...nyt kolme kuukautta.Jatkamme avioliittoa ja on välillä vaikeaa. Luottamus ja usko mieheeni on mennyt.Asia palautuu mieleen joka tunti. Tuska on hellittänyt mutta v...tus lisääntynyt.Mietin usein mennyttä aikaa jolloin hänellä oli se suhde. Miten olin sokea ja tyhmä. En nähnyt itsestään selvää asiaa.Tiedän että vielä on pitkä tie edessä, mutta en enää tiedä kuljemmeko sitä yhdessä. Mua on loukattu todella pahasti ja en tiedä voinko koskaan antaa anteeksi.Kesä on kauneimmillaan mutta itse en siitä nauti.Yrittäkää jaksaa te petetyt.Ja olen nähnyt ettei pettäjälläkään ole helppoa....
Pettämisestä aikaa...
Itkupilli
684720
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 68
Vanhimmat
jai kiini pettamisesa, maaliskuussa, ja valilla tuntuu niin pahalta. sitten kun tuntuu etta vois menna paremmin niin mies tekee jotain ja kaikki palaa mieleen.
Sitten mua viela ottaa paahan kun miehen salarakas on sellanen pienonen ja hoikka ihminen ja ma olen tallanen pitka ihminen, en mitenkaan muuten iso, mutta kuitenkin tiedan etta tuo salarakas vastas mieheni naisihannetta 100%.
Valilla tuntuu etta mieheni ei halua ymmartaa mua ollenkaan
loukkaa ,että mieheni petti minua kaikin puolin "vähemmän viehättävän kanssa" hän lihava, minä hoikka,hän vaatimattoman näköinen , minä suht. sirpsakka ja sievä, hän huonosti koulutettu, minä hyvinkoulutettu , hän pukeutuu tyylittömästi, minä hyvällä maulla,hän pari vuotta minua nuorempi jne.jne. Jotenkin jurppii kun sellaisen tyhmän pulskan tantan kanssa ,olis edes ollut nuorempi ja viehättävä ! Olen vielä puhunut puhelimessa sen naisen kanssa eikä hän miltään sympaattiselta älyköltä kuulostanut, paremminkin vailla tervettä itsekritiikkiä olevalata typerykseltä. On varmaan ollut onnesta sekaisin kun mies on häneen ihastunut.
Mieheni itse sanoi ettei ollut hyvännäköinen eikä ruudinkeksiä, no eihän siihen sitä älyä tarvitakkaan. Taisi vain olla turvallista ottaa sellainen itseään "huonompi". Miten siinä olisi käynyt hehkeän älykön kanssa, itsetunto ei olis tainnut kestää. Tuskin kylläkään hehkeä nuorempi älykkö olis lähtenyt edes suhteeseen.
Huom. en nyt tahdo sinua mollata lihavuudella ja ethän sinä ole salarakas. Minusta oma kulta saa olla lihava tai laiha, ei väliä. Minunkaan mieheni ei ole mikään viimesenpäälle luomakunnan komistus ,jos kriittisesti katsoo:mahan alku hyvässä vauhdissa, päälaelta kalju,ja hiukset muutenkin harvenneet, harmaata hiuksissa, kroppa sellainen kuin ei tippaakaan liikuntaa harrasta.
Että niitä ikäisiään uroita paljon komeampiakin usein näkee.
Olen tismalleen samassa tilanteessa, paitsi että ikävän uutisen sain tietooni 2 kk sitten. V*tuttaa, kun piti olla onnellinen, eikä voikaan olla.
Hän tavallaan pilasi kaiken. Ja nii'in, ihmettelen, miten olin niin sokea. Jälkeenpäin ajatellen merkit olivat selvät, hän jopa kerran tunnusti sen aikaisemmin, mutta pidin sitä vain vitsinä. Näin tyhmä sitä rakastunut ihminen voi olla!
Kosto on käynyt mielessä, mutta en kyllä siihen varmaan pysty.. Anteeks en ole antanut, asia käy päivittäin mielessä. Yhdessä siis yritetään mutta helpoksi sitä en tee. Se on ens kerrasta poikki -tyylillä.
Oudointa on se, että mies ei ole osoittanut edes katumuksen merkkejä. Sanoo kyllä katuvansa, mutta ei näytä sitä millään tavalla. Pitää nyt katsoa miten tämäkin kesä ja syksy menee.. en ota enää yhtään paineita. Tiedän että tämä on typerää, mutta en jaksa edes välittää. Kyllä me jossain vaiheessa erotaan, mutta ei vielä. Sitten kun tilanne on tasaantunut ja minäkin saan vähän eloa tähän masentavaan olooni.
selvää kauraa. Mies väittää rakastavansa ja haluavansa jatkaa liittoa. Se ei juurikaan missään tunnu , näy tai kuulu, on ollut reilu vuosi aikaa. Olen päättänyt, että kun jälkikasvu on sopivassa vaiheessa poistun hänen "rakkautensa" piiristä ,jollei mitään suurempaa käännettä tapahdu. Tämä päätös helpotti tuskaani ja pani oman elämän uudelleen- organisoinnin käyntiin ainakin korvienvälissä.
Toisin olisi jos sitä yritystä selvästi näkyisi,tuntuisi ja kuuluisi , yksinhän ei parisuhdetta rakentaa vaikka tekisin mitä.
jonkin aikaa erillään kumpikin omissa kuvioissaan. Sitten sitä tietää paremmin haluaako erota vai ei. Tunteita voi olla vaikea käsitellä jos pettäjä on jatkuvasti läsnä.
Mieheni pettäminen paljastui pari vuotta sitten. Tutulta kuulostaa nuo sinun tunteesi. Heti pettämisen paljastuttua minulle tuli menettämisen pelko ja "tähänkö tämä nyt loppuu" -tunne. Ahdistus oli uskomattoman kova, en esimerkiksi pystynyt nukkumaan. Olen oman uran tehnyt, akateemisesti koulutettu, kahden lapsen äiti, joten taloudellisista asioista minun ei olisi erotessammekaan tarvinnut huolehtia ja lapset olisivat todennäköisesti jääneet minulle.
Ahdistus helpotti aikanaan ja tilalle astui -yllätys, yllätys - v...s ja viha. Olin välillä niin vihainen, että huusin raivoani jopa lasten kuullen, mikä ei kyllä ollut oikein eikä muutenkaan tapaistani. Tein erovalmistelut melko pitkälle ja valitsin jo asunnonkin itselleni ja lapsillemme perheasuntomme läheltä. Yritimme kuitenkin koko ajan puhua avioliitostamme ja pettämisestä. Mieheni halusi sitkeästi yrittää huolimatta erittäin epävakaasta mielentilastani ja minäkin halusin yrittää, mutten vain kyennyt. Näin avioeron ainoana pelastusrenkaana. Sitten asiat lähtivät kuitenkin sujumaan ja pettämisen muistaminen ei saanut välittömästi raivoa pintaan. Muistan mieheni pettämisen edelleen joka päivä ja mietin, onko tämä kaikki yrittämisen arvoista. Meillä on mukavaa yhdessä, seksielämä sujuu jne.
Pahimmalta oikeastaan tuntuu mieheni valehteleminen kakkossuhteen aikana ja toisaalta se, että hän meni täysin yksipuolisesti muuttamaan suhteemme selkeästi yhteisesti sovittuja pelisääntöjä. Välillä mietin myös, mitä kakkosessa oli sellaista, mitä minussa ei ollut. Terapiassa tätä pettämisasiaa on selvitelty ja en tiedä vieläkään, miten sen olisi voinut estää. Olimme olleet naimisissa reilut kymmenen vuotta, kun mieheni suhde alkoi. Meillä oli kaksi pientä lasta ja molemmilla vaativa, epäsäännöllinen työ. Naisen pitäisi olla ruuhkavuosina hyvä vaimo, äiti, luoda uraa, harrastaa, huolehtia itsestään jne. Minä keskityin uraani ja olemaan äiti. Molemmat ikään kuin mukautuivat sinänsä hyvään elämään, mutta mieheni hermo petti ensin ja hän alkoi kaivata oravanpyörästä pois ja hän halusi jotain omaa. Toinen nainen oli hyvä keskustelija jne, joten hän oli se oma juttu mieheni elämässä.
Mieheni pettäminen ja sen selvittely aiheutti minulle kaipauksen johonkin omaan. Lapsemme eivät vaadi enää jokahetkistä hoitoa ja voin siis itsekin saada jotain muuta kuin kotia ja työtä. Avioliittomme jatkuu eikä vain lasten ja kodin takia. Välillä on tosi kivoja päiviä ja mukavaa yhdessäoloa. Kuitenkin edelleenkin on huonoja hetkiä ja mietin, olisiko ollut parempi erota ja aloittaa oma elämä uudelta pohjalta. Toisaalta olen hyväksynyt sen, että elämä ei ehkä ole koskaan täydellistä. Riittää, jos tämä hetki on hyvä.
Mieheni pettämisestä seurasi tavallaan jotain hyvääkin. Olen varsinainen suorittajaluonne ja haluan koko ajan jotain lisää. Koska elämäni pysähtyi totaalisesti pari vuotta sitten, tajusin, että tämä hetki on kuitenkin tärkein. Aika monelle ihmiselle elämänvaihe pienten lasten kanssa on päivittäistä puurtamista, niin myös meille. Nyt olemme taas saavuttaneet järkevän keskusteluyhteyden mieheni kanssa ja siinä suhteessa elämämme on jopa parempaa kuin ennen pettämistä.
En voi neuvoa sinua ja sanoa, että koeta jaksaa yrittää. Jokainen parisuhde on omanlaisensa ja jokainen ihminen on yksilö. Aika voimia koettelevaa tämä pettämisestä ylipääseminen on ollut, mutta onko helppo elämä jokin päämäärä? Sinä elät nyt varmaan päivä kerrallaan ja teet parhaan ymmärryksesi mukaisen ratkaisun, kun olet siihen kypsä.
Kannustuksesta ja asiallisista viesteistä.Sinä joka kirjoitit siitä, miten välillä tuntuu että kaikki menee taas paremmin, miehesi tekee jotain ja kaikki taas tuntuu epätoivoiselta.Mulla on ihan sama tilanne.Mies on aika maassa ja saa mutkin taas tuntemaan epätoivoa omalla käyttäytymisellään.Onko se sitten sitä syyllisyydentuntoa???Lyyli,kauanko sulla kesti se raivoisa vihantunne?Mulla on aivan sama tunne että se valehtelu tuntuu pahalta.Ja se miten olin sokea, mies sai ihan rauhassa nauraa takanapäin mun tyhmyydelle.En todellakaan tiedä miten tässä käy. Rakastan miestäni edelleen, mutta hänen tunteistaan ei ota selvää.Olen todella väsynyt tähän tilanteeseen ja tuntuu ettei ulospääsyä ole.
Minullakin oli ja on silloin tällöin edelleen sellainen tunne, että mies piti minua tyhmänä pettämisensä ajan. Oikeastaan järjellä ajatellen en usko, että linssiin vetäminen toi hänelle mitään tyydytystä, päin vastoin. Mieheni eli jonkinlaisessa paradoksissa koko pettämisensä ajan. Toisen naisen kanssa oli rentouttavaa ja kivaa. Toisaalta hän tiesi, että jos siitä tulisi oikea suhde, siitä tulisi arkipäivää myös huonoine puolineen. Jos mieheni olisi saanut päättää, hän olisi varmaan pitänyt rehellisesti ja ilman salailua meidät molemmat. Hän ei nimittäin pettämisensä aikana edes tajunnut, mitä pettäminen minulle merkitsi. Mieheni ei ole vielä tähän päivään mennessä pystynyt minulle selittämään, miltä paluu kotiin pettämisen jälkeen tuntui. Minä en edes jälkeen päin pysty miettimään, mistä minun olisi pitänyt pettäminen arvata. Mieheni ei tavannut kakkostaan kovin usein, joten hän ei ollut esimerkiksi normaalia enempää poissa kotoa ja meidän seksielämämme jatkui muutama kerta viikossa vauhdilla pettämisenkin aikana.
Viha kyllä laantuu aikanaan, mutta ainakin minun piti pitää varani, etten katkeroidu. Mietin avioliittoani aika realistisesti tänä päivänä. Olen yrittänyt keskittyä elämään tätä päivää ja hetkeä. Nautin niistä hetkistä, jolloin elämä on hyvää.
Meillä tapahtuneesta vasta reilu viikko. Siis kun jäi kiinni ja oli kuulemma ainoa kerta.
Mutta kun mieltä kalvaa koko ajan, että mistä kautta tulee töistä kotiin, entäs kun olen työmatkalla, mitä lie puuhailee, tai lähden yksin sukulaisille jne... Pääseekö näistä riivaavista ajatuksista eroon? Ärsyttää kun ei voi oikein luottaa, mutta on pakko yrittää elää normaalia elämää kumminkin. Ja silti odottaa, että koska se pommi taas putoaa. Vai putoaako ollenkaan...
En tiedä kuinka helppoa sen pettäjän päässä on tällä hetkellä, mutta eipä näytä kovin vaivaavan. Itse kyllä kärsin!!
Minullakin oli tarve tarkistaa mieheni menoja ja vaivasin päätäni, missä hän menee, kenelle viestittelee, ketä tapaa työmatkallaan. Olin menettää hermoni tässä varmistuksien varmistuksissa. Mitä enemmän tarkistelin, sitä enemmän oli pakko tarkistaa. Ei tästä ollut mitään hyötyä. Jos mieheni aikoo pettää uudelleen, niin hän tekee sen tarkkailustani huolimatta. Lopetin siis tarkkailemisen ja luotan siihen kokemukseen mitä sain kun hänellä se sivusuhde oli. Ei sitä enää voi pitää salassa, jos uskottomuus alkaa uudelleen. Minun oli pakko lopettaa tarkkailu...tarvitsen kaikki voimani jokapäiväiseen selviytymiseen. Jos jotkin olen oppinut, niin ainakin sen, etten ikinä väheksy kenenkään petetyn tunteita ja hätää, ei sitä muutoin olisi ymmärtänyt, miten rankkaa tämä on, ellei olisi itselleni tapahtunut. Voimia Sinulle ystävä.
Juu, pakko se on suunnata energia muualle, eihän siitä tarkistamisesta valmista tulis ikinä.
Hyvää jatkoa sinullekin. Tällä hetkellä ei muuta "lohtua" ja tukea ole kuin tämä palsta :/
Hei. Mieheni 2 vuotta kestänyt salarakkaus paljastui maaliskuussa. Siitä saakka on ollut monenlaista tunnesäätilaa. Syytän itseäni sinisilmäisyydestä, typeryydestä ja vaikka mistä. Sitten olen raivoissani miehelleni ja olen hänen kimpussaan miksi-kysymyksineni ja hän häpeää, vihastuu ja vetäytyy. Toisinaan haluan vain unohtaa ja jatkaa kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan, mutta sehän ei onnistu. Ajattelen kostoa: tehköön nyt kotona remontit kun on käsistään niin taitava ja sijoittakoon varojaan asuntoomme ja kun aika on kypsä niin laitan eron vireille, otan vaan kaikki hyödyt ensin. Sitten taas inhoan itseäni, vihaan miestäni ja valehtelua ja pettämistä jne... tämä tunteiden ylä-alamäki, viha, keljutus, tykkääminen jne. vaihtelevat päivittäin ja usein monta kertaa päivässä. Niin kohta kolme kuukautta on kulunut ja vielä oma henkinen tasapaino on hukassa. Tässä joku kirjoitti, että muutaman vuoden jälkeenkin asia on kipeä. Nyt tiedän ainakin, että ehjäksi suhdettamme ei enää saa. Mikä on se rikkinäisyyden määrä, jonka kanssa voisi jatkaa ja elää ?
Kuten kirjoitit.Monta kertaa päivässä koen toivoa ja epätoivoa.Jonakin päivänä uskon huomiseen ja jonakin päivänä en usko että mistään tulee enää mitään.Pelkään sekoavani.En ole syönyt mitään lääkkeitä mutta välillä ajattelen että täytyykö niitä alkaa syömään.Miten paljon ihmisen pitää vielä kestää tässä tilanteessa?Miten voi kestää ja jaksaa?Munkin mieheni aina vetäytyy kuoreensa kun alamme keskustella.Miten asioita saa ikinä selväksi kun toinen ei halua?Kai meidän on ajateltava että tapaukset ovat niin tuoreita, ettei kannata hätäisiä päätöksiä tehdä.Eikä se suhde enää palaa koskaan ennalleen.Voimia sullekkin!
Viime kommenteissani kirjoitin, että tehköön mies kotimme hyväksi nyt remonttia ja sijoittakoon varojaan, laitan sitten eron vireille, kun olen saanut "hyödyt". No, eilen tuli uusi upea liesi, kylpyhuoneen kalustus menee uusiksi ja keittiöön uudet työtasot. Lisäksi vielä muuta pientä. Mieheni on todella taitava tekemään tällaisia. Hänen on erittäin vaikea puhua uskottomuudestaan. Onkohan tämä kodin kunnostus jotain korviketta puhumattomuudelle, jokin hyvityksen, anteeksipyynnön tapainen ? Sen hän on sanonut, että haluaa jatkaa kanssani ja yhdessäolomme aika on ollut parasta aikaa hänen elämässään. Minä olen vielä niin vihainen ja hukassa, etten osaa edes kiittää kodin kunnostuksesta, vaikka sisimmässäni arvostan hänen taitojaan. Voi hitto, että vihaan tätä tilannetta, että miten vieras olen itsellenikin, en minä tällainen epäileväinen ja kyyninen ole oikeasti ! Kaipaan sitä aikaa, kun odotin miestäni kotiin ilolla ja kunnioitin häntä. Viime työreissultaan mieheni toi minulle kivannäköisen kesämekon...kirvelee sekin, laitanko päälleni, sitä hän kuitenkin odottaa. Pystyisinkin iloitsemaan näistä lahjoista.
Mies yrittää hyvittää ostamalla kaikkea. Ehkä se on miehinen tapa pyytää anteeksi tekemäänsä.Yritetään ymmärtää ettei se ole pettäjälläkään helppoa olla.Ja varsinkin jos mies on huono näyttämään tunteitaan.Tuollaisia kuin Broken man tällä palstalla on harvassa.Mutta arvosta miehesi yrityksiä.Ymmärrän sua että välillä tunnet vihaa koko ihmistä kohtaan.Se on sitä tunteiden vuoristorataa.Anna se itsellesi anteeksi.Sinä saat ja sulla on oikeus tuntea niitä tunteita.Onhan meitä loukattu pahiten miten voi puolisoaan loukata.Noin henkisellä tasolla.Anna ajan armahtaa!!!!
Kaikki pienimmätkin askareet tehdään nyt mukisematta. Kai se on sitä katumusta. Muutenkin on niin ihanana ollut. Täytyypä yrittää nauttia tilanteesta. En kuitenkaan halua hyötyä toisen huonosta mielestä.
Tiedän missä tilanteessa olet ja mitä koet. Se ei ole helppoa, mutta ajan myötä kipu laimenee vaikka ei häviä ehkä koskaan. Alitajunnasta aina välillä kumpuaa pahanolon piikkejä jotka synkentää mielen ja iskee debis.
Oma aviovaimoni aiheutti minulle viime syksynä elämäni ylivoimaisesti pahimman pettymyksen. Maailma sanamukaisesti romahti yhdessä hetkessä totaalisti. Usean kuukauden mittainen sivusuhteensa paljastui, siis minä paljastin sen isolla työllä ja vaivalla. Häneltä kun en saanut muuta kuin valheita valheiden perään, silmää räpäyttämättä valehteli päin naamaa, toistuvasti. Syytti minua vainoharhaisuudesta, että kehtaankin epäillä.
Suurin pettymys on juuri siinä kun itse on laittanut peliin kaikkensa, koko elämänsä, uhrautunut yhteisen hyvän eteen, laskematta uhrauksien määrää tai arvoa. Ajatellen, että kaikki mitä teen, teen perheen hyvinvoinnin eteen ja että meillä olisi asiat hyvin. Ja sitten kun tajuaa, miten vähän toinen arvostaa... arvostusta ei sitten ollutkaan yhtään, tai sen verran että omalle aviomiehelle voi valehdella ja tätä pettää mielensä mukaan. Yhteistä elämää eletty liki 20-v ja sitten tämä, ei kertakaikkiaan voi ymmärtää.
Sen nyt jälkeenpäin tajuan, että syy ei todellakaan ollut minussa (sen hänkin jopa tunnustaa), enkä mitenkään olisi voinut estää sitä mitä tapahtui. Olisi tehnyt sen kuitenkin kun oli sitä vajaa elämässään.
Tunteet myllää vuoristorataa vieläkin ajoittain, vaikka h-hetkestä on jo kohta vuosi. Enkä edes odota, että tästä pääsisi koskaan täysin yli. Sen verran ison paskakakun vaimo antoi nieltäväksi. No, nyt menee jo tasaisemmin ja ehkä hänkin on pikkuhiljaa alkanut tajuta minkä sopan keitti. Ehkä jonkinlainen omatunto on hänelläkin? Olisin hänet jo jättänyt tekojensa tähden, mutta kun rakastan häntä vieläkin tosi paljon. Valitettavasti.
Olen todella surullinen puolestasi.Koin itsekkin sen valehtelun päin näköä aivan hirveänä.Ja juuri se suuttuminen kun epäili.Miten ihminen voi olla niin petollinen?Ja sullakin on aikaa kulunut noin kauan.Minäkin rakastan miestäni.Muuttuiko rakkautesi mitenkään vaimoasi kohtaan?Laimeni, lisääntyi?
Ajattelen itse että olisiko helpompi jos ei rakastaisi niin paljon.Ihmettelen omaa rakkauteni määrää hänen pahasta teostaan huolimatta.Välillä taas se vihakin sieltä nostaa päätään.Ja se tunne että voiko oikeasti antaa anteeksi.
Jaksamista sullekkin!
"Muuttuiko rakkautesi mitenkään vaimoasi kohtaan?Laimeni, lisääntyi?"
Kyllä suhtautuminen puolisoon on muuttunut 101 % vähintään... Hän ei todellakaan ole enää se ihminen joka oli aiemmin. Hänet näen eri valossa nyt. Luulin tuntevain hänet, en tuntenut lainkaan.
Alkuun halveksin, vihasin, raivosin, sitten rakastin ehkä enemmän kuin koskaan. Sitten vuoronperään vihasin/rakastin... sitä jatkui useampi kuukausi. Nyt viha on väistynyt jo, pettymys vieläkin on. Eroa mietin vieläkin viikottain, mietin että ehkä tämä tarina olisi syytä panna poikki nyt ja alkaa uusi elämä, ehkä yksin ainakin alkuun. Sitten taas menee paremmin, kuten eilen kun rakasteltiin oikein tunteella ennen nukkumaanmenoa. Tajusin taas, etten olisi kuitenkaan onnellinen ilman häntä.
Teki mitä teki, nyt osoittakoon haluaako vielä jatkaa meidän liittoa. Hänellä on nyt se näytön paikka, osoittaa hänen puoleltaan kadoksissa olleet tunteet, minun tunteet on aina olleet vahvat ja olemassa, siitä ei kahta sanaa. Luottamus on hyvin minimaalinen vieläkin ja tuleeko koskaan täysin ennalleen?
Silti arvostan häntä aika paljon yhdessä asiassa, joka onkin sitten tosi tärkeä: hän ei lähtenyt sen salarakkaan matkaan, vaikka sanoin monesti että mene hyvä ihminen jos sydämessä niin tunnet, en ole esteenä. Ymmärrän minäkin sen, milloin on syytä väistyä takavasemmalle. Mutta hän vain sanoi, että olisi jo mennyt jos olisi ollut menossa. Se jotenkin lämmittää, että jäi "vanhan sotaratsunsa" luo..., luulisin että olisin tosi pahassa jamassa nyt jos olisin yksin.
Ehkä se päivä vielä paistaa risukasaankin?
Koita sinäkin jaksaa oman taakkasi alla, kyl se siitä vielä kevenee, usko pois. Asioilla on tapana järjestyä jotenkin, yleensä parhain päin.
Hänellä on nyt se näytön paikka, osoittaa hänen puoleltaan kadoksissa olleet tunteet
Kirjoitit noin.Oliko sunkin vaimolla tunteet alussa poissa?Epäilikö hän rakkauttaan sua kohtaan?Viekö se salarakkaus niin pohjan pois "vanhalta" rakkaudelta?Miten olet jaksanut odottaa niitä vaimosi tunteita?Vai onko ne tulleet vieläkään takaisin?Olen kuin kyselyikäinen lapsi, mutta koen että sulla on samoja kokemuksia kuin mulla.Ajatteletko tosissaan eroa?Senkö takia kun vaimosi rakkaus ei ole palautunut?
Vaimon alkaessa pelailla selkäni takana, muuttui hän etäiseksi ja kylmäksi, seksikin oli vain suorittamista ja sekin hyvin harvakseltaan. Kun en vajavuudessani ymmärtänyt mistä kenkä puristaa, olin ihmeissäni miten vaimo on muuttunut "omituiseksi". Kait se etten tajunnut missä mennään, oli jonkinlaista alitajuista puolustautumista omia pahoja aavistuksia vastaan, ettei nyt kyse ainakaan kolmannesta pyörästä voi olla. Mehän ollaan naimissa ja rakastetaan toisiamme, tai ainakin minä häntä. Mutta se toinen ihminen oli siihen meidän väliin tullut vaikka oli alkuun ns. näkymätön mies.
Kun se tilanne ei auennut enkä sitä osannut avata, huomasin itsekin että ajaudun hänestä etäämmälle. Se tapahtui kuin itsestään, huomaamatta. Hänellä menonsa vain lisääntyi, ja minä jäin aina kotiin ihmettelemään lapsen kanssa. Kyllähän sitä sitten avautui silmät minullakin, ymmärsin että joku toinen hänellä on. Vaikka oli kylmäverisesti päättänyt olla minulle kertomatta, kertoi hän silti omalla käytöksellään jutun juonen.
Sitten kun kaikki ryöpsähti esiin ja vähän siitä eteenpäin, oltiin niin kaukana toisistamme kuin vain voi olla. Olin jo laukkuja pakkaamassa ja vuokraamassa omaa asuntoa johon paeta sitä henkistä helvettiä missä elin. Jostain syystä se jäi tekemättä, hän kun oli kovin katuvainen ja sitten niitä tunteitakin alkoi tulla takaisin. Eikä hän halunnut minun lähtevän, päinvastoin.
Jotenkin tuntuu, että hän oli hyvin hukassa siinä vaiheessa kun pelinsä alkoi. Ehkä hänellä oli jonkinlainen hormonihuippu ennen menopaussin alkua (ikää 40 ja risat) ja tuo tilanne kuulemma voi aiheuttaa naiselle ongelmia juuri tällä saralla. Ehkä se oli jotain muuta? En tiedä syitä, seuraamukset kylläkin. Ja senkin, että vaimo taisi tykästyä oikeasti siihen toiseen, sen vuoksi minä jouduinkin niin syrjään meidän suhteessa.
Tunteethan tässä loppupelissä ratkaisee, miten tämä elämä tästä asettuu mallilleen. Sen kyllä huomaa, jos tunnetasapaino parisuhteessa ei ole balanssissa, siis toinen tykkää enempi kuin toinen. Tai toinen ei tykkää ollenkaan, on yhdessä jostain muusta syystä (alaikäinen lapsi, taloudellinen turva tms.?). Ellei se tunnebalanssi palaa vuoden sisään, sitten me erotaan. Niin se menee. Mutta nyt näyttäisi valoa jo tunnelin päässä olevan, eli jospa se siitä. Vain aika näyttää.
Pitkistä liitoista ei niin vain lähdetä, etenkin jos sitä tunnetta vielä on mukana. Ja yhteinen hyvä elämä ennen kriisiä, yhteiset kokemukset ja muistot. Mutta sydänasioille ei voi ihminen paljoakaan, valitettavasti.
Lähden tästä parin päivän matkalle nyt, mutta luen kyllä tätä palstaa säännöllisesti. Siis jos jotain haluat vielä jutella. Toivottavasti olen ollut jotenkin avuksi, tai ainakin näet ettet ole yksin tilanteessasi. Pettämisongelmilta ei ole mikään aikuisikäryhmä suojassa täysin, eikä kumpikaan sukupuoli, oli sitten aviossa tai ei. Tällasta sakkia me ihmiset ollaan.
Sain paljon tukea ja ajattelemisen aihetta viesteistäsi.Jotkin sun ajatukset ja tunteet aivan kuin omiani.Mua nauratti toi hormonihuippu.Pikemminkin hormoonimyrsky, eikö?Ainakin mun miehelläni.Aika jännä juttu että me todellakin reagoimme usein asioihin samoin, oli kyse miehestä tai naisesta.Kun kirjotit että tavallaan "suljit" totuuden pois.Mulle kävi samoin.Tiesin toki että nyt on jokin vialla, mutta menin vain päivästä toiseen. Ajattelin aina että nyt otan asian puheeksi, mutta se pelotti ja en sitä olisi uskonut.Kiitos sulle vielä kerran ja hyvää matkaa.Palataan asiaan.
lukea kuinka täsmälleen samat ajatukset itselläni on kun oma rakas petti. tapauksillamme tosin on jonkin verran eroavaisuuksia. Hoidin itse suhdettamme kaiketi huonosti ja se ehkä ajoi vaimon petoksen tielle? Lisäksi vaimoni olisi mennyt tuon uuden miehen matkaan jos mies ei olisi häntä dumpannut. Kyllä niin tekis mieli jäädä vaimon ja lapsen luokse mut oon tehny kylmän ja helvetin vaikeen päätöksen et en rupee elään elämääni naisen kanssa joka pysty mulle tän tekeen. Ne valheet ja salailu tuntu kaikkein pahimmalta. Miten se pysty?
Niin ajattelin itsekkin ensin että en ole ollut tarpeeksi hyvä miehelleni,, mutta nyt tajuan että se oli väärä ratkaisu mieheltäni hoitaa ongelmia tai mitä häneltä nyt sitten puuttuikin.Jokainen tekee omat ratkaisunsa suhteen jatkamisesta pettämisen jälkeen, jokainen ratkaisu on sille ihmiselle oikea.Minä jään mieheni luo ja sinä teet omat ratkaisusi.Ethän kuitenkaan tee liian hätäisiä päätöksiä? Jaksamista sullekkin!
hyvä ja asiallinen ketju!
Ja kaikki tunteet niin tuttuja. Seitsemän kuukautta meillä, kun vihdoin asia purkautui. Eiköhän tämä tästä selviä. Mieheltäni toivoisin kuitenkin, että puhuisi enemmän tunteistaan, olivat sitten mitä tahansa.
Kertokaa edelleen mitä kuuluu ja miltä tuntuu, saamme näin apua toisiltamme.
Avioliitoon lastautuu vuosien myötä valtavasti kaikenlaista käsittelemätöntä asiaa, mika sitten jossakin vaiheessa purkautuu jotenkin, jos ei kyetä käsittelemään ongelmia aina heti kun niitä tulee.
Näen nyt oman tilanteemme sivusuhteineen kuin mätäpaiseena, joka on nyt puhkaistu. Kaikki mätä pois, haavaa hoidetaan nyt huolella ja katsotaan, paraneeko.
Amputointi, avioero seuraa sitten, jos ei parane.
Kiitos hyvästä ketjusta, jotenkin lohduttavaaa lukea.
Hartaasti odotettu kesäloma alkoi eilen, mutta lomakuviot menivät pahasti sekaisin kun mies tunnusti suhteen. Ajatukset poukkoilevat villisti sinne tänne, miksi miksi miksi?? Koko asiassa ei ole mitään järkeä.
Pahimmalta tuntuu tosiaan se valehteleminen. Miksi ihmeessä rakas ja läheinen ihminen valehtelee niin pitkään ja perusteellisesti?
En muista kirjoittajan nimeä, mutta osuvasti on runoillut "se oli haurasta ja lujaa materiaalia, pelkkää luottamusta".
Lomasuunnitelmia ei ole. Kun ei tunnu mikään miltään.Välillä tulee se positiivinen hetki, että kyllä tästä selvitään mutta sitten taas jokin asia laukaisee tuskan ja epäluulon ja toivottomuuden tunteet.Juhannuskaan ei kiinnosta tippaakaan.Ehkä huominen on taas parempi. Yrittäkää kaikki kohtalotoverit jaksaa, ehkä jonain päivänä voimme vielä tuntea onnentunteen...
En tiedä onko sinulla lapsia, mutta pieni reissu muualle miehen kanssa voisi olla hyväksi.
Minusta tuntui aluksi, että vietiin kaikki, ei yksin mies ja uskollisuus, rakkaus, vaan sellaisetkin asiat kuin runot (kirjoitteli niitä "sille" ja kävi jopa multa kysymässä, miten joku Sarkian runo meni) ja tietyt laulut. Nyt päätin, että teen kaikkea, mistä pidän ja olen pitänyt. Jopa rakastan sitä miehen ronttia.
Kuinka totta kirjoitatkaan! Juuri noin se on.
Mies sanoo, että minun kanssa ei voi puhua, kun olen niin hyvä puhumaan. Kuunnellakin osaisin.
Kyllä kai matka tekisi hyvää.Joku kirjoitti että täytyy petetyn elää varovasti ja hissutellen.Itsekkin olen varovainen puheissa ja tunteissa.Pelkään kai että toinen ottaa nokkiinsa ja saa syyn lähteä.Olen surullinen siitäkin asiasta.Minä ennen vahva persoona,olen nyt lyöty ja itsetunto on viety.Vaikka muahan tässä on loukattu!Vaikeaa on, todella vaikeaa.
Jos joltain minut kohtalaisen hyvin tuntevalta ihmiseltä kysyttäisiin, olenko vahva vai heikko nainen, sataprosenttisella varmuudella kyseinen henkilö vastaisi vahva. Miehen pettäminen sai minut niin poissa tolaltani, että jälkeenpäin itsekin ihmettelen esimerkiksi unettomuuttani ja harmittelen, etten hakenut nukahtamispillereitä muutamiksi viikoiksi. En oikeastaan itsekään ymmärtänyt reaktiotani ja ajattelin, että varmaan ensi yönä nukun jne.
Ainakin itselleni pettämisen tunnustaminen täytenä yllätyksenä oli yksi syy ennalta-arvaamattomaan reagointiini. Tottakai meillä oli ongelmamme pitkän avioliiton aikana, mutta en olisi uskonut, että mieheni ratkoo niitä ongelmia vieraassa sängyssä. Koska en pystynyt itse ennakoimaan omaa reagointiani mieheni pettämiseen, en enää kauheasti vakuuttele, mitä tekisin, jos vaikka sairastun, lapsi sairastuu vakavasti, mies pettää uudelleen, tulee konkurssi tms. Pettämisen suhteen minulla oli selvät sävelet, itse asiassa yhdessä sovittu miehen kanssa: kertapettämisen annan anteeksi, pitkää suhdetta en ja se on kerrasta poikki. Pasmat meni sekaisin oikeastaan siksi, että mies osoitti uskomatonta sitkeyttä pitää tämä avioliitto koossa. Jos hän olisi osoittanut haluavansa lähteä kakkosen mukaan, olisin todennäköisesti antanut mennä, koska en olisi edes pystynyt ajattelemaan selvästi heti pettämisen jälkeen enkä muutenkaan nähnyt mitään hyvää avioliitossamme kuukausiin pettämisen jälkeen. Minusta on tavallaan turha miettiä, mitä sitten jos... (koskipa se mitä asiaa tahansa). Koskaan ei voi tietää muiden asianosaisten aikomuksia ja omatkin päätökset riippuvat muista ihmisistä ja heidän tahtotilastaan.
Samoin olin aina ajatellut, ettei asiassa ole jossitteluja jos kohdalle osuu, vaan se on selkeästi kerrasta poikki. Elämä ei vaan aina ole niin yksioikoinen.
Tätä nykyistä tilannetta en olisi osannut kuvitella, en päiväunissa enkä painajaisissa, joten siihen suhtautuminen on iso kysymysmerkki. Aikaa on kulunut vasta reilu vuorokausi, joten myllerrys jatkuu edelleen. Siinä mielessä olen kateellinen kanssasiskoille, joilla on aiheesta pidempi kokemus. Hämmennys ja viha varmaan helpottavat aikanaan, vaikka uskon kyllä nuo kommentit tästä ja muista ketjuista ettei asiaa koskaan unohda.
Tuossa joku kirjoitti reissaamisesta. Reissun tekeminen on varmasti hyvä juttu, jos siihen ei liity pakollista sosiaalista suorittamista. Kotona oleminen ahdistaa. Eilen teimme pikaisen päiväretken (lapsi muualla hoidossa), se teki hyvää.
Puhuttu on paljon, ja vihalle ja surulle on ollut tilaa. Puhuminenkaan ei vaan hirveästi helpota, jos toinen osapuoli ei osaa antaa omalle käytökselleen mitään järjellistä selitystä.
Siinä mielessä olen onnellinen, että itsetunto on nyt niin vahva (pitkälti oman miehen ansiota vuosien saatossa), etten usko tämän horjuttavan minäkuvaa. Voi olla että suhteemme on karilla lopullisesti, mutta miehen törttöilyt ovat miehen törttöilyjä.
Samaa minäkin sanoin miehelleni ennen että et saa pettämistä anteeksi vaan saat lähteä.Ja se oma reagointi myös mua ihmetytti , että olin heti valmis yrittämään kun mieskin halusi jäädä.Ihminen ei näköjään tunne itseään ollenkaan ennenkuin joutuu tilanteiden eteen.Oman itsensä tuntemaan opettelemisen ei vain tartteis näin tuskallisella ja rajulla tavalla tulla ajankohtaiseksi.Mutta hännät pystyyn siskot ja veljet!
Sulla hauras, vahva; tilanne ja myllerrys on vasta alussa.Annan yhden neuvon, älä tee mitään hätiköityjä ratkaisuja.Vuorokausia tarvitaan vielä monta ennenkuin toivut järkytyksestä.Ise olin lievässä shokkitilassa noin viikon.Sitten viikko viikolta ensijärkytys katosi ja tilalle tuli tuska, viha, raivo,epätoivo,itsetuhoajatukset.Kaikki eivät reagoi samanlailla. EN halua sua pelotella. Mulla oli vaan ihan kauheaa. Jaksamista!
Sanoit että sinulla meni aikaa kunnes otit asian puheeksi miehesi kanssa. Etkö uskaltanut edes vihjailla?
Kun asioiden tila minulle selvisi, yritin ensin vihjailla hienovaraisesti asiasta vaimolle, ilman mainittavaa tulosta. Sitten sanoin jo aika suoraan, etten häntä ala jakamaan kenenkään kanssa eli olisko syytä keventää omaatuntoa ja kertoa missä tilassa meidän avioliitto on. Ei siitäkään minkäänlaista apua asiaan, hyökkäsi vain entistä kovemmin takaisin ja käänsi syytökseni minun liian vilkkaan mielikuvitukseni tuotteeksi. Ilmeisesti hänellä oli niin vahva henkinen "klikki" sisällään, että aina kun otin asian puheeksi, hänen vastahyökkäyksensä alkoi. Hän ikään kuin kielsi totuuden jopa itseltään niissä "keskustelu"tilanteissa. No, riitelyksihän se aina meni.
Sitten kun enää en mitään osannut muuta tehdä herättääkseni hänet "unestaan" todellisuuteen, laitoin avioeron vireille. Tosin hänen nimeään en siihen saanut, mutta vein paperin alioikeuteen viime lokakuussa ja siellä se on vieläkin. Ja saa olla täyden vuoden, jolloin asia raukeaa ellen sitten hae lopullista eroa ennen sitä. Tuo teko kait jonkin verran herätti vaimon todellisuuteen, että nyt tässä onkin jo kuumat paikat ja mitenköhän tästä selvitään. Mutta kaikkein pahinta oli nähdä se, ettei hän vieläkään tunnustanut yhtään mitään, aivan uskomattoman kova jäämurikka oli! Kait ajatteli että pimitetään nyt loppuun asti ja pelkäsi että lopullinen ero tulee jos paljastaa.
Henkinen matalapaine jatkui kumminkin puolin ja sitten tein sen päätöksen että nyt prke selvitän tämän asian itse, kaivan totuuden omilla keinoillani hinnalla millä hyvänsä. Tein aivan hirvittävän kovan ponnistuksen (aikaa ja rahaa säästämättä) jonka seurauksena tuon salarakkaan nimi selvisi. Ja sitä kautta koko homma laukesi. Ja sen laukeamisen jälkimaininkeja tässä nyt on elelty kohta vuosi...
Että silleen. Kaikkein eniten tässä koko showssa on loukannut se, että lähimmäisin ihminen tässä maailmassa pystyi valehtelemaan katkeraan loppuun asti silmääkään räpäyttämättä sen kaiken minkä valehteli. Ja mitään ei tunnustanut vaikka näki kuinka päin hlvettiä kaikki asiat meillä oli. Jotenkin tuo epärehellisyys on tässä se pointti, siinä hän veti omankin elämänsä jatkuvaan valheeseen. No, ehkä hän oli umpikujassa eikä ymmärtänyt siinä tilanteessa mikä olisi ollut viisain ratkaisu. Tiedä häntä. Omituista tämä ihmissuhdeviidakko on.
Juuri tuon totaalisen valehtelun vuoksi avioliiton jatkaminen on vähän niin ja näin. Jonkinlainen "ymmärrys" olisi jos hän olisi tunnustanut itse, mutta kun ei niin ei. Tuon luonteenpiirteen takia voi olla ylipääsemätön paikka saada luottamusta aikaiseksi. Ja ilman sitä, mikään liitto ei toimi. Mutta vaikka hän on huonoimillaan mitä huonoin ihminen elämään kanssani avioliitossa, niin parhaimmillaan hän on mitä parhain, ainakin minulle. Jospa ihminen kuitenkin oppisi virheistään ja muuttuisi? Se jää nähtäväksi.
Tarkoitin sitä että sanoin hänelle ennenkuin mitään pettämistä olikaan, että en anna anteeksi ikinä jos petät mua.Tosin "kielsin" totuuden itseltäni liian pitkään.Ja en uskonut hänen tekevän mulle sellaista.Vaikka tiesin että jokin on vinossa, hän väitti työkiireitä ja muuta.Jälkeenpäin ajatellen näen kaiken kristallinkirkkaana.Sinä teit aika rohkean ratkaisun kun laitoit eron vireille.Uskon niin kuin kirjoitit että se herätti vaimosi.Hän varmaan rakastaa sua kuiteskin.
Mieheni uskottomuus muutti suhteemme ja muutti minutkin itselleni vieraaksi. Kävikö Sinullekin niin ? Kaipaan aikaa, jolloin odotin miestäni työmatkalta ilolla ja onnellisena siitä, että hän tulee kotiin. Koti oli aina kunnossa, eikä hänen tarvinnut ottaa kotihuolia koskaan työmatkoille mukaan. Yritin tehdä raskaan matkatyön hänelle siltä osin helpommaksi. Olen niin vanhanaikainen, että haluan kunnioittaa miestä perheen päänä ja aviomiehenä ja suren sitä, etten nyt voi tuntea samoin. Nyt mies tekee kotona remonttia ja laittelee uusia kodinkoneita. Tavallaan aivan ylimääräistä hommaa. kun ei entisissäkään mitään vikaa ole, kunhan vaihtelee mallia uudempaan. Olen tosiaan kostonhimoisesti ajatellut, että tehköön korjauksia, haen eroa, jos ei tästä kriisistä selvitä. Alunalkaen, kun salasuhde paljastui, päätin, etten ota eron hakemista vastuulleni, koska en minä tästä liitosta pois halunnut, ottakoon mies hoitaakseen eron, jos on pois lähdössä. Onko tämä kodin kunnostus nyt hänen tapansa varmistaa paikkaansa kodissamme tai tapa hyvittää tekemiään, anteeksipyyntö ? Kyllä minusta on tullut tosi kyyninen ja epäluuloinen. En nyt juuri osaa kiittääkään kodin kunnostuksesta. Ehkä tämä puuhailu on mieheni tapa kuntoutua tästä kriisistä, minä en vaan löydä omaa tapaa kuntoutua, olen niin vieras itsellenikin. Mies toi minulle viime työreissultaan mukavan kesämekon. Ennen hän iloitsi siitä, kun pidin ylläni hänen lahjojaan; koruja ja vaatteita, nyt hänestä näkyy syyllisyys ja häpeä. Voi tätä surua. Mitä liikkuu miehen päässä ?
"Hän varmaan rakastaa sua kuiteskin."
Sitähän minäkin toivon etten olisi hänen elämässään vain "second best choise" olosuhteiden pakosta. Sekin vaihtoehto on käynyt mielessä että hänen motiivinsa jäädä onkin jokin muu kuin se ainoa oikea eli rakkaus. Se kalvaa kun tiedän että vaimolla oli/on vahvat tunteet tähän kolmanteen pyörään. Oliko se sitten vain syvää ihastumista vain? Jos rakkautta, niin sitten sitä ei enää minulle voi riittää koska eihän kahta voi oikeasti rakastaa.
Niitä vaimon perimmäisiä vaikuttimia haluan vielä selvitellä ennen aivan lopullista päätöstä eroamisesta/jatkamisesta. Eihän kellekään ole hyväksi, jos kieltää omat tunteensa olosuhteiden pakosta. Jää kuitenkin se liekki palamaan... sinne sydämeen. Ei oikea parisuhde voi perustua kompromissiin, se on joko on tai off. Ollaan täysillä mukana, ei vain puolittain. Ja silti, tiedän että monet elää lähes koko parisuhteensa ajan kompromississa samalla pettäen itseään, syöden omaa sieluaan. Minusta ei siihen ole, vaikka se olisikin helppo ratkaisu, ainakin näennäisesti.
Mutta sen verran tässä on tullut elämänkokemusta tämän projektin myötä, että olen vähän kerrassaan alkanut miettiä sitäkin, että mitä MINÄ haluan. Aina olen tähän asti ajatellut yhteistä etua ja perheen parasta, siinä sivussa myös omaa hyvinvointiani. Mutta loppujen lopuksi jokainen on elämästään yksin vastuussa, ei voi elää toisen kautta elämäänsä loputtomiin.
Eräs kamu sanoi muutaman viisaan sanan kriisini syvimmässä syöverissä: ketään ei voi oikeasti omistaa, eikä tulevaisuudesta voi olla koskaan täysin varma.
"Olen niin vanhanaikainen, että haluan kunnioittaa miestä perheen päänä ja aviomiehenä..."
Mielestäni tuossa "vanhanaikaisuudessa" ei ole mitään hävettävää tai anteeksipyydettävää, päin vastoin. Itsekin olen hyvin konservatiivinen tietyissä asioissa, siis arvostan ihmisiä jotka ovat oikeasti avioliitossa, kunnioittavat ja arvostavat toisiaan tekemättä siitä suurempaa numeroa tai nostamatta itseään jalustalle. Ja kasvattavat lapsensa perinteisten mies/nais -roolien kautta. En tällä tarkoita sitä, että naisen yksin pitäisi aina tehdä ne kaikki kotityöt, voihan niitäkin jakaa. Eikä esim. ruoanlaitto tai leipominen kovin monelta mieheltä edes onnistu ;) Eikä kovin monelta naiselta onnistu esim. auton renkaiden vaihto tai ruohonleikkurin huolto... kumpikin tehköön niitä askareita, joita parhaiten osaavat. Sitä kautta lapsetkin saavat sitä kuuluisaa "miehen mallia" ja "naisen mallia". Ja mitä pahaa perinteisissä sukupuolirooleissa muka on?
Selvästi miehesi osaa ja haluaa tehdä juuri näitä miesten töitä, rakentaessaan uutta. Se on myös hänelle terapiaa, saada ajatuksensa pois ahdistavasta asiasta. Hän melko varmasti häpeää tekoaan ja ei oikein tiedä, miten tilanteen voisi korjata. Kodin korjaaminen on ehkä hänen paras tapansa osoittaa että haluaa jatkuvuutta teidän elämään, tapahtuneesta huolimatta. Ei kait hän muuten olisi alkanut noinkin isoon työhön? Jospa olisit hänelle apuna jotenkin? Siis jos haluat yhteistä vielä luoda.
Joku sanoi, että pitkässä suhteessa tulee aina ennen pitkää eteen se ISO kriisi. Ihmiset muuttuvat vuosikymmenten aikana, eivät ole enää samoja kuin joskus tavatessaan. Näin se menee, ja siinä arjen harmaudessa sitä toista alkaa pitää itsestään selvyytenä. Joko yksipuolisesti tai molemmin puolin. Jo sen tiedostaminen saattaa auttaa jotenkin selviämään pahan kriisin yli.
Älä haudo mielessäsi kostoa, sillä saat vain lisää etäisyyttä teidän välille. Siis ellet halua lopullisesti lähteä pois suhteestanne. Ei se kostaminen mitään palauta, tehdyt teot jäävät tehdyiksi edelleenkin. Parempi on saada selvyys omista tunteistaan ja tietenkin sen siipan tunteista. Jos siellä löytyy yhteinen sävel, voipi toivoa vielä olla.
Ja laita vain päällesi se hänen ostamansa uusi kesäretonki, se on positiivinen viesti.
Jaksan oikestaan käsittämättömän hyvin. Miehellä on paljon vaikeampaa. Jotenkin absurdia, että tässä tilanteessa näyttää olevan minun roolini lohduttaa häntä. Oman peilikuvan ja ratkaisujen kanssa näyttää olevan sietämättömän tuskaista olla.
En tekisi nopeita ratkaisuja jo lapsenkaan takia, mutta ei nyt muutenkaan tunnu olevan kiire. Hahmottelen hiljalleen palasia kohdalleen. Vihan ja surun tunteita tulee ajotttain voimakkaana, mutta tuntemukset eivät ole pelottavia tai ahdistavia. Järki tuntuu helteestä huolimatta kulkevan koko ajan matkassa mukana.
Tähän jää koukkuun...Kuule Rikkimennyt Mies, mullakin on sellanen pelko ettei mieheni pysty unohtamaan sitä toista.Mutta sulla on aikaa kuitenkin tapahtumasta ja silti vielä tunnet niin.En itsekkään halua olla se toiseksi paras.Toisaalta pelkään että jos tyydynkin siihen.
Mua alkaa todella pelottamaan etten saa enää ikinä tuntea mieheni rakkautta.Vai olenko nyt liian hätäinen?Kai olen.
Tämä on vain niin turhauttavaa kun odottaa että rakkaus tulisi takaisin.Ja kun en enää tiedä millainen oma rakkauteni loppujen lopuksi häntä kohtaan on.Kun se välillä vihaksi pistää.
Mutta miten se klisee olikaan, rakkaus ja viha kulkee käsi kädessä...
Täytyy vaan jaksaa lohduttaa vaikka on itsekkin rikki.Ajattele jos miehesi ei tuntisi häpeää ja katumusta?Silloin suhteellanne ei olisi mitään tulevaisuutta. Eikö niin?
Tämä teksti kolahti. Olen myös ajatellut paljon sitä mitä minä haluan, ja mitä minä ansaitsen. Taatusti en ole ansainnut tätä tilannetta ja sen seurauksia, enkä ansaitse puolikasta miestä jatkossakaan.
Olen samaa mieltä siitä, että elämänkumppanin kanssa ollaan joko täysillä tai ei ollenkaan. En epäile sitä hetkeäkään, etteikö mies puhu täydestä sydämestä sanoessaan, että haluaa vain ja ainoastaan tämän suhteen ja perheen. Mutta olenko itse valmis tyytymään mieheen, jolla ei tunnu olevan järjen hiventä päässään, joka ei osaa ajatella nenäänsä pidemmälle. Ihastumisen (niitä tulee väistämättä pitkän yhteisen taipaleen matkalla molemmille) ja suhteen (tässä muodossa kuin se tässä oli) olisin vielä niellytkin, mutta valehteleminen tuntuu mahdottomalta palalta sulattaa. Jos taustalta puuttuu luottamus, onko koko suhde pelkkä puolikas kupla.
"vaimoni olisi mennyt tuon uuden miehen matkaan jos mies ei olisi häntä dumpannut", "en rupee elään elämääni naisen kanssa joka pysty mulle tän tekeen."
Jos olisin tilanteessasi (ja melkein olenkin), toimisin samoin eli jättäisin vaimon. Ei mies voi olla naiselleen vain "toiseksi paras" vaihtoehto olosuhteiden pakosta, miehen on oltava se "one and only".
Minun tapaukseni eroaa kokemuksestasi oikeastaan vain siinä, ettei vaimo halunnut toisen matkaan lähteäkään missään vaiheessa (tai näin minulle asia ainakin on kerrottu). Vai eikö tuo kolmas pyörä olisi häntä halunnutkaan, siis kumppaniksi. Lopullinen totuus jäänee tietämättä.
Mainitsit että hoisit suhdettanne huonosti ja se oli syynä tapahtuneeseen. Hoisiko hän sitä mitenkään tai yrittikö edes hoitaa? Hoitamista ei todellakaan ole se, että "hoito" tapahtuu kolmannen osapuolen sängyssä. Ei sillä ainakaan sitä alkuperäistä parisuhdetta hoideta vaan hajoitetaan edelleen. Sitä minä tällä että älä itsesi piikkiin tapahtunutta ainakaan kokonaan laita.
Toivottavasti pääset jaloillesi taas. Muista ettei kukaan ole korvaamaton, ei edes vaimosi. Eikä minunkaan vaimo.
" ... en enää tiedä millainen oma rakkauteni loppujen lopuksi häntä kohtaan on "
Sama tunne myös täällä, siis omaa siippaa kohtaan. Se rakkaus ainakin omalta puoleltani on olemassa, mutta se on erilaista, ehkä enää ei niin ehdotonta. Ehkä siinä on jonkin verran kriisin jalostamaa ymmärrystä siitä, että jokainen voi erehtyä, joutua harhaan tosi pahastikin. Silti se ihminen on sama vaikka hänet näkeekin erilaisena, eri valossa. Aika kummallista?
Ihan samoja tunteita ensi kuukaudet tunsin itsekin: vihaa ja rakkautta vuoronperään. Mutta ehkä se kertoo jotain siitä, että toinen ihminen, pahoista mokistaan huolimatta, on edelleenkin tärkeä. Jos ei olisi, ei tunteitakaan esiintyisi vaan olisi hällä väliä -tyyli eikä välittäisi miten tässä käy.
Sovin joukkoonne, sillä olen juuri samassa pisteessä tuon pettämisen ja senjälkeisen jatkamisen suhteen. En yhtään pidätellyt häntä. Mies ei lähtenyt toisen perään ( ei olisi ollut periaatteessa mahdollistakaan), jäi ja on nyt ollut ahkerana, enemmän tehnyt, vähemmän kuitenkin puhunut. Mielessäni pyörii jatkuvasti ajatus, miten suuri se rakkaus oli. Neljä kertaa he ovat tavanneet n. puolentoista vuoden aikana lomamatkoilla.Voi puhua suoranaisesta tekstiviesteilyaddiktiosta, josta miehen oli kai vaikeinta päästä eroon.
Kumma kyllä nuo kliseet sitten osuu oikeaan.
Sitä minä pelkään, että vaikka mies sanoo rakastavansa minua, se ei olekaan totta.
Ensin sitä oli jäässä, sitten kiehui raivosta ja nyt...kun saisin hänet puhumaan ja ymmärtämään kuinka tärkeää se on.
Puhumattomuus aiheuttaa edelleen vääriä tulkintoja. Vaikka on jonkin verran puhuttukin, se on niin niukkaa kuin vain voi olla. Mies ikäänkuin panttaa ajatuksiaan.
Toisaalta ei viitsi jatkuvasti yrittää saada häntä puhumaan. Lähetän hänelle silloin tällöin sähköpostissa kirjeen omista senhetkisistä ajatuksistani. Mutta kun välillä katson hänen silmiään, kasvojaan, tulee tunne, että tuossa tuo nyt on - tahtomattaan.
Lähdemme mukavalle reissulle juhannusta viettämään tuttava/sukulaisperheen kesäpaikkaan. Hiljaisesti pelkään, että alan siellä vuodattaa tät, vaikka vain toinen heistä tietää tästä. Sovittiin ettei pilata juhannusta tätä vatvomalla.
pelkään että juhannuksena kaikki räjähtää silmille....pettäminen ja kaikki paska.
"Silti se ihminen on sama vaikka hänet näkeekin erilaisena, eri valossa."
Onko hän sama ihminen? Vai oliko hän jota rakastin pelkkä illuusio, mielikuva jostakin toisesta ihmisestä.
Tähän todella jää koukkuun. Muuten voisi kuvitella, että tässä kertakäyttökulttuurien maailmassa yksin vatkaa näin pieniä asioita.
annan tukea ja lohtua niin paljon kuin omia voimia riittää. Asian käsittelyä viedään nyt eteenpäin vain sen mitä hänellä riittää eväitä. Olisin voinut kuvitella, että tilanne olisi toisinpäin.
Totta kai on luonnollista, että hän tuntee häpeää ja katumusta. Jos niin ei olisi, ei tätä tulevaisuutta tarvitsisi miettiä. Enkä varmaan olisi tätä ketjua lukemassa, vaan ihmettelisin tuolla jossakin elämäni sirpaleita ja pohtisin mistä lähden rakentamaan uutta.
Jos olisin tiennyt tästä mahdollisuudesta heti petostiedon saatuani, ystävät olisivat säästyneet hieman tunteenpurkauksiltani. Minusta on hyvä, että täällä voi ilmaista ajatuksiaan siten etteivät ne järkytä lukijaa, tuttua ne järkyttävät.
Terapiaahan tämä ns. vertaistuki on mitä täällä saa. Ja hyvä niin. Ainakin omaa eheytymistä (joka vielä kesken pahasti mutta alullaan kuitenkin) on jelpannut tosi paljon keskustelu ystäväpiirin kanssa mutta myös paljon näkemystä olen saanut tältä palstalta. Tällä on niin paljon saman kokemuksen jakavia, miehet ja naiset samassa veneessä niin sanotusti. Vivahde-eroja kokemuksissa toki on, mutta aika pitkälti samaa kaavaa kriisin vaiheet noudattelevat.
Mutta ajatelkaa sitä aikaa, kun ei ollut nettiä. Jos kriisiin vajonneella ei ollut tarpeeksi ystäviä tukemassa, niin miten sen oman elämän sai normalisoitua? Omat vanhempamme ja polvet ennen heitä varmasti joutuivat samojen asioiden eteen omissa liitoissaan, eihän ihmisluonto ole mihinkään muuttunut näissä asioissa. Ehkä ennen vain hävettiin enemmän näissä tapauksissa ja painettiin asia unholaan, oman sielun kustannuksella.
Kaikille petetyille erityisesti Hauskaa Juhannusta! Ja muistakaa, ettei ne ongelmat viinaan huku, ne pirut kun osaa kellua!
Broken man ja muut tukijat.Niinhän se on että viina pahentaa vain asioita.Meilläkin pahimmat "riidat" uskottomuudesta on selvitelty humalassa.Mitä ei ikinä pitäisi tehdä.Silloin tunteet vääristyy ja seuraavana päivänä katuu.Mutta kohtuudella nautitaan.Ja nautitaan siitä rakkaasta jos hän kaikesta huolimatta kanssamme juhannusta juhlii.Seuraavasta juhannuksesta ei ole aavistustakaan kuinka sitä vietämme....
Tai ehkä häntä ei aiemmin vain tuntenut tarpeeksi hyvin?
Ihmisen persoonallisuus muodostuu jo lapsuusiässä ja sen jälkeen se perusrunko on järkähtämättömästi sama läpi elämän. Ainoastaan elämänkokemukset hieman hiovat (tai sitten ei) pahimimpia kulmia ja yhteiskunnan normit ja säännöt rajoittavat (tai sitten ei ;=)) tekemisiään.
Kenenkään perimmäisiä aivoituksia, motiiveja tai mielihaluja ei kukaan toinen pysty selvittämään tai kokemaan, vain yksilö itse. Näinollen ketään ei koskaan opi tuntemaan läpikotaisin, ei vaikka olisi saman ihmisen kanssa koko elämänsä. Aina voi tulla yllätyksiä ja itse asiassa pienet yllärithän vain piristää elämää. Ne isommat, kuten pettämisen kokeminen, voisi kyllä jättää kokematta. Vaan puolison valintoja kun ei voi hänen puolestaan tehdä, hän tekee ne itse ja aina ne eivät ole harmoniassa parisuhteen kanssa.
Minä olen hyötynyt tästä kirjoitteluketjusta ainakin näin: Tulin näitä juttuja lukiessani pohtineeksi teidän kanssanne mm. ei kannata elätellä kostoa, ja nyt tuntuu, että voin luopua kosto/hyötyajattelusta. Helpottaa toki itseänikin, kun pystyy tällä tavalla katkeruutta omasta mielestä puhdistamaan. Lisäksi aivan itse oivalsin, ettei pettäjän tekemisten ja menemisten tarkkailu kannata, säästyy energiaa ihan tähän selviämiseen yleensä, ja pettäjä pettää, jos niin halluaa, tarkistelusta huolimatta. Hyvä neuvo on myös tuo, että viina vain pahentaa asiaa. Haluaisin vielä jakaa kanssanne tämän; Olen huomannut, että sänky ei ole riitelyyn ja asioitten selvittelyyn suotava paikka. Yrittäkää mennä rauhoittuneena petiin, silloin lähellä olo tuntuu hyvältä. Kun miestäni alkaa ahdistaa minun hätäni ja kyselyni ja hän vimmastuu, niin taas ollaan kohta hukassa. Olen pyytänyt, että hän vaikka ottaisi minut hetkeksi syliin silloin kun en saa kyselyäni loppumaan, vaikka toista kuinka ahdistaa. Lähelläolo rauhoittaa ainakin minua ja sen mieheni ainakin voi tehdä silloinkin kun ei pysty puhumaan. Kiitos tosi paljon etenkin Itkupilli, Sinähän tämän ketjun aloitit ja jakamalla omaa kokemustasi autoit monia ! HYVÄÄ JUHANNUSTA !
Eräässä vaiheessa sain hirveän hysteerisen itku ja huutokohtauksen, silloin mies talutti sänkyyn, tuli viereen silitteli ja rauhoitteli. Se auttoi minua.
Vaikka vieläkään en ymmärrä miksi?! meni vieraisiin.
Juhannus meni ja rakkaus jatkuu...
Hyvää juhannuksen jälkeistä elämää kaikille!
Onko ketjuun osallistuvilla kokemusta ammattiterapiasta?
Soitin eilen kunnan perheneuvolaan, mutta siellä resurssit riittävät auttamaan vain lapsien kriisitilanteita. Yksityistä apua on kuulemma saatavilla, mutta vielä en ole jaksanut selvittää että mistä.
Tässä ketjun antama vertaistuki on kullanarvoinen. Itse en ole vielä ehtinyt ystävien kanssa puhua, enkä haluakaan ennen kuin tilanne on hieman enemmän hallussa. Jos on mitenkään mahdolista, että perhe pysyy kasassa, en halua, että asia on koko tuttava- ja työpiirin tiedossa. Asian työstäminen on tarpeeksi vaikeaa näinkin, en jaksaisi ulkopuolisten kommentteja kuulla.
Minusta on lohduttavaa, että saman ikävän kokemuksen jakavia on muitakin. Ihan varmasti esivanhempamme ovat painineet samojen ongelmien kanssa, ja vaikeammassa sosiaalisessa ilmastossa.
Mieleen on tullut myös julkisuuden henkilöitä (Hilary Clinton, Ranskan poliittinen johto), jotka vastaavista, paljon julkisemmista, kokemuksista huolimatta ovat saaneet elämänsä jollain tapaa kasaan. Ja jopa jatkaneet samassa parisuhteessa.
ammattiapua jos ette kahden pysty selviämään.Itse harkitsen samaa. Ei ole kokemusta. Ontää raskasta.
hae ammattiapua.Sitä ennen voit lukea esim. väestöliiton sivuilta, siellä on paljon hyvää asiaa.
En minäkään halunnut kertoa sukulaisille tai ystäville, siitä olisi tullut porinaa ja en olisi jaksanut sitä.
Pettämiseen on tosiaan eri syitä ja meillä ne ovat kytkeytyneet miehen työuupumukseen ja ilmeiseen ikäkriisiin.
Ammattiapua ei taida löytyä näin keskellä kesää. Pariin paikkaan olen ehtinyt/jaksanut soittaa, mutta kesälomakaudella aikoja ei ole. Täytyy sinnitellä elokuulle, ja yrittää sitten uudestaan.
Ilmeisesti uskottomuuden seurauksien kanssa sinnitteleviä on paljon liikenteessä, kuulosti siltä että parisuhdeneuvonnassakin priorisoidaan asiakkaat tekojen ja oireiden vakavuuden perusteella.
Meidän tilanteemme sai "täydet pisteet" kaikissa luokissa. Olo ei kyllä ole kuin lottovoittajan. Pikemminkin tuntuu siltä, että diagnoosi vakava kasvain jolle ei vielä voi antaa mitään ennustetta.
Väestöliiton sivuille löysin jo heti ensimmäisenä kriisipäivänä. Ne ovat hyvät, on tullut luettua ahkerasti.
hyvää ystävää, joka jaksaisi kuunnella? Sillä puhua nyt pitää. Ja erityisesti miehen kanssa.
Ei sille voi mitään, että aluksi kelaa asioita uudestaan ja uudestaan. Kirjoittele tänne ja kirjoita päiväkirjaa tai ikäänkuin kirjeitä miehellesi, sille toiselle, kirjeitä joita et koskaan lähetä.
Ja lähde lenkille, tee sitä mistä pidät.
Itse mankelin läpi käyneenä, yritän toipua, vaikka se toinen aina vaan soittelee..jokaisesta työpaikan puhelimesta.
Mihin on kadonnut muuten itkupilli.........
mutta vielä ei ole ollut halua puhua heidän kanssa. Miehen kanssa on puhuttu niin paljon, että olen välillä läkähtyä.
Kävin myös lääkärissä, sain ahdistuslääkkeitä ja lähetteen psykologille. Niiden avulla varmaan jaksaa odotella pariterapiaan pääsyä.
Kirjeiden kirjoittaminen on varmaan hyvä idea, mutta siihen en tunne nyt tarvetta. Miehen kanssa meillä on niin hyvä keskusteluyhteys, että hänelle voin sanoa kaikki asiat suoraan. Muut osapuolet ovat siinä määrin sivurooleissa, etten tunne tarvetta "sanoa" mitään.
Voisin ehkä sääliä naista, joka on unelmoinut rakkaudesta ja pysyvästä suhteesta, kun todellisuudessa on ilmeisesti ollut aivan sama oliko hän maija vai liisa. Hän nyt vain sattui osumaan paikalle yhdessä elämän kriisivaiheessa. Mutta sääliä ei tarvitse, tai ansaitse nainen, jonka arvomaailmaan sopi kakkosena roikkuminen.
Mies on se minun murheenkryynini. Miksi ihmeessä hän oli niin heikko, ettei osannut puhua ongelmista silloin kun niitä tuli? Tai hakea muita keinoja purkaa pahaaa oloa, ja etsiä tietä eteenpäin?
Mihin tosiaan ovat kadonneet itkupilli ja kaikki ketjussa aiemmin mukana olleet, kesälomalla???
Kyllä sinä jaksat ja selviät!
Minä kerroin vain yhdelle ystävälle, sekin auttoi. ja luin kaikkea mahdollista asiasta. Se on hyvä, että miehesi kanssa voit puhua, meillä ei tahdo onnistua vieläkään puhuminen.
En tiedä onko se heikkoutta ettei saa puhuttua ongelmistaan. Minun mieheni sanoi halunneensa säästää minua. Hassu juttu. Ja toinen nainen esitti ymmärtävää, kunnes halusikin kaiken. No, vielä ei ole saanut muuta, kuin muutaman hetken.
Muut kirjoittajat taisivat vaihtaa kanavaa.
kaikilla on elämä tyyntynyt, kun hiljaisuus vallitsee?
että täällä ei enään kirjoitella. Itkupilli, kuinka sujuu? Entä sinä hauras, vah.....? Ja broken man?