Olen eronnut melkein 2 vuotta sitten edellisestä avoliitostani. Se alkoi hyvin nuorena, ja rakastin miestä suuresti. Mies oli kuitenkin alkoholiongelmainen. Joitain piirteitä oli havaittavissa jo varhain, mutten vielä silloin tajunnut kuinka suuri ongelma asiasta muodostuisi. Lopulta oli pakko lähteä. Olisin halunnut perheen tämän miehen kanssa, elää vaikka loppuelämän. Mutta lukuisat alkkikset omassa suvussani antavat esimerkkiä, että toista ei voi muuttaa. Sen muutoksen on lähdettävä itsestä. Mieheltä ei löytynyt tarpeeksi tahtoa vaikka rakastikin, ja kärsi suuresti kun lähdin. En vain halunnut olla perustamassa uutta rikkinäistä perhettä tähän maahan. Pakotin itseni lähtemään, vaikka sydämestäni olisin toivonut muuta.
Olen yrittänyt hyväksyä tämän eron, ja luulin jo onnistuneeni siinä. Yritin ajatella, ettei ollut muuta vaihtoehtoa. Olisin pilannut oman elämäni, riutunut rakkaudessa ja siinä, että joudun vierestä katsomaan sitä touhua. Parin kuukauden kuluttua erosta tuli suuri helpotus, hengitin puhdasta ilmaa, eikä tarvinnut herätä keskellä yötä painajaisiin tai kännisen miehen kotiintuloon.
Nautin vapaudestani, mutta tottakai kaipasin myös toisen ihmisen läheisyyttä ja rakkautta. Jotenkin myös pelotti, löydänkö koskaan hyvää miestä, jolla ei olisi vastaavanlaisia ongelmia, ja joka haluaisi perheen ja samankaltaisen tulevaisuuden kuin minä. Se, mitä näin oman ikäluokkani touhuja, oli jotain ihan muuta kuin minä halusin. Ei kiinnosta yhtään diskot, yhdenillanjutut, sitoutumattomuus jne...
Tapasin yllättävän pian miehen, joka on hyvin erilainen kuin minä, mutta hänellä on samanlaiset toiveet elämässä. Kunnollinen ja vastuullinen mies, jonka kanssa on ihanan turvallista ja tasapainoista. Arki on jo astunut kuvioihin, vaikka meillä on vielä omat asuntomme. Mies haluaisi muuttaa yhteen, vakiintua.
Mutta itse tunnen oloni sekavaksi. Tunnen suurta läheisyyttä miehen kanssa, on hyvä olla...mutten ole varma, rakastanko häntä samoin kun olen ennen rakastanut (jollain tasolla vieläkin, eihän suhde loppunut tunteiden kuolemiseen). Tuntuu kamalalta...vihdoin suhteessa olisi niitä asioita, mitä toivoin hartaasti aiemmin. Kuitenkin olo tuntuu rikkinäiseltä. Suutun ja itken mielestäni liian helposti, vähäpätöisistäkin asioista. Mies rakastaa minua todella, kun jaksaa tukea ja odottaa "parempia aikoja" vaikka olen tällainen ailahtelevainen.
Kyllä tiedostan, että (liian) nuorena koetut vastoinkäymiset vaikuttavat tässä taustalla. Monet sanovat, että pitää kasvaa ehjäksi ihmiseksi ennen kuin aloittaa suhdetta kenenkään uuden kanssa. Tuntuu kuitenkin tyhmältä jättää toinen "vain" sen takia. Kärsin kyllä itsekin, kun en pysty antamaan kaikkeani...mutta toivon, että jonain päivänä pystyisin. Ei minusta tuntunut tältä silloin kun tavattiin. Nämä tuntemukset ovat tullet sitä mukaa, kun olen tottunut elämiseen uuden ihmisen kanssa.
Olen huomannut, että monella jolla on kokemusta alkoholistipuolisosta, on menneisyys jäänyt jollain tasolla kaivelemaan. Tämä exäni oli lämmin ja ihana ihminen...en ole koskaan huomannut muissa miehissä niitä tiettyjä samoja piirteitä. Mutta alkoholi muutti hänet toiseksi ihmiseksi. Kuitenkin se rakkaus mitä tunsin häntä kohtaan..miten arvostin häntä ihmisenä. Miksi on niin vaikeaa kyetä samaan ihmisen kohdalla, joka on NIIN HYVÄ minua kohtaan?
On ollut vaikeaa, kun en ole voinut puhua tunteistani kovin monelle. Nykyinen miesystäväni on ehdottanut, että menisin psykologille...koska hänen on vaikeaa antaa mihinkään puoleetonta tai sivustakuuntelijan kantaa. Mutta suurin ongelma tässä on, miten onnistun elämään tässä päivässä, tässä hetkessä...rakastamaan miestä sellaisena kuin hän on, vertaamatta alitajuisesti vanhaan rakkauteen. Ei kai mikään rakkaus toistu samanlaisena uuden ihmisen kanssa. Miksi se on niin vaikea ymmärtää...
Olen yrittänyt hyväksyä tämän eron, ja luulin jo onnistuneeni siinä. Yritin ajatella, ettei ollut muuta vaihtoehtoa. Olisin pilannut oman elämäni, riutunut rakkaudessa ja siinä, että joudun vierestä katsomaan sitä touhua. Parin kuukauden kuluttua erosta tuli suuri helpotus, hengitin puhdasta ilmaa, eikä tarvinnut herätä keskellä yötä painajaisiin tai kännisen miehen kotiintuloon.
Nautin vapaudestani, mutta tottakai kaipasin myös toisen ihmisen läheisyyttä ja rakkautta. Jotenkin myös pelotti, löydänkö koskaan hyvää miestä, jolla ei olisi vastaavanlaisia ongelmia, ja joka haluaisi perheen ja samankaltaisen tulevaisuuden kuin minä. Se, mitä näin oman ikäluokkani touhuja, oli jotain ihan muuta kuin minä halusin. Ei kiinnosta yhtään diskot, yhdenillanjutut, sitoutumattomuus jne...
Tapasin yllättävän pian miehen, joka on hyvin erilainen kuin minä, mutta hänellä on samanlaiset toiveet elämässä. Kunnollinen ja vastuullinen mies, jonka kanssa on ihanan turvallista ja tasapainoista. Arki on jo astunut kuvioihin, vaikka meillä on vielä omat asuntomme. Mies haluaisi muuttaa yhteen, vakiintua.
Mutta itse tunnen oloni sekavaksi. Tunnen suurta läheisyyttä miehen kanssa, on hyvä olla...mutten ole varma, rakastanko häntä samoin kun olen ennen rakastanut (jollain tasolla vieläkin, eihän suhde loppunut tunteiden kuolemiseen). Tuntuu kamalalta...vihdoin suhteessa olisi niitä asioita, mitä toivoin hartaasti aiemmin. Kuitenkin olo tuntuu rikkinäiseltä. Suutun ja itken mielestäni liian helposti, vähäpätöisistäkin asioista. Mies rakastaa minua todella, kun jaksaa tukea ja odottaa "parempia aikoja" vaikka olen tällainen ailahtelevainen.
Kyllä tiedostan, että (liian) nuorena koetut vastoinkäymiset vaikuttavat tässä taustalla. Monet sanovat, että pitää kasvaa ehjäksi ihmiseksi ennen kuin aloittaa suhdetta kenenkään uuden kanssa. Tuntuu kuitenkin tyhmältä jättää toinen "vain" sen takia. Kärsin kyllä itsekin, kun en pysty antamaan kaikkeani...mutta toivon, että jonain päivänä pystyisin. Ei minusta tuntunut tältä silloin kun tavattiin. Nämä tuntemukset ovat tullet sitä mukaa, kun olen tottunut elämiseen uuden ihmisen kanssa.
Olen huomannut, että monella jolla on kokemusta alkoholistipuolisosta, on menneisyys jäänyt jollain tasolla kaivelemaan. Tämä exäni oli lämmin ja ihana ihminen...en ole koskaan huomannut muissa miehissä niitä tiettyjä samoja piirteitä. Mutta alkoholi muutti hänet toiseksi ihmiseksi. Kuitenkin se rakkaus mitä tunsin häntä kohtaan..miten arvostin häntä ihmisenä. Miksi on niin vaikeaa kyetä samaan ihmisen kohdalla, joka on NIIN HYVÄ minua kohtaan?
On ollut vaikeaa, kun en ole voinut puhua tunteistani kovin monelle. Nykyinen miesystäväni on ehdottanut, että menisin psykologille...koska hänen on vaikeaa antaa mihinkään puoleetonta tai sivustakuuntelijan kantaa. Mutta suurin ongelma tässä on, miten onnistun elämään tässä päivässä, tässä hetkessä...rakastamaan miestä sellaisena kuin hän on, vertaamatta alitajuisesti vanhaan rakkauteen. Ei kai mikään rakkaus toistu samanlaisena uuden ihmisen kanssa. Miksi se on niin vaikea ymmärtää...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minä käyn läpi samantapaisia ajatuksia kuin sinun poikaystäväsi luultavasti käy.. Mieheni edellinen tyttöystävä oli alkoholisti ja huumeidenkäyttäjä mutta samalla kuitenkin hänen suuri rakkautensa. Minulle mies ei ole koskaan sanonut rakastavansa, lähinnä vain sanonut ettei enää edes tiedä mitä rakkaus on. Asumme yhdessä (noin vuosi takana) mutta muusta tulevaisuuden suunnittelusta ei ole ollut puhetta.
Yhdessä on hyvä olla, ilmeisesti hänelläkin, mutta silti minua kalvaa ajatus siitä että tämä entinen on edelleen hänen mielessään ja että minua aina verrataan siihen miten "se toinen" olisi tämän asian hoitanut. Ei sitä tietenkään koskaan ihan näin sanota mutta annetaan ymmärtää.. Meillä minä olen se, joka itkee ja masentuu helposti, en koskaan tunne olevani "tarpeeksi"..
Kehotan sinua menemään puhumaan jonkun kanssa jos sinulla ei lähipiirissäsi ole ketään jolle voit avautua. Minullakaan ei ole ketään ja yksin kaikki on rankempaa. Toivon myös poikaystäväsikin takia että saat tehtyä jonkun ratkaisun joka helpottaa elämääsi. Voin vain sanoa, että on surullista ja hermoja raastavaa rakastaa saamatta vastarakkautta ja tietäen että toinen ei ole varma yhteisestä tulevaisuudesta.
Voimia ja aurinkoista kesää sinulle, toivottavasti löydät sinulle oikeat ratkaisut!
Vastasit itse kysymykseesi: Pitää kasvaa ehjäksi ihmiseksi ennen kuin aloittaa uuden suhteen. Sinulla on selvästi vielä käsittelemättä menneisyyden vaikeat kokemukset. Kun olet sinut itsesi ja menneisyytesi kanssa, voit taas jatkaa elämääsi puhtaalta pöydältä. Minusta sinun pitäisi noudattaa miehesi hyvää neuvoa. Mene keskustelemaan ammattiauttajan kanssa. Siitä on oikeasti apua, että voi puhua jollekin ulkopuoliselle luotettavalle ihmiselle ja käydä läpi elämäänsä. Tämän voin sanoa kokemuksesta.
Selvästi miehesi on ymmärtäväinen ihminen. Ei sinun tarvitse eikä kannata häntä tämän asian vuoksi jättää, mutta hidasta etenemistä hiukan.
"Pitää kasvaa ehjäksi ihmiseksi ennen kuin aloittaa uuden suhteen." - Entä kaikki ne ihmiset, joilla on lapsuudessaan tai muuten menneisyydessään sellaisia kokemuksia, jotka estävät kasvamasta koskaan täysin ehjäksi ihmiseksi? Eikö heillä ole oikeutta ihmissuhteeseen?
Itse olen tätä kysymystä pohtinut, kun olen yli vuoden ajan käynyt psykologilla selvittelemässä vaikeita asioita päättyneestä, lähes koko aikuisikäni (olen vajaa 3-kymppinen) kestäneestä parisuhteesta sekä myös lapsuudestani. Olen kokenut sellaisia asioita, etten varmasti koskaan niiden osalta voi kasvaa täysin ehjäksi ihmiseksi. Psykologinikin on sanonut, että ne tulevat vaikuttamaan elämääni (ja myöskin tuleviin parisuhteisiini) aina.
Eikö minulla siis ole oikeutta aloittaa uutta ihmissuhdetta? Itse koen, että se mikä minua eniten auttaisi eheytymään, olisi kannustava ja rakastava elämänkumppani, joka olisi rinnallani, kun yritän paikata menneisyyteni haavoja. Olen suurimman osan elämääni elänyt ilman riittävää rakkautta ja huolenpitoa. Paljon olen tehnyt työtä sen eteen, että olen itse vähitellen oppinut arvostamaan ja rakastamaan itseäni. Mutta olen vahvasti sitä mieltä, että kasvaakseni vielä ehjemmäksi ihmiseksi, tarvitsen toisen ihmisen rakkautta ja hyväksyntää.
Mutta toisin kuin alkuperäisen viestin kirjoittajalla, minulla ei ole jäänyt mitään jossiteltavaa päättyneestä suhteesta ja joskus exääni kohtaan tuntemani rakkaus (jos sitä koskaan olikaan) on kuollut. Eli vaikeita ovat tietenkin ne tilanteet, joissa tunteet aiempaa kumppania kohtaan eivät ole täysin kuolleet.
Mene puhumaan jollekin. Kun mieltä painavat asiat puhuu kerran tai kaksikin ne alkavat vähitellen jäädä taa. Et koskaan unohda mutta ne eivät enää määritä elämääsi. Ei ole niin suurta väliä kenelle puhut. Miesystäväsi ei ehkä ole oikea kohde, siinä hän on oikeassa. Hakeudu ammattilaiselle tai puhu kaverillesi. Kaiken uhalla. Mutta puhuttava on.