Töistä kotiin, ovi kiinni, piiloon maailmalta. Itkusta ei tule loppua. Olen niin väsynyt itseeni, miksi pitää esittää, että kaikki on loppujen lopuksi ihan hyvin, kun mikään ei ole. Järjetön kaipuu, vaikka tiedän ettei ole enää mitään mitä kaivata, kaikki on tuhottu, eikä paluuta ole. Miksi kaivata ihmistä, joka tuotti niin paljon tuskaa. Miksi muistaa hyvät hetket, eikä niitä, mitkä johtivat eroon. Haparoivia yrityksiä jatkaa elämää omillaan. Miten tästä selviää?
Onko sittenkin liian aikaista edes yrittää aloittaa uutta elämää? Eikö harkinta-aikana juuri harkita, mutta mitä kun yhteistä tulevaisuutta ei enää ole. Illat ja yöt ovat pahimpia, ikävä kainaloon ja toisen lähelle tuottaa käsittämätöntä tuskaa. Aika parantaa, olet vielä nuori, katsele nyt rauhassa, äläkä pidä mitään kiirettä jne. Koska se aika parantaa? Eikä tässä enää niin nuoria olla (30v) ja kyllä tekisi niin mieli pitää kiirettä ja jättää kaikki taakse, kun vain pystyisi. Kipeintä tekee haudata unelmat yhteisestä perheestä.
Onko sittenkin liian aikaista edes yrittää aloittaa uutta elämää? Eikö harkinta-aikana juuri harkita, mutta mitä kun yhteistä tulevaisuutta ei enää ole. Illat ja yöt ovat pahimpia, ikävä kainaloon ja toisen lähelle tuottaa käsittämätöntä tuskaa. Aika parantaa, olet vielä nuori, katsele nyt rauhassa, äläkä pidä mitään kiirettä jne. Koska se aika parantaa? Eikä tässä enää niin nuoria olla (30v) ja kyllä tekisi niin mieli pitää kiirettä ja jättää kaikki taakse, kun vain pystyisi. Kipeintä tekee haudata unelmat yhteisestä perheestä.
Vastaukset 23
Vanhimmat
avioliitosta ensin ennenkuin ryntäät uuteen suhteeseen.
Se on raskasta, mutta opettavaista.
Mikäli et saa unta hae apua lääkäriltä.
Yöuni on kuitenkin tärkeä.
Sitäpaitsi nuori sinä vielä olet.
se oli minullakin 30vuotta olin aviossa ja lapset oli jo aikuisia kun erosimme.
Eli surutyötä ja kannattaa käydä läpi se on yhtä vuoristorataa mutta kyllä siitä selviää vaikka nyt tuntuu toivottomalle.Voimia!
Itke niipaljon kun itkettää.Elä esitä mitään,et ole tilivelvollinen kenellekkään onnestasi.Elä kerro hänelle, ketä kaipaat, että kaipaat,hän saa voimaa jos kerrot häntä kaipaavasi.Kerron sinulle elämän tosiasian,vanhan loppu, on uuden alku.Pidä hauskaa vaikka hampaat irvessä,se palkitaan vielä.Toinen elämän tosiasia on.Rakkaus on ikuista, kohde vaan vaihtuu.Voimia sinulle todella paljon,samankokeneena tiedän että selviät.
Mullakin erosta vasta vähän aikaa, ja sänky kutsuu jatkuvasti uumeniinsa maailmaa pakoon. Mutta minkäs teet, tuskin tätä vaihetta voi ohittaa! Tänäänkin ajattelin, että on ihana ilma, kukat tuoksuu ja kaikki näyttää aivan taivaalliselta. Mulla on kuitenkin sisimmässä suru. Välillä se unohtuu, kun tekee asioita, tapaa ihmisiä, mutta jo kotimatkalla jostakin kipu iskee ja varottaa, että kotona tulen sitten ihan oikeasti....huoh.
Voimia eteenpäin, sinulle ja minulle.
Sanoit juuri sen, mikä tekee tästä päivästä vaikean: unelmista on vaikea luopua.
Tiedätkö, sinulle on luvassa jotakin parempaa kun vain jaksat vielä vähän aikaa odottaa. Tämän olen itse oppinut elämäni varrella kaikkina niinä kertoina, kun on tullut seinä vastaan joko parisuhteessa, työelämässä tai muualla.
Itke vain kaikki kyyneleet. Ajattele jokaisesta kyyneleestä, että sinulla on tietty määrä tuskaa ja pahaa oloa ja jokaisella kyyneleellä sitä on sen kyyneleen verran vähemmän. Itke siis surusi pois.
Sinun ei tarvitse esittää, että kaikki on hyvin. Joskus vain kannattaa yrittää sitäkin, että orientoituu tavoiteltavaan tunnetilaan; ensin tulevat eleet, ilmeet ja puheet - ehkäpä se tunnekin tulee sieltä kohta mukana.
Joihinkin asioihin sinä olet kyllä aika vanha. Sinulle naurettaisiin, jos menisit hiekkalaatikolle leikkimään tai ilmoittautuisit ihan pokkana peruskoulun eka luokan oppilaaksi.
Sitten on asioita, joihin olet liian nuori. Et pääse vielä vanhuuseläkkeelle tai kultaisen iän kerhoihin. Sinulla ei biologisesti voisi olla lapsenlapsia, eikä sinusta ehkä enää voi tulla huippu-urheilijaa maailman huipulle.
Mutta monessa suhteessa olet ihanassa iässä. Aloitin opiskelun uuteen ammattiin 34-vuotiaana. Usko pois, että monet ihmettelivät miten voin opiskella parikymppisten kanssa, mitä yhteistä meillä voisi siellä olla. Eikä mitään vaikeuksia koko opiskeluaikana. Meillä oli paljonkin yhteistä parikymppisten kanssa, olimmehan samalla asialla. En minä heidän bileisiin pyrkinytkään, mutta niin vain kävi, että minutkin aina kutsuttiin. Ystäviäkin tuolta ajalta jäi, ei ikäero ole ystävyyden este.
Luin lehdestä silloin harkitessani opiskelemista uuteen ammattiin (tiedän, että opiskelu ei nyt ole sama asia kuin avioero, mutta pohdiskelen tässä tuota ikäjuttua) erään pienen jutun. Siinä kerrottiin vuoden 2000 tienoilla kuolleesta Suomen vanhimmasta naisesta (en muista nimeä). Hän oli aikanaan 3-kymppisenä vielä ollut vanhapiika. Siihen aikaan elämä oli sen ikäiseltä naimattomalta naiselta ihan varmasti jo ohi. Vai oliko?
112-vuotiaana tuolla naisella oli takanaan pitkä avioliitto, kolme lasta ja muutama lapsenlapsi. 80-vuotiaana hän oli opiskellut vielä itselleen uuden kielen.
Se pieni juttu jonkun lehden kulmassa sai minut päättämään, että minähän en piru vie ole vielä ollenkaan vanha.
Toivottavasti jonain päivänä huomaat, että jotain on liikahtanut sisälläsi ja olet askeleen kauempana surustasi. Käytä sinä harkinta-aikasi nyt siihen, että harkitset omaa tulevaa elämääsi. Halusit tai et, niin kaikki jää kuitenkin taaksesi - katse siis eteenpäin.
Hyvää jatkoa ja aurinkoisia päiviä elämääsi. Ne vasta odottavat tulemistaan!
Nuo fraasit joita kuulet nyt varmasti tiheään tahtiin tympivät varmasti,uskon ja tiedän sen.Mutta,tiedätkö,ne ovat niin tottakin.Ajan myötä tuskasi alkaa helpottamaan.Ja arvatenkin erosta vain hetki aikaa ja olet vasta alkumetreillä toipumisessa.Varmasti olet pettynyt,surullinen,ehkäpä kiukkuinenkin ja vihainen.Mutta käy kaikki tunteesi läpi,itke,jos itkettää jne.Huomaat jonain päivänä,että et itkekään enää ja ajatukset erosta eivät itketä,etkä sure mennyttä avioliittoa.Anna itsellesi aikaa toipua,mutta samalla mieti tulevaisuuttakin rauhassa.Mihinkään sinulla ei ole kiirettä,muista se!Ja älä turhaan hätiköi uuden suhteen kanssa tai aloita sellaista.harvoin ns. laastarisuhteet toimivat pidemmän päälle.
Olen itse käynyt läpi avioeron ja nyt erosta kulunut pari vuotta ja voin sanoa päässeeni yli.ja niin olen vielä NUORI!!:)
Jaksamista sinulle!
Oli lohduttavaa lukea vastauksianne ja tieto, että täältä vielä (mahdollisesti)noustaan keventää oloa. Ehkä tiesinkin sen, mutta usko asiaan taitaa välillä horjua pahasti.
Halata.
Tiedän tunteesi. Ne eivät valehtele. Toisen menettämisen tuska kalvaa myös minun sisälläni. Ei ole sanoja jotka lohduttaisivat, ei ystävää joka saisi hymyn huulilleni. On vain loputon kysymysten tulva ja sydämen purkamisen tarve.
Toisen löydettyä onnen kaikki on vielä vaikeampaa hyväksyä. Hänhän omalla toiminnallaan ei anna arvoa teidän yhteiselle menneisyydelle ja muistoille. Jää vain kaipaus menneestä "hyvästä ajasta" jollaisen olemassaoloakin alkaa tukahduttavissa tunteissa epäillä.
Liian paljon liian vähässä ajassa yhdelle ihmiselle kestettäväksi. Tätä se on ja vain aika kenties tuo mahdollisuuden kestää tuska.
Viisi ja puol vuotta sitten jätin perheeni. 8 ja 5 -vuotiaat tytöt ja raskaana olevan vaimon jota rakastin. Lämpöisen ihanan kodin ,jossa oli turvallista olla. 11 vuotta ehdittiin olla yhdessä kun tapasin nykyisen vaimoni,rakastuiin ja kuukauden tapailun jälkeen lähdin ilman mitään ennakkovaroitusta.
Onneksi exvaimoni kaiken paskan keskellä jaksoi yrittää selvitä. Koitin antaa taloudellisesti kaiken tuen. En ole antanut itselleni anteeksi aiheuttamaani henkistä kärsimystä sekä lapsille, että exälle. Näen lapsia kahden viikon välein ja ikävöin jatkuvasti. Tällä hetkellä myös vaimoni on sairastunut masennukseen ja käyttää kuten minäkin masislääkkeitä. Meillä on ihanat kaksostytöt mutta kaipaan isompia tyttöjä kuitenkin. Exällä taas on uusi mies ja tuntuu menevän hyvin.
Tarkoitin kirjoittaa ja kertoa, että myös jättäjä kärsii jos on oikeasti rakastanut sinua. Hän kärsii niinkuin sinäkin huonosta omastatunnosta ja ahdistuu ajatellessaan sinun tuskaasi. Olen koittanut ajatella hyviä asioita, jonka ero sai aikaan. Eli jotenkin niin kuului käydä ja loppujen lopuksi me kaikki pärjätään hyvin,tullaan toimeen ja ollaan löydetty sopivammat kumppanit toisillemme. Kaiken tuskan ja kärsimyksen keskeltä sitä nousee ja löytää itsestään asioita, joita ei tiennyt olleenkaan. Ainakin nykyään huomioin muita ihmisiä enemmän ja koitan välittää läheisistä ja käyttäytyä kunnioittavasti heitä kohtaan. Jospa sinullakin oikeasti kävikin vain hyvin?
Samat tunnellmat täälläkin. Mieheni lähti pari päivää sitten jäätyään kiinni uuden suhteen paljastuttta, otti tavaroitaan ja meni. Avioliittoa takana 25 vuotta, lapsia kaksi. Yritän jaksa edes hengittää ja ajtella , etten ansainnut miestä joka petti luottamukseni useaan otteeseen. Lapsen kanssa valvoin yön, kun hänellä kova ikäva ja suru isää. Puolisoni jätti kertomisen ja tilanteen selvittelyn minulle.
Mietityttää vaan miten helppoa tämä joillekkin on, onko se niin, että kun onnen huumassa pää sekoaa, niin muusta ja muista viis. Olen niin vihainen ja surullinen.
että tuollainen pettäjä ei ansainnut sinua. SInä menetit paljon, mutta hän menetti vielä enemmän.
että sinä kadut sitä, mitä tuli tehdyksi? Ainakaan ei hyvältä vaikuta sinun ja nyxäsi tilanne, jos kumpikin syötte masennuslääkkeitä.
olipa hyvä kuulla tämäkin näkökulma asiaan. Itse jätettynä löydän näiltä sivuilta satoja samanlaisia stooreja, mutta en juurikaan sitä toista näkökulmaa. Auttaako rakastumisen tunne kestämään eron vai siirtääkö se vain ongelmaa??? Sitä tässä mietin ainakin omassa parisuhteessa.
Ihan havahduin, että onko tämä kirjoittamani viesti, ihann sama tilanne, meillä yhteiseloa takana 25 v ja lapsia kolme, 16.15 ja 12 vuotiaat, päivämäärätkin täsmää... Mikä ihme noihin miehiin menee...Itse en ole vielä heittänyt kirvestä kaivoon, annetaan ajan kulua ja vettä virrata, katsotaan sitten , missä mennään.
Itku tuli tällekin heikolle ihmiselle viestistäsi. Juuri olen eronnut, omasta päätöksestäni. Tekstisi oli suoraan pääkopastani kirjoitettu.
Päivä päivältä enemmän mietityttää oman päätöksen järjellisyys, toinen puolisko oli kuitenkin puolet minua, vioistaan huolimatta. Kaikista pahoista teoistaan huolimatta.
Iltaisin kun omassa kodissani olen yksin ja kömmin peiton alle nukkumaan, puristaa eniten sydämestä. 10 vuoden yhdessäolon jälkeen yksinäisyys on riipiivää. En tiedä enää itsekään kaipaanko exää vai vaan jonkun läheisyyttä.
Kun olin ilmoittanut eropäätöksestä mutta asuimme vielä saman katon alla, olin varma itsestäni. Nyt yksin omassa, enkä tiedä enää mitään omista ajatuksistani. Pelkkää ristiriitaa. Onko tämä sitä eroprosessin läpikäymistä vai tartunko luurin, että "tulen takaisin"? Kaikkea yhteistä on mieletön ikävä (vai onko tämä luopumisen tuskaa..)- mitään tekoja ei kuitenkaan saa tekemättömiksi.
Vaimo ja samalla myös paras ystäväni kävi kolmen kuukauden matkalla. Sieltä matkalta hän soitti ja kertoi miten paljon arvosti uskollisuutta kun hän näki siellä niin paljon sitä pettämistä. Hän tuli kotiin, ja 11 vuoden yhdessäolo loppui siihen.
Hän halusi avioeron ja kertoi että oli ensinäkin käyttänyt huumeita ja toiseksi viettänyt viimeiset 2 viikkoa varsin aktiivista seksielämää. Itse olin niin ylpeä tuosta sen kommentista uskollisuudesta että vaikka olin ihastumassa yhteen tyttöön kotimaassa joka näytti vihreätä valoa niin estin itseäni tekemästä tai ajattelemasta mitään muuta sen takia.
Kyllä nyt harmittaa jälkikäteen. Se herra jonka se löysi reissultaan oli itse kans rikkinäisestä suhteesta ja 10 vuotta itseään vanhempi herra. Toivottavasti niillä nyt sitten onnistuu paremmin kuin minulla ja vaimolla, tosin se tiedetään vasta 11 vuoden päästä jos niillä meni paremmin.
ja niiden järjellisyydestä. Sitä olen myös miettinyt väsymykseen asti. Takaraivossa kuitenkin tunne, että tein oikein kun lähdin. Ei ollut jättäjää ja jätettyä vaan kaksi ihmistä umpikujassa, toinen meidät silti sinne ajoi, eikä kumpikaan osannut enää takaisin. Kuinka ihminen joka sanoo rakastavansa pystyy tekoihin, joilla alistetaan ja satutetaan toista, sitä kenen piti olla rakkain ja sanoihin joita ei pysty unohtamaan, vaikka vaipuisi koomaan. Näiltä ajatuksilta yritän saada rauhaa.
Joskus on vaan pakko luovuttaa ja pistää asioille piste. Nimi alle, kaikki unelmat deletoitu ja lopunalku pistetty vireille. Muutto omilleen on ollut kuin itsestäänselyytenä pitämänsä asian uudelleen opettelua. Tunteet heittelevät epätoivoisesta ikävästä täydelliseen välinpitämättömyyteen, mikä kuitenkin valitettavasti on vain hetkellistä, kunnes tunteet taas meinaavat viedä järjen.
Läheisyyden kaipuu on valtava ja mietin myös yhteisiä hetkiä, kun niitä hyviäkin vuosien aikana kertyi. Päätös silti pitää, koska tiedän jos palaisin en enää koskaan voisi katsoa itseäni peiliin, niin eikä paluuta siis ole.
Tosiaan tekoja ei saa tekemättömiksi. Yritetään silti jaksaa, ehkä huominen on parempi.
Särkynyt, koskettavia ajatuksia. Antavat voimaa jaksamiseen. Kiitos niistä!
On helpottavaa kuulla, että muutkin kokevat samankaltaisia tunteita. En olekaan yksin sekaisen nuppini kanssa.
Paluu todellakin olisi itsensä pettämistä, se vaan pitäisi yrittää muistaa.
Tänään halusin soittaa exälle ja sanoa että ikävä on. En kuitenkaan tehnyt niin. Miksi antaa turhaa toivoa toiselle joka tekisi muutenkin mitä vaan saadakseen asiat ennalleen.
Kuinka te muut jotka olette sovussa eronneet ja ikävää poteneet jälkeenpäin, oletteko olleet asiasta avoimia exillenne vai pitäneet tunteet vain omana tietonanne?
Kiitos itsellesi. Tänne kirjoittaminen ja samankaltaisten kokemusten lukeminen on kuin terapiaa minulle. On vaikeaa puhua näistä kenellekään, vaikka yleensä pystyn melko avoimestikin keskustelemaan asioista. Kun kysytään miten voin, on kuin lukko napsahtaisi syvimpien tuntojen päälle ja vastaukseksi annan jotain ympäripyöreää tai yksityiskohtaisen selvityksen asian vierestä. Tunne, että joku oikeasti välittää, saa taas keskittämään kaikki voimat itkun pidättelemiseen.
Ikävästäni en aio enää exälleni kertoa, vaikka ihan alussa, pian eron jälkeen sen myönsinkin. Muistan loppu elämäni ensimmäiset yöni täällä, uudessa asunnossani. En nukkunut juuri lainkaan jos ollenkaan. Tunne oli puhdasta pelkoa, kaipaus tuli myöhemmin. Ajattelin, ettei mikään voi olla pahempaa. Olin valmis pakkaamaan laukkuni tai soittamaan exän "turvaksi". Sinänsä aika huvittavaa, koska turva ei ollut koskaan sana kuvaamaan suhdetamme.
Jotenkin sitä vaan on jaksanut päivän toisensa jälkeen sortumatta, mutta huomaan, että jos puhutaan puhelimessa käytännön asioista ja ex kysyy mitä kuuluu, ei kannata antaa milliäkään periksi tunteille. Vaarallisilla vesillä liikutaan silloin. Omalla kohdalla toimii pieni kiukun nostatus, saa pidettyä tarpeeksi jäätävän tunnelman yllä. Tuo taisi jo kuulostaa vähän lapselliselta...
Jos välit exän kanssa on edelleen hyvät niin miksei kertoisi ystävälle tunteistaan. En ymmärrä ajatusta että se olisi jotenkin itseltä pois jos kertoo ystävälle miltä itsestä tuntuu. Minusta on ihan ok sanoa että on kova ikävä mutta tiedän että tämä muuttuu paremmaksi ja elämä jatkuu. Samalla siitä saa itsekin vähän uskoa ja voimaa jatkaa eteenpäin. Hyväksykää tunteenne ja olkaa rehellisiä niin saatte vapauden. Älkää kantako taakkaa mukananne älkääkä siirtäkö vastuuta omasta hyvinvoinnista kenellekään muulle kuin itsellenne.
hei, kiitos näistä sanoista, ne osuivat ja upposivat...yritän jatkossa toimia niin...
Täälläkin täysin samat fiilikset. Vaimo lähti täysin yllättäen työkaverin matkaan. Talo tuntuu tyhjältä ja muistuttaa entisistä (jaetuista)tulevaisuuden suunnitelmista ja toiveista. Miten voikin näin 30 vuotiaana tuntua siltä että kaikki on ohi.
Onneksi lapsia ei keretty vielä saamaan (kai, ehkä ne toisaalta olisi vieneet nyt mietteitä muualle) joten teknisesti ero on helppo prosessi, omaisuus vaan jakoon ja that's it.
Pää vaan pitäisi saada jotenkin kasaan. Nyt tuntuu siltä että ajatukset kiertää samaa rataa lakkaamatta. Ei auta vaikka yrittää repiä itsensä töihin, kavereiden kemuihin jne. Alkaa jo kypsyttää pilata muidenkin fiiliksiä tällä ahdistuneisuudella.
Onko jollain kokemuksia noista mielialalääkkeistä, auttaiskohan ne tämmöseen ero-ahdistukseen ?