Tämä on minun, moniongelmaisen masennuksessa rypevän ihmisen tarina. Toivottavasti jaksat lukea sen..ja ehkä osaat auttaa.
Kaikki tuntui menevän päin helvettiä. Ei ollut ystäviä. Ehkä se johtui vaan siitä että "tahtomattani" työnsin heidät pois luotani ja suljin itseni omaan pieneen maailmaani. Kuvittelin että eivät he minun seuraani kaipaa. Kuvittelin olevani hylkiö. Tai ehkä se ei ollutkaan kuvitelmaa.
Mutta sitten tapasin IRCissä mukavan tytön. Tai siis..mukavia tyttöjä tuli siellä tapailtua useitakin. Jotka vaikuttivat mukavilta siis. Mutta jotka usein kyllästyivät minuun jo parin juttelukerran jälkeen tai sitten unohtivat minut tyystin. Mutta tämä tyttö oli erilainen. Tämä jaksoi tulla juttelemaan kanssani kerta kerran jälkeen. Hän jaksoi kuunnella minua ilta illan perään. Hän jopa tuli minun juttusilleni eikä toisinpäin.
Näinpä iltani alkoivat kulua IRCissä jutellen kyseisen tytön kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä. Hän kuunteli minua ja "ongelmiani". Hän lohdutti minua masennuksessani. Hän oli LÄSNÄ. Pitkästä aikaa "osasin" taas nauraa. Hänen kanssaan oli helppo keskustella. Tämä johti siihen että eräs viikonloppu pyysin häntä antamaan puhelinnumeronsa jotta voisin jatkaa tarinointia puhelimen välityksellä. Yllätyksekseni puhelinnumero ilmestyi ruutuun.
Aikani epäröityä tartuin luuriin ja soitin. Tästä eteenpäin suhteemme syveni entisestään. Minä ihastuin tytön ääneen totaalisesti. Olin aivan haltioissani. Sinä yönä nukahdin pitkästä aikaa hymyillen.
Jatkoimme toisillemme soittelua ja viestittelyä...unohtamatta IRC-tapaamisiamme. Muutaman viikon jälkeen olin varma siitä että rakastin tätä tyttöä. Näkemättä edes hänen kuvaansa kerroin tämän hänelle...
Joulun aikaan tyttö sitten soitti minulle ja kertoi rakastavansa minua. Kuulin ne sanat ensimmäistä kertaa. Olin hämmentynyt. Joku rakasti minua...?
En kyennyt sanomaan mitään takaisin vaikka kuinka halusin. Lopetimme puhelun ja kasasin ajatuksiani. Muutamaa päivää myöhemmin sain sanottua nuo ihanat sanat myös hänelle. "Minä rakastan sinua".
Meni puoli vuotta, tapasimme. Ja vastoin ennakkopelkojani tyttö piti minusta edelleen. Vaikka olin ylipainoinen, en-niin-komea, ainakaan omasta mielestäni...ja hän..hän oli aivan jotain muuta. Hän oli yksi kauneimmista näkemistäni ihmisistä.
Tapailimme pitkin kesää. Ja alkuvaikeuksien jälkeen kaikki alkoi sujua todella hyvin. Etenimme hitaasti mutta varmasti.
Olemme nyt tunteneet toisemme vajaat 2 vuotta. Olleet "virallisesti" yhdessä lähes puolitoista vuotta. Ja edelleen asumme erillämme. Välimatkaa tässä kaukosuhteessa on lähemmäs 300 kilometriä. Emme tapaa kuin kerran, pari kuussa. Ne tapaamiset ovat parasta mitä olen koskaan kokenut. Mutta se aika tapaamisten välissä...ehkä pahinta mitä koskaan olen kokenut.
Pelkään. Epäilen. Epäröin. Odotan.
Turhauttavaa :(
Pelkään että tyttöni tutustuu johonkin toiseen. Ehkä IRCissä. Ehkä kaupungilla. Ehkä koulussa. Pelkään että hän rakastuu uudelleen. Johonkin "parempaan". Komeampaan..? Pelkään sitä joka ikinen hetki kun olemme erossa. Tiedän että tyttöni IRCcaa koulussa ollessaan..välitunneilla ja vapaatunneilla. Pelkään niin mielettömästi että hän löytää jonkun minua paremman. Käytän aikani sen miettimiseen missä tyttöni nyt on, kenenkä kanssa, mitä hän tekee, mitä ajattelee. En voi keskittyä oikeastaan mihinkään muuhun.
Odotan koko ajan sitä päivää jolloin eroamme. Ei siksi että sitä haluaisin, vaan siksi etten usko minun olevan riittävä hänelle. Minä en haluaisi koskaan erota hänestä. Rakastan tyttöäni sydämeni pohjasta. Mutta en voi olla pelkäämättä :( Ja tämä pelko sattuu...
Olen tällä hetkellä työtön, enkä päässyt haluamaani opiskelupaikkaan. Tämä tarkoittaa siis sitä että päiväni ovat sitä yhtä ja samaa kerta toisensa jälkeen. Toisinsanoen EI MITÄÄN. Yksinäisyyttä. Pelkoa. Tekemättömyyttä. Ahdistusta. Masennusta. Kaipuuta. Ikävää.
Teen kaikkeni jotta pääsisin tyttöni kanssa samaan kaupunkiin. Uskon sisimmässäni että jätetyksi tulemisen pelko kaikkoaa kun välimatka lyhenee. Uskon että se auttaa kun näemme tiheämmin. Vaikkakin vain lyhyemmän aikaa kerrallaan. Kunhan näemme useammin.
En vaan tiedä kuinka kestäisin tulevaan syksyyn. Millä ihmeellä jaksan alati kasvavien pelkojeni ja syvenevän masennukseni alla miltei kokonaisen vuoden:(
Erossa ollessa aamusta iltaan pelkoa ja tuskaa. Ahdistusta ja masennusta.
Yhdessä ollessa aamusta iltaan totaalista ihanuutta.
Ääripäät kohtaavat.
Osaako joku auttaa? :(
Kaikki tuntui menevän päin helvettiä. Ei ollut ystäviä. Ehkä se johtui vaan siitä että "tahtomattani" työnsin heidät pois luotani ja suljin itseni omaan pieneen maailmaani. Kuvittelin että eivät he minun seuraani kaipaa. Kuvittelin olevani hylkiö. Tai ehkä se ei ollutkaan kuvitelmaa.
Mutta sitten tapasin IRCissä mukavan tytön. Tai siis..mukavia tyttöjä tuli siellä tapailtua useitakin. Jotka vaikuttivat mukavilta siis. Mutta jotka usein kyllästyivät minuun jo parin juttelukerran jälkeen tai sitten unohtivat minut tyystin. Mutta tämä tyttö oli erilainen. Tämä jaksoi tulla juttelemaan kanssani kerta kerran jälkeen. Hän jaksoi kuunnella minua ilta illan perään. Hän jopa tuli minun juttusilleni eikä toisinpäin.
Näinpä iltani alkoivat kulua IRCissä jutellen kyseisen tytön kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä. Hän kuunteli minua ja "ongelmiani". Hän lohdutti minua masennuksessani. Hän oli LÄSNÄ. Pitkästä aikaa "osasin" taas nauraa. Hänen kanssaan oli helppo keskustella. Tämä johti siihen että eräs viikonloppu pyysin häntä antamaan puhelinnumeronsa jotta voisin jatkaa tarinointia puhelimen välityksellä. Yllätyksekseni puhelinnumero ilmestyi ruutuun.
Aikani epäröityä tartuin luuriin ja soitin. Tästä eteenpäin suhteemme syveni entisestään. Minä ihastuin tytön ääneen totaalisesti. Olin aivan haltioissani. Sinä yönä nukahdin pitkästä aikaa hymyillen.
Jatkoimme toisillemme soittelua ja viestittelyä...unohtamatta IRC-tapaamisiamme. Muutaman viikon jälkeen olin varma siitä että rakastin tätä tyttöä. Näkemättä edes hänen kuvaansa kerroin tämän hänelle...
Joulun aikaan tyttö sitten soitti minulle ja kertoi rakastavansa minua. Kuulin ne sanat ensimmäistä kertaa. Olin hämmentynyt. Joku rakasti minua...?
En kyennyt sanomaan mitään takaisin vaikka kuinka halusin. Lopetimme puhelun ja kasasin ajatuksiani. Muutamaa päivää myöhemmin sain sanottua nuo ihanat sanat myös hänelle. "Minä rakastan sinua".
Meni puoli vuotta, tapasimme. Ja vastoin ennakkopelkojani tyttö piti minusta edelleen. Vaikka olin ylipainoinen, en-niin-komea, ainakaan omasta mielestäni...ja hän..hän oli aivan jotain muuta. Hän oli yksi kauneimmista näkemistäni ihmisistä.
Tapailimme pitkin kesää. Ja alkuvaikeuksien jälkeen kaikki alkoi sujua todella hyvin. Etenimme hitaasti mutta varmasti.
Olemme nyt tunteneet toisemme vajaat 2 vuotta. Olleet "virallisesti" yhdessä lähes puolitoista vuotta. Ja edelleen asumme erillämme. Välimatkaa tässä kaukosuhteessa on lähemmäs 300 kilometriä. Emme tapaa kuin kerran, pari kuussa. Ne tapaamiset ovat parasta mitä olen koskaan kokenut. Mutta se aika tapaamisten välissä...ehkä pahinta mitä koskaan olen kokenut.
Pelkään. Epäilen. Epäröin. Odotan.
Turhauttavaa :(
Pelkään että tyttöni tutustuu johonkin toiseen. Ehkä IRCissä. Ehkä kaupungilla. Ehkä koulussa. Pelkään että hän rakastuu uudelleen. Johonkin "parempaan". Komeampaan..? Pelkään sitä joka ikinen hetki kun olemme erossa. Tiedän että tyttöni IRCcaa koulussa ollessaan..välitunneilla ja vapaatunneilla. Pelkään niin mielettömästi että hän löytää jonkun minua paremman. Käytän aikani sen miettimiseen missä tyttöni nyt on, kenenkä kanssa, mitä hän tekee, mitä ajattelee. En voi keskittyä oikeastaan mihinkään muuhun.
Odotan koko ajan sitä päivää jolloin eroamme. Ei siksi että sitä haluaisin, vaan siksi etten usko minun olevan riittävä hänelle. Minä en haluaisi koskaan erota hänestä. Rakastan tyttöäni sydämeni pohjasta. Mutta en voi olla pelkäämättä :( Ja tämä pelko sattuu...
Olen tällä hetkellä työtön, enkä päässyt haluamaani opiskelupaikkaan. Tämä tarkoittaa siis sitä että päiväni ovat sitä yhtä ja samaa kerta toisensa jälkeen. Toisinsanoen EI MITÄÄN. Yksinäisyyttä. Pelkoa. Tekemättömyyttä. Ahdistusta. Masennusta. Kaipuuta. Ikävää.
Teen kaikkeni jotta pääsisin tyttöni kanssa samaan kaupunkiin. Uskon sisimmässäni että jätetyksi tulemisen pelko kaikkoaa kun välimatka lyhenee. Uskon että se auttaa kun näemme tiheämmin. Vaikkakin vain lyhyemmän aikaa kerrallaan. Kunhan näemme useammin.
En vaan tiedä kuinka kestäisin tulevaan syksyyn. Millä ihmeellä jaksan alati kasvavien pelkojeni ja syvenevän masennukseni alla miltei kokonaisen vuoden:(
Erossa ollessa aamusta iltaan pelkoa ja tuskaa. Ahdistusta ja masennusta.
Yhdessä ollessa aamusta iltaan totaalista ihanuutta.
Ääripäät kohtaavat.
Osaako joku auttaa? :(
Vastaukset 9
Vanhimmat
Puhuit kuin suoraan mun ajatuksia..tiedän mitä koet. Välimatkaa meillä ei ole aivan yhtä paljon, ja näemme kyllä joka viikonloppu, mutta jokainen yö erossa omasta rakkaasta on liikaa...ja olen vielä yhtä epävarma kuin sinäkin, mutta pitää vain luottaa...joku näin syvä tunne ei voi loppua meidän kummankaan osalta, ei ikinä (klisee, mutta pakko olla totta!)...jos hän on se oikea, ei hän mene pois..luota siihen!
Ja luokaa se yhteinen tulevaisuus, niin mekin teemme; etsimme juuri yhteistä asuntoa! :)
Mutta tuo miten vähättelet itseäsi...lopeta se! Itsesäälillä ei pitkälle pötkitä, ja olet selvästi enemmän kuin annat ymmärtää (eikö jo rakkaasi rakkaus sua kohtaan osota sen??)! ;)
Kuulehan Masentunut ameeba, ei tuo ole enää normaalia. Toki erossa oleminen voi sattua ja tehdä kipeää, mutta sinä olet jo liian epätoivoinen. Kannattaisiko mennä ammattiauttajan juttusille? Jo senkin takia, että saisit itsetuntosi edes hieman kohoamaan. Onhan se selkeästi syy, miksi olet noin epäilevä ja pessimistinen mm. suhteesi suhteen. Jos et kohta tee jotain, tuhoat pian suhteesi ja ennenkaikkea itsesi tuolla asenteella! Ja sitä tuskin haluat. Ota itseäsi niskasta kiinni ja TEE JOTAIN! Jokaisella on vain yksi elämä, eikä se todellakaan ole tuon arvoista. Toivotan sydämestäni voimia sinulle! Kyllä sinä tämän taistelun voitat =).
muuta kuin sanoa, että tuollaisissa suhteissa on aina vaarana, että toinen löytää jonkun toisen.
Ehkä kannattaisi jutella tämän tytön kanssa mieltäpainavista asioista. Saisit jonkinlaista suuntaa miten jatkaa.
Ensimmäinen ongelmasi on minusta huono itsetuntosi. Se tosin on täysin ymmärrettävä ongelma, jos sinulla aikaisemmin on ollut ongelmia muodostaa pysyviä suhteita naisten kanssa. Tuota itsetuntoa pitäisi jotenkin saada kohennettua.
Toinen ongelmasi lienee tekemisen puute. Koska sinulla ei ole aikaavievää tekemistä, ehdit miettiä kaikenlaisia kauhukuvia. Tämä ongelma olisikin jo helpompi ratkaista kuin edellinen. Keksi itsellesi jokin harrastus, johon saat mielesi ja aikasi uppoamaan. En ala ehdottelemaan harrastuksia, mutta jos saat itsesi sellaiseen toimintaan, missä tapaat muita ihmisiä, niin se olisi hyvä. Se voisi kohentaa myös itsetuntoasi.
Kuvailemasi suhde on tyypillinen kaukosuhde, lukuunottamatta sinun liiallista epävarmuuttasi. Koska kaukosuhteet voivat toimivat siinä missä muutkin, ei ole mitään estettä, miksei teidänkin suhteenne voisi toimia. Sinun pitäisi kuitenkin jotenkin päästä eroon tuosta liiallisesta pelostasi. Oletko jutellut siitä tyttöystäväsi kanssa? Juttelu voisi tehdä hyvää, mutta missään tapauksessa ette saa käyttää yhteistä aikaanne asian käsittelemiseen koko ajan. Lopun viimeksi tyttöystäväsi ei voi tehdä muuta kuin vakuutella sinulle uskollisuuttaan.
Kerroit, ettet ole töissä, etkä opiskele. Olisiko mahdollista, että muutat samalla paikkakunnalle tyttöystäväsi kanssa? Lisäksi, voisitteko harkita muuttamista yhteen? Sehän ratkaisisi tämän ongelmasi, vaikka se ei saa olla yhteenmuuttamisen syy. Juttele tästäkin tyttöystäväsi kanssa.
Tärkein neuvoni kuitenkin on se, että ota yhteyttä ammattiauttajaan. Tee se heti, äläkä odota enää päivääkään. En osaa neuvoa parasta paikkaa, josta apua löytyy, mutta kokeile soittaa vaikka terveyskeskukseen tai johonkin mielenterveyskeskukseen, jos löydät luettelosta sellaisen. Kyllä ne sitten ohjaavat oikeaan paikkaan, kun kerrot ongelmastasi. Muista se, että ammatti-ihmisillä on aina vaitiolovelvollisuus, joten ongelmasi ei leviä muiden tietoon.
..kannata muuttaa yhteen vaikka kuinka ikävä olisi suuri. tehän olette seurustelleet ja nähneet niin vähän ja yhteenmuuttaminen olisi liikaa takertumista. voihan olla että tyttösi ahdistuu ennen pitkään koska takerrut häneen.äh, en tiedä ymmärsitkö...muttamutta. ei siis kannata hätiköidä yhteenmuuttamisella(kokemuksia on). seurusteluaika suhteen alussa on parasta!
Tee jotain huonolle itsetunnollesi. Omasta kokemuksesta voin sanoa että laihduttaminen ja kuntoilu tekee todella hyvää itsetunnolle. Näin (ainakin omassa mielessäsi) tulet myös haluttavammaksi tyttösi silmissä. Kun olo on surkea niin laihdutus ja kuntoilu onnistuu erinomaisesti. Tee se! Se pelastaa suhteesi. Ei sen kautta että laihdut vaan sen kautta että saat paremman itsetunnon.
Kiitos kaikille vastanneille. Moni kehottaa menemään ammattiauttajan puheille...mutta jokin minussa pistää hanttiin siinä suhteessa. Ei se tunnu "oikealta" vaihtoehdolta.
Ja olen kyllä jutellut näistä aiheistä tyttöni kanssa. Ja hän kyllä koittaa kaikin keinoin vakuuttaa että olen hänen rakkaansa...nyt ja aina. Tiedän sen itsekin että nyt olen. Mutta tulevasta en voi koskaan tietää. Siksi pelkään.
Tyttöni usein miettiikin sitä että ehkä tämä kaikki onkin vain sitä että minä haluaisin hänestä eroon. Niin ei todellakaan ole...mutta ymmärrän kyllä miksi hänestä saattaa siltä tuntua.
Mitä harrastuksiin tulee...noh..sanotaan vaan sen verran että muuten hyvä idea mutta en voi keskittyä mihinkään. En pysty siihen. Ajattelen vain koko ajan sitä missä tyttöni nyt mahdollisesti on jne...en voi keskittyä mihinkään. Kehittelen uhkakuvia mielessäni ja masennun entistä enemmän. Jo se että näen tyttöni IRCanneen päivällä koulusta "pilaa" parhaimmankin päiväni :( Olen mustasukkainen. Ja kyllä, minulla on huono...ei...minulla on SURKEA itsetunto.
Lisäisin vielä pari asiaa...tai vinkkiä. Jos ammattiauttajalle meneminen tuntuu vaikealta ajatukselta, voit aloittaa ja tehdä paljon itseksesikin.
"Ongelmahan" on sinussa, ei tytössäsi tai suhteessa, vaikka kaukosuhde onkin. Tyttöystäväsi rakastaa sinua, älä aliarvioi hänen tunteitaan, se loukkaa pahemman kerran. Anna hänen rakastaa sinua sellaisena kuin olet, älä oleta hänen rakastuvan johonkin sellaiseen mitä _sinä_ pidät itseäsi parempana vaihtoehtona, on kysymys _tyttöystäväsi_ rakkaudesta. Opettele sen sijaan sinäkin näkemään itseäsi vähän tyttöystäväsi silmin ja kenties rakastamaan itseäsi.
Keskittymiskyky ei tule kaikille synnyinlahjana, ei minullekaan. Se kehittyy rankan harjoittelun kautta, joka taas vaatii sen, että pitää olla motivaatio siihen. Et ole itseasiassa ollenkaan hullummassa tilanteessa, sinulla on aikaa keskittyä itseesi jos haluat. Hyvä keskittymisharjoitus on shakki. Tuntuu alkuun tylsältä, mutta vaatii keskittymiskykyä...sitä voisit kokeilla. Harjoitteluun voi käyttää kaikkea, mihin täytyy keskittyä, mutta luovuttaa ei saa.
Toinen asia on itsetunto, sitä tarvitaan jokaisessa suhteessa, oli se sitten kaukosuhde tai yhdessäasuminen.
Tee "raaka" lista asioista mistä et pidä itsessäsi. Toinen lista millaisena pitäisit.
Ja kolmas lista miten toteutat asiat. Jokainen pienikin onnistuminen kohentaa itsetuntoa, ajattele joka päivä jotakin missä olet onnistunut, äläkä aseta tavoitteita liian korkealle. Mitä lähempänä tavoite on, sen helpompi siinä on onnistua, onnistumisen jälkeen voit siirtää tavoitetta kauemmas, jos saavuttaminen oli liian helppoa, mutta tärkeintä on asettaa tavoitteet niin lähelle, että "onnistumisriski" on korkea ;) Muista _arvostaa_ onnistumistasi, olet sen ansainnut, oli sitten kyse vaikka kahvinkeitosta tai mistä hyvänsä, näe se onnistumisena.
Ja yksi mikä on tärkeimpiä ominaisuuksia itsetunnossa..._älä_ koskaan vertaile itseäsi muihin, sillä kukaan ei ole samanlainen kuin sinä, etkä sinä ole samanlainen kuin joku muu. Se on tärkeä asia muistaa. Sinulla on omat tärkeät ja esim.tyttöystävällesi rakkaat ominaisuudet, kaikki samassa "paketissa" ja niitä ei muilta löydy. Yleensäkin ihmiset, joilla on hyvä itsetunto, eivät vertaile itseään muihin, vaan tietävät oman arvonsa...ja se on jokaisella ihmisellä painonsa arvoinen kultaa -myös sinulla, älä unohda sitä. (mainitsit muuten ylipainosta...omana sivuhuomautuksena, mieheni on ylipainoinen ja julmasti(?) toivon ettei hän onnistu dieteissään kovin hyvin, rakastan hänen vartaloaan juuri sellaisena kuin se on, mutta jos hänen olonsa dietistä paranee, niin plussaahan se on, kun kumppani voi hyvin itsensäkin kanssa)
Asioiden toteaminen (kuten huono itsetunto, mustasukkaisuus jne.) ei vie eteenpäin, asioiden muuttaminen sen sijaan vie. Tämä on sinun elämäsi, jossa sinä päätät, millainen _sinä_ olet.
Hymyä talveen, tee elämästäsi sellainen kuin haluat sen olevan, pallo on sinulla eikä matka ole mahdoton :)
..niin. siinä ratkaisu kaikkeen. sinun täytyy alkaa elämään omaa elämää, keksiä tekemistä, hankkia se työpaikka vaikka kiven alta ja saada muuta ajateltava. parisuhteessa täytyy olla oma elämä ja yhteinen elämä. tytölläsi on ilmeisestikkin nämä molemmat. sinun täytyy muuttaa asennetta elämään, vaikka se olisi kuinka vaikeaa..tsemppiä!!