Olemme olleet vaimoni kanssa lähes 10 vuotta avioliitossa ja meillä on yhteinen lapsi. Kaikki näyttäisi olevan päällepäin kunnossa, mutta meillä on ollut jatkuvaa kilpajuoksua menestymisestä tai saavutuksista. Vaimoni on hyvin kunjanhimoinen ja hän onkin menestynyt työelämässä. Vaimoni on ollut aina minua edellä, hän sai itselleen aikaisemmin yliopistotutkinnon ja myös heti koulutusta vastaavaa työtä. Hänellä on aina ollut parempi palkka kuin minulla. Olen myös nykyisin "akateeminen" ja opintoviikoissa laskettuna jopa vaimoani edellä. Nyt kun vihdoin olen päässyt työelämässä samalle tasolle ja kurottua myös tuon palkkaeron kiinni, niin vaimoni nimitettiin toimitusjohtajaksi.
Tätä kilpajuoksua on kestänyt lähes koko avioliittomme ajan ja olen kestänyt sitä ajattelemalla, että vielä minäkin pääsen samalle tasolle ja tuntisin olevani perheemme "mies", joka ruokkii ja huolehtii perheestään. Tuntuu, että en jaksa enää. Olen kateellinen vaimolleni nimityksestä ja en kestä lukea lehdistä mitä mitä hän on tehnyt ja mitä hänestä kirjoitetaan. Hän saa minut tuntemaan itseni "alemmaksi". En ole mistään löytänyt tietoa, miten miehet, jotka ovat joutuneet samaan tilanteeseen kestävät sen.
Olen harkinnut jopa avioeroa ratkaisuksi ongelmaan. Vaimoni ei osaa auttaa minua tässä pulmassa hän ei ymmärrä ongelmaa, vaan kehottaa kääntymään ammattiauttajien puoleen.
Tätä kilpajuoksua on kestänyt lähes koko avioliittomme ajan ja olen kestänyt sitä ajattelemalla, että vielä minäkin pääsen samalle tasolle ja tuntisin olevani perheemme "mies", joka ruokkii ja huolehtii perheestään. Tuntuu, että en jaksa enää. Olen kateellinen vaimolleni nimityksestä ja en kestä lukea lehdistä mitä mitä hän on tehnyt ja mitä hänestä kirjoitetaan. Hän saa minut tuntemaan itseni "alemmaksi". En ole mistään löytänyt tietoa, miten miehet, jotka ovat joutuneet samaan tilanteeseen kestävät sen.
Olen harkinnut jopa avioeroa ratkaisuksi ongelmaan. Vaimoni ei osaa auttaa minua tässä pulmassa hän ei ymmärrä ongelmaa, vaan kehottaa kääntymään ammattiauttajien puoleen.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Ei kukaan aikuinen mies voi ajatella noin! Meillä, ja useammalla parilla ystäväpiirissämme, on vaimon vuoro painaa. Ja vaimoista ollaan tosi ylpeitä. Lasten kanssa kotona oleet, maailmalla nuorempana kotirouvina pysyneet emännät ovat todella nopeasti edenneet urallaan. On pörssiyhtiöiden korkeimpaa johtoa, menestyvää yrittäjää, väitellyttä tohtoria.
Me otetaan poikien kanssa kaljaa ja kattellaan lapsia.
Olet nainen, joka yrittää herättä keskustelua
Minä olen uranainen ja ex-miestäni parempi palkkainen, ollut seurustelusta lähtien. Tämä on asia, joka lasten syntymän jälkeen muodostui perheessämme ikuiseksi riidan aiheeksi. Mies koki olevansa meidän perheen nainen, joka miehistä miestä pänni tosissaan. Kotona minä en muka tehnyt mitään, joka EI pitänyt paikkaansa.
Välillä teimme niin, että hän oli töissä ulkomailla ja pidemmän jakson toisella paikkakunnalla. Minä pyöritin käytännössä yksin nämä ajat perhettä ja edelleen hoidin työni kunnialla. Tällöin kaikki oli hyvin. Ei riitoja. Kun mies palasi takaisin meidän kanssa samalle paikkakunnalle, meni jonkin aika ja taas kaikki alkoi mättäämään. Lopulta erosimme. Minä jälleen pyöritän perhettä käytännössä yksin ja käyn edelleen uranaisena töissä.
Näin eron jälkeenkin olen huomannut, että tietyt asiat miestäni rassaavat. Vakiokysymys on "oletko saanut palkankorotusta" tai "mitäs nyt tienaat" varsinkin jos hän on siirtynyt uusiin tehtäviin tai saanut korotuksen. Lapsellista, mutta minkäs tekee.
Eli tämmöisiä aikuisia miehiä on olemassa.
Ongelma on todellinen ja se vaivaa minua. En usko, että vaihtoehtoihini kuuluu kaljan juonti lapstenhoidon yhteydessä. Mikähän siinä on muuten syynä, että kotirouvat menestyvät ja etenevät nopeasti urallaan?
Ymmärrän ongelmasi,painin itse kauan sitten hieman samankaltaisissa ongelmissa.
Ratkaisu oli yksiselitteinen.
Pohjustan rautalangasta sinulle hieman.
Arvosi elämän suhteen on vääristynyt,toivotaan ettei vaimollasi ole käynyt samalla tavalla.
Ura ohjus ajattelee vaan työtään ja sen tuomaa menestystä,toisin sanoen koko elämä on oma työ,perässä pakollisena kulkee ns.oikea elämä ja perhe.
AIVAN VÄÄRIN PÄIN!
Olet osaltasi niin syvällä tuota asiaa ettet osaa katsoa elämääsi muutoin kuin työssä menestymisen kannalta.
Olet myös omaava huonon itsetunnon koska asetat itsesi vertailu asemaan vaimosi kanssa,ja vertailet vain yhdellä saralla,työ asialla.
Itse sairastuin ja putosin työputkesta,tämä valitettava tapaus pisti ajattelemaan ja sai minut asettamaan elämän arvot oikeille paikoilleen.
Oletteko vapaa aikana edes perhe?
Sinun täytyy ajatella vaan positiivisesti niin että työ on keino ansaita rahaa jotta se mahdollistaa elämisen asumisen
Teet työtä koska on pakko ansaita elanto.
Sinun on asetettava elämäsi arvot kohdilleen,nautittava niistä asioista jotka kuuluvat elämään.
Olette molemmat menestyneet,teillä on varmasti todella hyvä taloudellinen tilanne,ajattele kuinka tiukkaa monella suomen maassa on elää..,kysmys ihan normaaleista perusasioista kuten ruoka,asunto...
Opettele nyt vain olemaan ylpeä vaimostasi,olet onnenpekka kun vaimosi menestyy ja hän sentään on valinnut sinut,olet siis speciaali tyyppi.
Ja vertaileppas joskus omia ansioitaisi tavallisiin ihmisiin,nehän arvostavat sinua paljonkin saavutuksiesi ansioista.
Jos rupeat kilpailemaan jostain,aina löytyy voittaja jostain..kilpailu on aivan turhaa..
Keskityt vaan omaan uraasi,hoidat sen niin hyvin kuin vaan osaat,se on on sinun hommasi,ei muiden uran seuraaminen.
Ahkeruus varmasti ennen pitkää tuottaa myös itsellesi tulosta .
Luulen että vaimosi arvostaa sinua enemmän kuin osaat ajatellakkaan.
Syitä on varmaan monia. Omalla kohdalla kävi niin, että löysin heti eka yrittämällä alan, jossa viihdyn ja johon minulla on vielä lahjoja. Opiskellut olen alaani paljon ja hyvällä menestyksellä. Päättelykykyni on erinomainen ja sitä tarvitsen työssäni. Eli paljon onnistumisia ja esimies, joka arvosti tekemisiäni ja antoi kunnian sille, jolle kunnia kuului. Siitä se ura urkeni. Aluksi luulin, että kaikille työ on yhtä helppoa, kunnes ajan myötä vasta tajusin, että näin ei ole vaan minulla on "lahja". Voi kuulostaa itserakkaalta, mutta totta mikä totta.
Ei ex-miehenikään mikään turha mies ollut. Edelleenkin olen surullinen siitä, että hän ei kestänyt menestystäni. Mielenkiinnolla odotan, minkälainen mahtaa seuraajani olla.
Minä en muuten tiedä yhtää kotirouvaa, joka olisi edennyt nopeasti uralla? Tarkoitatko, että oltuaan ensin 15 vuotta kotona, on sen jälkeen edennyt uralla vauhdilla? Minä en ole, en ole ollut eikä minusta tule kotirouvaa, vaikka äiti olenkin.
yritystä jo kotona. Kotiäidillä pitää olla tosi hyvä organisaatiokyky hoitaakseen kaikki asiat kotona päivän mittaan.
Kuinka monta ammattia kotiäiti osaa? Lastenhoitaja, siivooja, kokki, kylmäkkö, kodinkoneasiantuntija, pyykkäri...
Kodinhoito on samanlaista kuin työelämä. Pitää järjestää aika niin, että ehtii hoitaa pyykit, ostokset, ruuanlaiton, siivouksen, lapset, kuskaukset harrastuksiin jne. Ajankäytön ja organisoinnin oppii kyllä äkkiä, jos ei opi, jää hommat tekemättä, kun ei aika riitä. Ja ukkokin pitää jossakin välissä pitää tyytyväisenä.
Joten minä ainakin olen sitä mieltä, että kotirouvat harjoittelevat työelämää varten koko kotonaoloajan.
oli käynyt lukemassa myös näitä viestejä ja alkoi kannattaa näkökulmaa työelämän ja perhe-elämän erilläänpidosta.
Voiko niitä edes erottaa toisistaan jos vaikka ajatellaan niitä Maslowin tarvehierarkkian kannalta, jossa Maslow jakaa tarpeet viiteen kategoriaan:
1. Fysiologiset tarpeet (nälkä, jano, fyysiset tarpeet)
2. Turvallisuuden tarpeet (asunto jne.)
3. Yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet
4. Arvonannon tarpeet (sosiaalinen hyväksyntä)
5. Itsensä toteuttamisen tarpeet (henkiset tarpeet)
, eli ihmiset tulisi ensin tyydyttää kolmion pohjalla 1,2,3, jne. olevat perustarpeet voidakseen tyydyttää ylemmillä hierarkioilla olevat tarpeet.
Työelämä tyydyttää varmasti 1-2. tasolla kaikkien tarpeet olivat ne työtehtävät sitten siivousta tai vaikkapa TJ:n tehtäviä. Mitä korkeammalla ollaan työtehtävien vaativuudessa, haastavuudessa, ym., niin sitä suuremman osuuden työelämä tyydyttää myös tasoilla 4 ja 5. Eli työelämä vie tyydytyksen tarvetta selkeästi perinteisesti perhe-elämälle varatuista osioista.
Tämän vuoksi esintyy ns. työnarkomaniaa, koska sillä saavutetaan lähes kaikki ihmisen vaatimat perustarpeet, rakkautta lukuunottamatta.
Jos nyt ajatellaan tilannettani, niin ehkä en kestä sitä ajatusta, että vaimoni tyydytykset täytetään pääosin perheen ulkopuolella. Tällä on myös se puoli, että jos toinen osapuoli ei saa työelämästä samaa tyydytystä, niin mistä sen tyydytyksen sitten hankkii? Masennuslääkkeistäkö?
Myönnä vain itsellesi että vaimosi on sinua kaikessa parempi!!!!
Avioliiton pitäisi olla kumppanuutta eikä kilpailua. On hirveää, kun kilpailun panokset kovenevat ja unohdetaan, että toiselle pitäisi toivoa vain hyvää. Suosittelen jälleen Dr. Philin Pelasta parisuhteesi -kirjaa. Minusta olisi toki kivaa, jos mies olisi menestyvämpi osapuoli perheessä. Níin se meillä olikin, kunnes se pentele laittoi uransa ja menestyksensä etusijalle ja jätti pahasti traumatisoituneen vaimonsa Suomeen itsemurhaa hautomaan...
Soliditsiini 50 mg ruiskeena pakaraan.
ja jälkeenpäin tajuan että mies kilpaili kanssani koko ajan.
En olisi saanut olla parempi missään!
Halusin näyttää miehelle mitä osaan ja hän halveksi ja pisti aina paremmaksi.
Nyt hänellä nainen joka kuuntelee miestä joka asiassa ja alistuu?
Selitän tarkemmin miksi: miehen biologiseen rooliin kuuluu olla se osapuoli, joka "ottaa" naisen ja hänen rooliinsa kuuluu johtaa häntä.
Sinun sosiaalinen asemasi liitossa on ristiriidassa biologisen todellisuuden kanssa.
Jos tämän lisäksi rakastajana kuuluut siihen ryhmään "kiltti mies, joka miellyttää naisensa" olet sitten vielä huonommassa jämässä.
Sinun ei olisi pitänyt edes aloittaa liiton näillä edellytyksillä.
Jos otat eron pitää huolta siitä, että sinulla on miehinen johtajuus perheessä tai.. opettelee iskemään naisia ja elää vapaata elämää..
Silloni et kadu ikinä.
Player2006
Oletko itse niin ura- ja työkeskeinen, että tuosta tilanteesta tulee sinulle ongelma ? Meilläkin on niin, minä olen enemmän uraihminen kuin mieheni, parempi on palkkanikin. Mutta minun elämäni suurin asia ei ole työ ja ura, vaan perhe ja elämän laatu. Työ on tärkeää, mutta se rooli ei täytä elämääni. Näin on myös miehelläni. Hänessä on niin paljon hyviä puolia ja hänellä on paljon muutakin tekemistä kuin työnsä, tuskin hän tuntee alemmuutta siinä mielessä rinnallani.
Lopeta kilpajuoksu puolisosi kanssa ja hanki itsellesi joku muu pätemisen tapa työn lisäksi. Saat muuta ajateltavaa ja voit keskittyä muuhunkin kuin työhön. Niin ja ole onnellinen vaimosi puolesta :)
Et voi olla miehen roolissa perheessä jos sinun arvosi on alemmalla tasolla.
Niin yksinkertaista se on.
Minkä ihmeen takia olet kateellinen ihmiselle, jota luulet rakastavasi?
Ei toisen menestys ole sinulta mitenkään pois.
Oletko koskaan tutkinut kateuden teorioita? Niin hullulta kuin se tuntuukin, niin hyvin kateellinen ihminen ei itse edes tiedosta kateutta. Suurinta kateutta ihminen tuntee juuri lähimpiään, eli rakastamiaan kohtaan. Siksi sanotaankin, että rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan kateus.
Itse kyllä tiedostan, että olen kateellinen, mutta aikaisemmin en ole halunnut sitä itselleni enkä muille tunnustaa.
vaimosi on oikeassa, mene ammattiauttajalle.sinulla on minä kuviot sekaisin..
Olet ihan oikeassa; kateuden merkitys elämässämme on luultua suurempi. Esim. itse huomaan hyvin herkästi muissa kateuden ilmenemisen, ja kateus todellakin on hyvän ihmissuhteen tiellä. Ts. jos minulla on hyvä ihmissuhde, siis kumpaan sukupuoleen tahansa, niin se toimii juuri siksi, että siinä ei ole häiritsevää kateutta - se on tasavertaista ystävyyttä. Eli ihmissuhteet voi melkein suoralta kädeltä jakaa kahtia: niissä joissa on kateutta ja niissä joissa ei ole!
Mitä tulee varsinaiseen aiheeseesi, sukulaiseni miessuhde päättyi miehen tuntemaan kateuteen häntä kohtaan; naisella oli koulutusta vastaava työpaikka, asunto oli hänen jne. - tämä oli liikaa miehelle.
vika on omien korviesi välissä niin kuin varmasti tiedätkin, eikä vaimosi sinua siinä varsinaisesti voi auttaa muuta kuin omalla suhtautumisellaan. Ehkä sinua auttaisi keskustelu terapeutin kanssa, saisit lisää itsetuntemusta ja -varmuutta ja oppisit arvostamaan itseäsi sellaisena kuin olet. Mielestäni olisi hyvin surullista jos kilpailuhenkisyyden vuoksi muuten toimiva ihmissuhde päättyisi. Tuskin vaimosi ajattelee samalla tavalla kuin sinä?
Mikset voisi nauttia naisesi menestyksestä ja siitä, että et ole yksin vetovastuussa perheesi taloudesta? Eivät työuralla eteneminen ja menestyminen, saatikka palkkapussin suuruus ole ainoita elämässä autuaaksi tekeviä asioita.
En usko että ongelmasi on sukupuolisidonnainen. Itse olen tuntenut joskus samanlaista kilpailuhenkisyyttä suhteessa mieheeni, kunnianhimoinen kun olen itsekin. Olen kuitenkin oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen ja hyväksymään myös sen, että aina joku on minua parempi, fiksumpi, menestyneempi tai kauniimpi. Jatkuva kilpailu ei ole tervettä eikä terveellista koska sellaisessa asetelmassa ei koskaan pysty olemaan aidosti tyytyväinen itseensä.
Mikäli todella haluat asiaan apua, puhelin kouraan ja terapia-aikaa varaamaan. Yleensä tuonkaltaiset ongelmat kun eivät itsestään parane. Tsemppiä!
tyytyväinen jos vaimoni olisi minua tuntuvasti menestyksekkäämpi ja toisi vaurautta talouteen. Saisin itse keskittyä enemmän mukavampiin asioihin kuin työnteko. Olemme kuitenkin suunnilleen samatuloisia nykyään. Aloittaessamme suhdettamme, vaimoni tienasi hieman edemmän kuin minä, nyt asiat ovat kääntyneet, mutta ei se minulta pois olisi jos hän tienaisi enemmän. Älytöntä kilpailla rakkaansa kanssa, yritä pikemminkin kannustaa vaimoasi, jos nostetta kerran muuten riittää, ties mihin asti pääsisi sinun tuellasi. Keskinäinen kilpailu ja kateus vain syö energiaa, ei tuo sitä lisää. Ja sitä paitsi, aina löytyy vahvempi, parempi, nokkelampi tai vastaava. Nyt se näyttää siltä, että sinun vaimosi pärjää paremmin, mutta miten se on sinulta pois? Nauttikaa yhdessä _perheenne_ menestyksestä. Asiat voivat muuttua hetkessä sairauden, onnettomuuksiden tms. seurauksena ja silloin on myöhäistä nauttia tämänhetkisestä menestyksestä. Ole ylpeä vaimostasi ja myönnä tappiosi. Ei se sinusta tee yhtään huonompaa miestä tai ihmistä, jos vaimosi pärjää työelämässä paremmin.
jotka jaksoitte kiinnostua aiheesta. Erityiskiitos naisille, jotka jaksoitte tsempata minua kohti parempaa tulvaisuutta ja niille muutamille miehille, joiden näkökanta asiaan oli sama kuin minulla.
Tekstini oli osittain ylikorostettua, että saisin kommentteja kysymyksiini kuten jotkut teistä jo arvasikin. Silti alkuperäinen kysymys on edelleen akuutti. Tilanne on kuitenkin se, että omaan jonkin verran narsistisia luonteenpiirteitä ja minulla on tarve hallita ympäristöäni ja tunnen omistamisen tarvetta niin materiaalisesti kuin perhettäni kohtaan. Nykyisessä tilanteessa en pysty täysin kontroloimaan vaimoni tekemisiä ja se vaivaa minua. Se mikä narsismissa on hienoa on se, että näistäkin keskusteluista voin valita sen mikä minulle sopii parhaiten.
Avioeroa tuohon ongelmaan? Jos rakastat,etkä koe vaimosi menestymistä uhaksi miehisyydellesi, olet ylpeä hänestä ja rakastat enemmän.
Kasva aikuiseksi ja keskity parisuhteeseen, tuot työelämän siihen liikaa.
Ja voisin kyllä kysyä että olikos tuo niin kuin oikeasti ongelma, nimittäin muilla avioeroa miettivillä on oikeesti vaikeeta esim. haluttomuuden kanssa.
Täytyy tehdä työtä elääkseen, mutta elääkö työtä tehdäkseen.
Täytin just vuosia, pomo kehui hyväksi jätkäksi, mutta ne ei tiedä että olen eronnut jo 2 kertaa ja nyt asun itseäni 15 v nuoremman kanssa. Eihän se työhön vaikuta.
Tässä nykyisessä duunissa en kerro mitään kotiasioista. Tienaan hyvin, hyvä ja haastava työ. Kotona koira ja mies, hyvä rakastaja. Odottaa mua kotiin työmatkoilta, hänelläkin hyvä työ ja haastava.
Lapset on kiukkuisia kun mutsi hankki lisää 'perillisiä'. Aikuiset ihmiset, tulevat toimeen omillan ja nuorimmalle maksan kuukausittain opintoavustusta.
Elämä oli mahdotonta ja kiemuraista kun piti ennen olla äiti ja vaimo ja työssä kuitenkin. Olen aina tykännyt työstäni ja venynyt sen eteen. Oppia omalta äidiltäni? Äitiys on välivaihe ja lasten on itsenäistyttävä.
Vaimoni tienaa huomatttavasti paremmin kuin minä. Mutta miehenä en tunne mitenkään olevani "alempiarvoinen" kuin vaimoni. Koska kumpainenkin tuo perheeseen muutakin kuin palkkansa. Toinen huolehtii toisesta asiasta ja toinen toisesta. Työt jakautuvat omasta mielestäni luonnostaan tasaisesti kykyjen mukaan. Tietenkin jos arvomaailmat perustuvat pelkästään rahallisiin arvoihin niin silloin tietenkin olen alempiarvoinen. Minä nimittäin olen duunari ja vaimoni akateeminen. Tilit ovat yhteiset ja rahat ovat yhteiset. Miehille se näyttää ottavan "luonnon" päälle jos muija tienaa enemmän. Asia taitaa olla niin henkilökohtainen juttu ettei siihen löydy apua kuin omien korvien välistä.
Olet fiksu mies. Mitä tosiaan väliä. Minun exäni ei ymmärtänyt............
siis sinulle kuin minä tarkoitettu :)
olevan vielä pitkä matka henkiseen kypsyyteen ja oman sisäisen minän löytämiseen.
Onnea sille matkalle !
On vaikea ajatella mitä kirjoittajan mielessä liikkuu, jos hän ajattelee nykyaikana noin suppeasti miehen ja naisen rooleja. Kyllä 2000-luvulla naisen ja miehen roolit ja miehen- tai naisentyöt on jo heitetty romukoppaan. Meillä ainakin kotona kaikki tehdään puoliksi. Minulla itselläni vaimoni on aina tienannut enemmän kuin minä, mutta on luonnollisesti korkeammin koulutettu. Olen ylpeä että vaimoni on jaksanut opiskella työn ja lastenteon ohella. Itse olen ihan tavallinen duunari ja koska teen vuorotyötä, saan viettää myös arkipäiviä kotona pienten lasteni kanssa ja se vasta on laatuaikaa, jota varmasti arvostaa, kun lapset ovat joskus isompia. Kyllä sinun ongelmasi taitaa olla luonteessa ja muutenkin korvien välissä.
Suosittelisin terapeutille menoa, kuten vaimosi on tehnyt!