäiseni, vaikken mitenkään haluakaan saavutuksillani leveillä. Ison kansainvälisen firman johtotehtäviin kuitenkin on päätynyt. Jotenkin vain motivaatio työtä kohtaan on alkanut karista - miksi sitä nähdä vaivaa kun ei kuitenkaan ole perhettä tai lapsia elätettävänä? Ihan vakavissaan sitä on alkanut miettiä josko lopettaisi työnteon ja heittäytyisi ihan vain yhteiskunnan elätettäväksi.
Onko sulla jokin/joitain henkilökohtaisia syitä, miksi et ole saanut parisuhdetta aikaan? Mietin vaan, että eikös kuitenkin työelämässä menestyminen ole yksi parhaita ellei paras keino saada parisuhde tuossa n. 30v iässä. Työelämästä ei varmasti kannata kuitenkaan missään tilanteessa tiputtautua pois, koska se on kuitenkin merkittävä sisältö elämässä jos ei ole parisuhdetta. Jos itse istuskelisin vaan kotona, niin muutamassa vuodessa olisin varmasti kehittänyt useita mielenterveysongelmia ja 10v päästä olisin täysin omassa maailmassani elävä sekopää. :D
No enpä tiedä. Aika vähän sillä työelämässä menestymisellä loppujen lopuksi varmaan naismaailmassa on oikeasti merkitystä. Vaikka itsekin aikoinani näin luulin ja se oli varmaankin yksi motivaatiotekijä puskea uraa eteenpäin. Pikkuhiljaa itsetunto aloitteiden tekemiseen on harjoituksen puutteen myötä kadonnut. Muutoin työelämässä sitä kyllä on hyvinkin sosiaalinen ja aktiivinen tekemään työhön liittyviä aloitteita.
Varmaankin yksi syy yksin jäämiseeni on se, etten ole mikään bailaaja ja viina ei oikein koskaan maistunut. Ei ole pariin vuoteen tullut juotua oikeastaan ollenkaan. Kun on töissä miesvaltaisella alalla jossa suurin osa naisistakin on naimisisissa ja itseä vanhempia ei oikein mahdollisuuksia naisiin tutustumiseenkaan ole. Baareissakaan ei oikein osaa olla luontevasti kun ei viinaa juo. Kaveritkin ovat nyttemmin jo vakiintuneet tai eivät halua raitista seuraa joten baareihin joutuisi menemään yksin.
... eikä tekemällä tehdä. Itse olen 29-vuotias nainen, joka ei ole seurusteluasioissa päässyt juuri puuta pitemmälle. Koulutusta, työelämää, uraakin on jonkin verran takana, samoin huolta ja huonoa omaatuntoa siitä, kuinka en ole saanut perhettä aikaiseksi ympärilleni. Nyttemmin olen päättänyt moisen suremisen lopettaa. Olen huomannut, että ympärilläni on muitakin yksinäisiä ikäisiäni ja tiedän perheitä yli 4-kymppisinäkin onnellisin seurauksin perustaneita ihmisiä olevan... Eli ei olla tyytymättömiä ratkaisuihimme, mitä ne sitten ovatkin. Vain tietyllä itsensä ja oman elämänsä hyväksymisellä uskoisin saavuttavani sellaisen mielentilan, jossa toiseen ihmiseen sitoutuminen, tutustuminen ja pariutuminen ylipäänsä voisi olla mahdollista.