Onko muilla kokemuksia. Avioliitosta kadonneet tunteet, eikä siltä osin anna mitään. Ainoa asia miksi jatkaa yhdessäoloa ovat lapset ja omaisuus. Miten olette ratkaisseet tämän? Jotenkin itsellä on vain silti niin tyhjä olo, odottaako sitä avioliitolta kuitenkin enemmän kuin vain "kaveruus". Seksin hoidan irtosuhteiden avulla, silti sitä huomaa kaipaavansa toisen läheisyyttä ja huomiota pelkän seksin sijaan.
Kuinka oppia elämään
tunteitta
151855
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
jotenkin aikansa, sitten se pikkuinen ääni sisälläsi rupee puhumaan ja kohta huomaat kaipaavasi jotakin enemmän. Niin kävi itselleni. Pelkät irtosuhteet eivät riitä täyttämään sitä valtavaa läheisyyden kaipuuta, joka asuu sisällämme. Sitä tarvitsee lämmintä ihmistä elämään arkea vierelleen. Aikaa myöten kuihtuu pois tai sairastuu.
Laita paperille tilanteesi plussat ja miinukset, sitten kun miinuksia on enempi, on aika toimia.
Minä vielä mietin ja itseäni harmistuttaa, että aika kuluu ja elämä ajaa ohitseni. Olen liian kiltti ihmiseksi, olisi löydettävä voima ajatella hetken itseään.
Mihin ihmeeseen teiltä naisilta ne tunteet häviää. Paljon näistä asioista kun on puhuttu niin tuntuu, että pitkässä suhteessa miehillä tunteet vain syvenee.
Kaipaat kuitenkin läheisyyttä ja huomiota, mihin ne tunteet sitten on hävinneet?
Ei ne tunteet mihinkään ole hävinneet, minulta ainakaan. Yrittämisen puutekaan ei vaivaa, ainakaan minua.
Kerro jo tiedät mikä yli viiskymppistä miestä vaivaa?
Jos aviomies ei puhu kuin lyhyitä lauseita (joo, ei, en tiedä jne.) kysyttäessä, ei pussaa eikä muutakaan, ei kerro mikä hänen mieltään painaa, ei kosketa koskaan, menee etäämmälle jos vaimo koskettaa tai tulee lähelle, tekee vain töitä tai katselee televisiota yksikseen ja puhumattomana, vaikuttaa alakuloiselta ja vihaiselta ???
Mikä suomalaista miestä vaivaa? Minulla ja lapsilla ei ole hyvä olla. Mitä pitäisi tehdä? Mikään ei tunnu auttavan. Tiedän, että enemmistö kehottaisi jättämään hänet.
näissä kommenteissahan niin herkästi näkyy se oma tilanne ja katkeruus ja olen aika katkera vaimoni menetettyäni, en niinkään vaimolle vaan elämälle.
Oliskohan se kuitenkin niin, että kun ne tunteet katoaa niin osansa siinä on molemmilla. Ei kai sekään niin harvinaista ole, että mies ei puhu eikä pussaa ja ihmekös tuo, jos vaimolta sitten tunteet katoaa.
Mitä mieheesi tulee niin mahdollisuuksia on tietysti monia ja syitä mahdoton arvailla.
Syyhän voi olla yksinkertaisesti vaikka vaan masennus tai mitä tahansa muuta. Vaikeaahan se sinulle varmasti on, jos hän ei suostu puhumaan.
Jotenkin hänet pitäisi vaan saada tajuamaan todellisuus, että jollei mitään tapahdu niin saattaa eräs kaunis päivä huomata olevansa yksin.
...samaa mieltä. Se tuntuu kaikkein kurjimmalta kun toinen ei näytä edes yrittävän. Ihan kuin jokin pelko estäisi yrittämästä, rehellinen ja avoin puhuminen, yrittäminen vaatii rohkeutta.
Omat pelot menee avioliiton, vaimon ja lasten edelle. Vaimon on vaikea yksin yrittää kun seinä on vastassa.
Olen miettinyt tuota ja kyseessä on kunnioituksen puute.
Sama ilmiö saattaa tulla eteen kumman tahansa puolelta.
Jossain vaiheessa on osoitettu toisen arvottomuus ja yritetty kävellä toisen ihmisen YLI?!
Kun näitä tulee tarpeeksi, tämä ylikävelyn yrittäjä menettää arvonsa.
Kuka sitten arvotonta enää kovin vakavasti ottaisi?
Kunnioitus on asia, joka pitää olla.
Jos mätkätyksen rätkätystä ,huutoa tai runnomista tapahtuu, ne ovatkin kalliita asioita joiden hinta tuntuu olevan teille kestämätön.
Kaikkihan on seurausta jostakin.
Pettymykset eivät unohdu vaan ne värjäävät kokonaisuutta ja heijastelevat nykyisyydessä.
"niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan"
" siten makaat ,kun petisi petaat"
Olisiko aika katsoa itseä peilistä, ymmärtää että ei ole ainoa ihminen vaan moni muu on sinua parempi, juuri puolisollesi.
En tiedä mistä kaikki saataisiin takasin, mutta kunnioitus on tärkeä asia.
yhdessä on vain olemisen vuoksi, koko ajan päässä jyskyttää että pitäis lähteä pois. elämä valuu koko ajan hukkaan. Jos kiinnostaa jutella enemmän ota yhteyttä.
On ihmisiä jotka puhuvat siitä mitä pitäisi tehdä ja ihmisiä jotka puhuvat siitä mitä ovat tehneet. Koska ruikuttajat ovat menestyneet - ei koskaan.
Lohduttaudu sillä että kaikki muukin tässä paskamaailmassa menee päin helvettiä. Työelämä on yhtä paskaa, samoin pikkuporvarillinen materiaan takertuminen, politiikasta puhumattakaan... trendipellet yrittävät käpertyä omaan turvalliseen umpioonsa mutta yhtä kaikki ekokatastrofit niittävät heidät kuten kaikki muutkin. Ja se on teille paskoille aivan oikein.
Etkö irtosuhteilla voisi hoitaa sen läheisyydenkin. Se kasvaa mitä ruokit.
Mietin aikoinaan tuota samaa. Mulle annattiin ohjeita ja "viisauksia". Kyllästyminen kuuluu juttuun ja olen vain niin itsekäs, pitää miettiä lapsia ja miestä. Ei sitä ennenkään hempeilyllä avioliittoa kasassa pidetty, suuntaa ajatuksesi johonkin tärkeämpään. Kun lopulta oirehdin masentumalla, hellyttä sai pilleripurkista. Yritettiin opetella läheisyyttä ja hellyttä, mutta miehen mielestä se tarkoitti että naidaan. Oksetti.
Laitoin asiat todellakin papaerille, mistä oiekasti olin valmis luopumaan, mistä en. En ollut alle kolmikymppisenä vielä valmis luopumaan hellyydestä enkä seksistä. Irtosuhteilla niitä kun ei saa - ehkä kuvajaisen hetkeksi ja sitten on entistä tuskallisempi olo.
Nyt kun olen tavannut rakkauden, voin sanoa että ongelma oli se ettei siinä liitossa ollut rakkautta - alusta asti ystävyyttä, kumppanuutta ja aluksi tietysti rakastumista. Tämän kaltaista tunnetta en kokenut, vastavuoroisuutta, syvää yhteenkuuluvaisutta ja ymmärrystä toisen ainutkertaisuudesta.
noin se juuri on onnea elämääsi, ja ihanaa että uskalsit tehdä muutoksen elämässi ja että sait rakkautta.
Tämä ei usko enää että on olemassa ns. kestävää rakkautta. Alussa rakastuminen ja sitten hiipuminen, kunnes on jäätä sisällä.. Eli tämäkin tunteettomassa avioliitossa. En siis usko rakastumiseen, mutta hyvin voisin kuvitella asuvani lapsieni kanssa. Ovat vain niin pieniä että en halua särkeä heidän maailmaansa, ja yksin voi elää myös kaksin, näköjään.
...että irtosuhteiden välillä voin aina tuntea jotain myös kotona mököttävää kiroilevaa junttiakin kohtaan jotain, mutta en tiedä, mikä sen tunteen nimi on: velvollisuudentuntoa, kulissien pystyssä pitämissä tai jotain.
Kun tarpeeksi kauan harjoittelee avioliittoa ilman tunteita, niin melkein oppii. Olisiko karkean suoraa puhetta sanoa, että elämä tällä tavoin valuu hukkaan? Kun on nuorena mennyt avioon, eikä ole kokemusta muusta, ero pelottaa liikaa. Jos toinenkin on samanlainen nahjus, eikä tyytymättömyydestään huolimatta saa eroa otetuksi, eletään päivästä toiseen päähän taottujen "arvojen" eli asenteiden sekä uskomusten mukaan. Ihminen luulee toimivansa oikein, kun onnistuu piilottelemaan omat tuntonsa ja tekee, kuten yhteiskunta, työnantaja, sukulaiset, naapurit ja tuttavat odottavat. Vuosien yht´ äkkiä hujahdettua ohi pelkääkin jo olevansa liian vanha suureen elämänmuutokseen.
Vuosikymmenten jälkeen voi sanoa, että omaisuuden ja lasten lisäksi yhdessä pitävät myös "historia" eli pinttynyt tapa ja lastenlapset. Muutospelko pitää koossa varmaan yhtä monia avioliittoja kuin rakkaus.