mitä mä voin tehdä kun mä rakastan mun exääni vieläkin niin paljon!!??mä en voi sille mitään ja tiedän et mun pitäis päästä siitä eroon mutku mä oon yrittäny ja en pysty!joka ilta katton siitä otettuja valokuviani ja ajattelen niitä kaikkia kauniita muistoja jotka on yhdessä koettu...mä haluaisin sen takasin mutta kun en tuskin onnistu.en tiedä läheskään varmaksi eikä se ittekkään varmman tiedä onko sillä jotain touhua yhden toisen tytön kans...mä en jaksa enään!!mä itken niin paljon et kohta varmaan kyyneleetkin loppuu kesken...meidän erosta on jo pari kuukautta ja se tuntuu niin pahalta ajatella kun me oltiin viime kesänäkin rannalla ihan kahdestaan ja oltiin lähekkäin..se piti musta niin varmasti kiinni ja...*niisk* mä oon oikeesti tosi epätoivonen ja jopa (kuvitelkaa!) itsemurakin on käynyt mielessä yhden miehen takia!en mä oo sellanen tyttö joka aikoo tappaa ittensä pienenki huonomman jutun takia mutta kun musta tuntuu että en pääse tän asian yli... Auttakaa edes joku!!hukkuva tarttuu oljenkorteenkin...
mä en kestä!!!
tajunsa menettänyt
5377
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mulla meni exän kaa poikki juhannuspäivänä eli siitä on jo aikaa.. Pahinta tässä just oli että jo vajaan parin viikon päästä sillä on joku uus jätkä! Oltiin sentään oltu yhes 19kk josta kihloissa 8kk. Ero tuli kun salama kirkkaalta taivaalta, viikko meni että piti ottaa duunista sairaslomaa ja vieläki sydämeen sattuu joka kerta kun nähään ja tiiän etten ikinä saa häntä takas.. Mutta oon yrittäny pitää lippua korkeella olemalla mahd. vähän yksinään, eli ei muuta ku kavereiden kaa bailaamaan yms.. Yritetään jaksaa, eikö se ny ees vähä helpota kun on kohtalotovereita...?
Mulla oli nuorempana samanalainen tilanne. Kahden vuoden vakava seurustelusuhde päättyi ex:än tahtoon olla vapaa. Silloin sydän oli murskana, pahimmillaan ehkä ensimmäiset 3-4 kuukautta. Sen jälkeen kipu rupes hellittämään päivä päivältä ja elämä todella voitti. Nyt tapauksesta on jo niin pitkä aika (lue vuosia), että otan senkin suhteen kokemuksena muiden joukossa. Sydänsuruista selviää vain ajan kanssa. Ei ehkä lohduta sinua juuri nyt, mutta sinnittele. Kyllä se aurinko sieltä pilven takaa tulee vielä esiin -ehkä ennemmin kuin arvaatkaan.
että viskaisit ne valokuvat jonnekin komeroon. Miksi oikein muistutat itseäsi hänestä joka päivä?
Ajan mittaan tuntemukset muuttuvat. Minulla meni vuosi ja olen puoliksi jo päässyt yli. Ehkä pitää kestää vielä se toinen vuosi vaikka minunkin kaipaukseni on vain läheisyydenkaipuuta.
joka hautoo itsemurhaa pojan takia ja voi helskutti sanon minä! Noin typerää ajatusta ei saa päästää pieneen mieleenkään ja jos pääsee, niin ei yhtään enempää miettiä sitä, uskokaa hyvät nuoret!!!
Jokainen ihminen varmaan tietää miltä tuntuu, kun on petetty tai jätetetty. Elämä tuntuu murskaantuvan täysin ja itsesyytökset sun muut kummat voimat saavat vallan ihmisen sielussa.
Mutta, mutta, TOTUUS, niin kliseeltä kuin se kuullostaakin on se, että AIKA PARANTAA HAAVAT!
Ensinnäkin sinä hyvä tyttö, lopeta itsesäälissä kieriskely ja hommaa itselles muuta tekemistä ja ajateltavaa, kun exäsi valokuvien katselu ja niiden äärellä nyyhkiminen. Puhu, kirjoita surustasi niin paljon, että alat näkemaan sen objektiivisemmin.
Totuus on, että jos SINÄ ITSE et halua sieltä surun suosta nousta, niin ei sinua kovin pitkään kukaan tulee kotoa valokuvien ääreltä elämään hakemaan. SINULLA ja vain sinulla on päätösvalta, miten haluat jatkaa tästä eteenpäin.
Jos haluat hänet takaisin, niin mene hänen luokseen ja sano se hänelle, mutta jos ei onnistu, niin ei muuta kuin nokka tuulta päin ja kohti uutta vuotta. Rakkaudenkaipuuseen ei ihan oikeesti ole vielä kukaan ole kuollut, vaikka jotkut siirappai elokuvat/kirjat voivat niin väittääkin.
Tiedän, että surun mentyä ohi, sinulla on vielä ihana elämä ja varmasti myös uusi rakkaus edessä!
Kuule, aika lopettaa muistoissa eläminen. Ne on hyvä käydä läpi, se on sitä eron prosessointia. Käypä kirjastosta katsoon, löydätkö John Grayn kirjaa "Mars ja Venus - ero". Jos teil ei ole toivoa enää, niin itseäs vaan kiusaat. Niin, no toivossahan on hyvä elää ja vaikka valehdella itselleen jos ei muuta.
Itse olin todella säälittävä näin jälkeen päin ajateltuna kun kultani kans meni poikki. Se oli sitten sitä ollakko vai eikö olla. Kuitenkin pikku hiljaa ymmärsin arkirutiinien seassa, että elämä jatkuu ilman häntäkin. Meille vain nyt kävi niin hassu juttu, että juuri kun olin vihdoinkin hyväksynyt kunnolla, että no annetaan sitten olla, niin kultani sitten tulikin toisiin aatoksiin, ja nykyään asumme yhdessä. Meillä eroa kesti reilu vuosi ja oli välimatkaa tuohon aikaan. Sitten kun välimatka häipyi, tapahtui muutoskin. Nyt olemme onnellisia.
Mutta ei kaikissa eroissa näin käy. Eli todellakaan se säälittävä roikkuminen (jota itsekin silloin harrastin) ei johda meidän kaltaiseen tulokseen, jos on erottu ns. oikeista syistä. Me kai erosimme vähän väärästä syystä, nimittäin juuri sen välimatkan vuoksi.
Mutta toivon sinulle jaksamista. Käy tosiaan katsomassa sitä kirjaa, siitä voi olla apua.