Minun piekkusiskoni on aina ollut äitimme lellikki minun jäädessä joka asiassa toiselle sijalle. Olen tähän asetelmaan kuitenkin jo tottunut 26-vuotisen elämäni aikana.
Minulla ja siskollani on nyt suunnilleen samanikäiset pojat (molemmat alle puolivuotiaita). Ikäväkseni olen pannut merkille, että tämä eriarvoisuus on periytynyt pojalleni. Äitini käy katsomassa häntä todella harvoin (asumme siskoni kanssa lähekkäin), oikeastaan vain silloin kun vaatimalla vaadin ja silloinkin hän vain höpöttää, mitä siskoni poika milloinkin on tehnyt ja oppinut...
En ole katkera siskolleni enkä tietenkään millään lailla hänen pojalleen, mutta olen surullinen oman poikani puolesta. Toivon vain, ettei hän koskaan itse huomaisi tätä eriarvoisuuttaan serkkuunsa nähden äitini silmissä ja ajattelisi itse olevansa jollain lailla syyllinen mummonsa käytökseen.
Onko meillä kohtalotovereita ja oletteko ottaneet härkää sarvista ja ottaneet asian puheeksi asianosaisten kanssa vai kuinka olette toimineet?
Aurinkoista kesää kaikille kaikesta huolimatta :) !
Minulla ja siskollani on nyt suunnilleen samanikäiset pojat (molemmat alle puolivuotiaita). Ikäväkseni olen pannut merkille, että tämä eriarvoisuus on periytynyt pojalleni. Äitini käy katsomassa häntä todella harvoin (asumme siskoni kanssa lähekkäin), oikeastaan vain silloin kun vaatimalla vaadin ja silloinkin hän vain höpöttää, mitä siskoni poika milloinkin on tehnyt ja oppinut...
En ole katkera siskolleni enkä tietenkään millään lailla hänen pojalleen, mutta olen surullinen oman poikani puolesta. Toivon vain, ettei hän koskaan itse huomaisi tätä eriarvoisuuttaan serkkuunsa nähden äitini silmissä ja ajattelisi itse olevansa jollain lailla syyllinen mummonsa käytökseen.
Onko meillä kohtalotovereita ja oletteko ottaneet härkää sarvista ja ottaneet asian puheeksi asianosaisten kanssa vai kuinka olette toimineet?
Aurinkoista kesää kaikille kaikesta huolimatta :) !
Vastaukset 37
Vanhimmat
Meillä on sama asetelma oman siskoni kanssa, mutta minä olen tässä tapauksessa se paapotumpi. Äitini käy katsomassa meitä jopa kaksikin kertaa viikossa ja samassa kaupungissa asuvaa siskoani perheineen vain noin kerran kuussa.
Otimme asian puheeksi siskon ja äidin kanssa tässä kerran terassikauden avajaisten päätteeksi. Näinhän se on, suomalainen ilmeisemmin puhuu vain rentoutuneena ja pää nollattuna.
No, äidin käytökseen löytyi syykin, mikä ei kyllä juuri minua imarrellut. Hänestä nimittäin tuntui, että minä tarvitsisin enemmän apua omani puoli- vuotiaan kanssa kuin siskoni 1-vuotiaan kanssa. Toisin sanoen, äiti uskoi, että vanhempi siskoni pärjää, mutta minä en.
Itse tiedän tosin sanomattakin, että meillä on enemmän yhteistä äitini kanssa. Pidän häntä parhaana kaverinani, siskollani niitä löytyy muualta.
syy on kyllä ihan joku muu kuin tuo.
Et tainut lukea loppuun. Siis tiedän että äidin ja minun kaveruus-suhde vaikuttaa myös siihen, että näemme useammin. Äidin puheissa saattoi olla myös vähän perää. Ja kuka sitä nyt omalle tytärelleen voisi sanoa, että "En vain pidä sinusta niin kovasti kuin siskostasi".
Mutta niin kai elämässä muutkin ihmissuhteet menee. Sen ihmisen kanssa sitä aikaa viettää kenen kanssa tulee juttuun. Joskus käy vaan niin onnekkaasti, että se on oma äiti. Ei kuitenkaan ole minun ja tuskin äitinikään vika, että siskoni on jäänyt ulkopuolelle kuvioista. Hänellä on laaja kaveripiiri ja häneltä harvemmin löytyy aikaa vastavierailuille.
Meillä sama tilanne, äidilleni on aina olleet isosisareni lapset selvästi tärkeämpiä. Esimerkkinä kerran kun soitin hänelle kertoakseni oman lapseni oppimisesta niin hän aloittaa heti selittämään mitä sisareni lapsi oli oppinut eikä kuunnellut mitä olisin halunnut hänelle sanoa. Silloin kuunneltuani tarpeeksi sanoin hänelle kuinka törkeää tuollainen on, että kun minä soitan hänelle en halua kuulla sisareni lapsista vaan soitan kertoakseni omistani, sanoin myös että kuulen kyllä sisareltani itseltä hänen lapsistaan. Äitini on yrittänyt muuttua sen jälkeen mutta kamalan väkinäistä se on vieläkin, enkä pysty luottamaan siihen että olisi aitoa :(
Kissan nostaminen pöydälle auttaa...ainakin joskus ja jollain tasolla...kokeile sitä :)
Minua ei häiritsisi vaikken äitiäni näkisi koskaan, mutta lasten takia yritän pitää yhteyttä silti.
Turhaa olla katkera siitä tosiasiasta, että äidillä vaan kohtaa kemiat paremmin toisen tyttären kanssa.
Oletko itse jotenkin saattanut käytökselläsi äidin "suosimaan" toista sisarta enemmän?
"Minua ei häiritsisi vaikken äitiäni näkisi koskaan" on aika karusti sanottu. Antaa myös todellisen näkemyksen siitä, miten suhtaudut äitiisi. Miten luulet, että hän vastaa. No, tietenkin vierailemalla siellä mukavamman tyttären luona. Kuka nyt tieten tahtoen menisi katkeroituneen, syyllistävän ihmisen luo kylään. Taidat vielä olla näitä, jotka peräänkuuluttavat isoäiten ja kummien velvollisuuksia, kykenemättä tunnustamaan sitä, että tarvitsee apua!
Olen vanhempieni ainoa tytär ja äitini on ottanut vain vanhimman lapsenlapsensa siipiensä suojiin. Sille tungetaan rahaa ja tavaraa niin paljon kuin keksii pyytää. Veli seuraa vain vierestä, kun toisen tavarakasa vain kasvaa ja rahapussi pullistelee. Eikä enää auta, vaikka kieltäisin menemästä mummilaan, koska nuori on jo sen verran vanha, ettei paljon sanomiset auta.
Meidän tilanteessa ei auta muu kuin, että mummo lentää taivaaseen tai iskee paha dementia, ettei muista kelle sitä rahaa mättäisi.
esikoiseni on vanhempieni ensimmäinen lapsenlapsi ja kuopukseni toinen, serkkuja minun puoleltani ei lapsilleni ole vielä siunaantunut.
äitini on ottanut esikoiseni lellikikseen, eikä huomaa, kuinka kuopuskin kaipaisi isoäidin läheisyyttä ja kahdenkeskisiä juttuja. isoäiti pyytää esikoista yökylään, vie pyöräretkille ja leikkipuistoon, edes postin hakuun ei kuopus ole sopiva seuralainen, vaan isoäiti ottaa vain esikoisen mukaansa. lapseni ovat vasta 2- ja 4-vuotiaat ja kuopus ei sinänsä huomaa syrjintää, mutta loukkaantuuhan pieni kuitenkin jokakerta, kun toinen aina pääsee ja itse ei koskaan.
olen yrittänyt äidilleni asiasta vihjaista, mutta ei mene perille. vastaus kuuluu, vain, että kun pieni on niin pieni. esikoisen isoäiti kuitenkin otti yökylään vei puistoihin jo inasen päälle yksi vuotiaana.
ja kun toisaalta tuntuu, etten voi asiasta äidilleni edes mitään sanoa, sillä eihän hän ole velvollinen rakastamaan minun lapsia, niin kuin minä omiani rakastan, mutta joskus tekisi mieleni sanoa, että jos ei leiki molempien kanssa, niin ei sitten kummankaan.
Jos voisin todellakin kääntää kelloa, ehkä toimisin pontevasti lasten ja isoäidin suhteen, mutta jätetty tekemättä ja sillä siisti. Joku sanoikin minulle, että minut on kasvatettu niin kuuliaiseksi ja vanhempiani kunnioittavaksi, että oli mahdotonta nousta siinä vaiheessa omia vanhempia vastaan. Nyt kadun sitä. Minun äitini on äärimmäisen "kova nahkainen". Hän on aina oikeassa, minä olen aina väärässä. Hän haukkuu minua vanhemmalle lapselle ja vääristelee totuutta. Tähän soppaan on nyt sotkeutunut sukulaisetkin. Kaikki tosin ovat minun puolellani, mutta minkä teet, kun on saanut täydellisen äidin. Välit vanhempiini ovat menneet täysin poikki paitsi tämä äitini lellikki juoksee hakemassa mitä irti saa. Surullista siinä on sekin, että nuori joutuu kuulemaan äitini haukkumiset. Milloin hampaissa on minä ja perheeni milloin hänen omat sukulaisensa.
Eipä sitä tiedä onko sinulla tulevaisuudessa yhtä huono tuuri kuin minulla, mutta toivon todella, ettei niin käy. Helppo minun olisi sanoa, että laita äitisi nyt koville ja vaadi molemmille lapsille samanlainen kohtelu, mutta tiedän, ettei se ole välttämättä mahdollista, eikä ainakaan helppoa. Riitahan siitä tulee, ties kuinka pitkällinen. Se on siitä kiinni osaako äitisi miettiä sinun ja lastesi kannalta asiaa ja osaako ajatella, että hänkin voi olla väärässä. Voihan olla, että äitisi olisi kehityskelpoisempi kuin omani. Ehkä kannattaisi kokeilla??
Nykyään oma äitini tuntuu minulle täysin vieraalta, samoin isäni.
Toivon teille parempaa huomista..
olen se keskimmäinen. kun "mummi" vielä eli sain vahingossa kuulla että mummi vihaa minua.. (keskustelivat minusta äitini kanssa)se näkyi muunmuassa seuraavin tavoin mummi antoi siskolleni minun nähden 300 vanhaa markkaa pikkuveli sai 100 ja kun tuli minun vuoro ei mummilla ollutkaan enää rahaa "ei mummilla ole enempää saat seuraavan kerran" mummi sanoi. jouluna pikkuveli ja isosisko sai mitä hienoimpia lahjoja ja minä sain kortin. tätä jatkui vaikka kuinka kauan. silti mummi odotti minun käyvän hänen luona kylässä vähintään joka toinen päivä.jos en ehtinyt seurasi kauhea syyllistäminen kuinka olen unohtanut mummin kokonaan.Mummi myös yritti kaikin mahdollisin keinoin latistaa minut sanoi aina että " ei kukaan noin lihavaa tyttöä huoli" tai "ei miehet huoli naista jolla on kissa" kun menin vahingossa sanomaan että kun muutan pois kotoa otan kissan. paras olikin se kun mummi sanoi että "älä päästä miehiä lähellesi" (???) tilanne paheni entisestään kun siskoni sai lapsia mummi sanoi minulle että "älä tee lapsia et osaisi niitä kuitenkaan kasvattaa siskosi sentään osaa" sehän olikin mummille paha paikka kun sanoin että minusta tulee isona autonkuljettaja eikä kampaaja niinkun mummi vaati.
Äiti ja isi puollusti minua minkä ehti.
mutta kuuleman mukaan minussa oli kaikki vika.
kaikki tämä johtui siitä että olin mummin mielestä väärää sukupuolta olisi pitänyt olla poika ja olenkin tyttö.(olivat toisen mummin kanssa lyöneet vetoa ennen syntymääni)
tilanne pikkuisen tasottui kun oli toinen mummi.
pienenä olin niin tottunut etten tajunnut mikä oli minussa vikana ja nyt on jo myöhäistä.
mummeja on vaikka kuinka paljon. Kaikkein pahinta kuitenkin on se kun omat vanhemmat ovat sellaisia että suosivat omista lapsistaan vain toisia ja toiset jäävät ihan huomiotta. Ja sitten ihmettelevät kun vanhempana lapset oireilee varastamalla, valehtelemalla ja kaikella muulla rikollisella tavalla. Koti se on mikä rikollisia saa aikaan ja juuri sellainen koti jossa joku on se "paras" lapsi ja joku toinen se "musta lammas". Lapsihan ei ole paha syntyessään, vaan hänestä vanhemmat kasvattaa sellaisen.
Ai sekö ohjaa lasta varastamaan, jos sisko saa enemmän? Kyllä silloin on moraali-kasvatuskin ollut vanhemmilla jo hakusessa!
Minun äidilläni on 3 lasta ja 7 lastenlasta ja hänen "tärkeysjärjestyksensä" on tämä.
Siskoni ja minun esikoiset ovat ykkösiä,saavat kaiken, tekevät kaiken oikein mummin silmissä.saavat rahaa kaikesta mahdollisesta.
kakkosia ovat minun kuopus ja siskon kaksi seuraavaa lasta.saavat jotain joskus, ovat muutoin mummin mielestä enimmäkseen ärsyttäviä.
Kolmonen on siskon neljäs lapsi, ei saa juuri mitään koskaan, on mummin silmissä epäonnistunut ja häriintynyt.toisinaan sitte saa karkkia.
Viimeinen ja täysin hyljätty lapsenlapsi on veljeni ainokainen lapsi.Tämä ei ole ollut mummille koskaan yhtään mitään, ei ole saanut kuin parina jouluna jonkun pakollisen pikku paketin(ihan pikkulapsena), mummi tuskin on pitänyt häntä sylissään enempää kuin 10 kertaa elämässään.
Ikävintä asiassa on se, että kaikki lapsenlapset alkavat olla jo täysi-ikäisiä, joten asiaan ei voi enää paljon puuttua ja aikanaan kukaan ei huomannut asiassa mitään erikoista ja vaikka olisi huomannutkin, mummin tekemiset hyväksyttiin sellaisinaan.
Nykyään on toinen juttu, mutta se on jo eri asia.
Miten kukaan ei huomannut mitään? Lapsia tulee kuunnella ja lukea heidän tunnetilojaan kyllä se sieltä paljastuu se eriarvoinen käytös eri lapsia kohtaan! Jokainen on yksilö ja yksilöitä voi kohdella eritavalla, mutta kuitenkin siten että joakinen yksilö olisi tyytyväinen vaikka saisikin eriasioita samalta ihmiseltä.
Itse en voi vain ymmärtää tuota ajattelua ja asettelua. Oma isoäitini piti viidestä lapsenlapsestaan vain yhtä lapsenlapsenaan. Muut eivät merkinneet muuta kuin häiriötä.
Itse näen jokaisesa lapsessa oman yksilön ja yritän tutkiä ja etsiskellä mikä olisi se tapa miten juuri tämä lapsi tarvitsee huomiota ja tukea. Toisia lapsia on helpompi huomioida ja tukea, tällä tarkoitetaan varmaan niitä "kemiat toimivat" juttuja. Mutta minä en vain voi antaa itselleni tällaista oikeutta että huomioisin vain sen lapsen joka on minulle helpoin ymmärtää! Hyvää päivää! Ihmiset ovat laiskoja eivätkä halua nähdä vaivaa! Tai haluavat tuntea onnistumista ja pelkäävät etteivät osaa toimia muunlaisten ihmisten kanssa. Kun kyse on vielä viattomasta lapsesta niin kyllä minä todella yrittäisin löytää jonkin yhteisen jutun!
Itselläni ei ole lapsia ja teen tätä hoitamieni lasten kanssa. Pidän heitä ominani sen ajan kun heidän kanssaan olen. pyrin löytämään ne asiat mitä heitä kiinnostaa ja tarjoamaan niitä heille. kummasti kaikki lapset viihtyvät kanssani ja kaikista lapsista tulee erilaisia ja yksilöllisiä mutta yhtä ihania minulle.
Meillä anoppi ja appi harrastaa tuota.
Lasteni serkut ovat esim. jatkuvasti yökylässä pitkiäkin aikoja. Onhan meidänkin lapset anoppilassa yötä olleet. Illalla kun olemme vieneet, niin aamupäivällä on jo kotiin tuotu.
Yksi meidän lapsistamme on se "ensimmäinen lapsenlapsi". Tilanne ei ole mitenkään muuttunut vuosien saatossa, vaan alusta saakka meidän lapset eivät ole anoppia eikä appea kiinnostanut.
Harmittaa tosiaan lasten puolesta kun serkut esittelevät esim. pyöriään, että mummi osti. Taloudellisesti emme tarvitsekkaan tukea, enkä tarkoita että tarvitsisi ostaa mitään kallista. Serkkujenkin perhe on hyvin toimeentuleva, mutta silti heille kannetaan vaikka mitä lahjusta.
Aika lailla on käynnit anoppilaan harventuneet, mitä sitä mieltään pahoittamaan lähtee. Sitten ihmetellään, että miksette ole käyneet... Tekisi joskus mieli sanoa, että teiltä on ihan sama matka meille kuin toisinkin päin. Serkkujen luona kun kuitenkin vierailevat.
Huomasin kyllä jo seurusteluvaiheessa, että anopin ja apen 2 lasta oli eriarvoisessa asemassa. Puhuinkin siitä miehelleni ja hänkin oli asian, tottakai, huomannut. Sanoi vaan, ettei halua miettiä asiaa ettei ala päätä kiristämään. ;o) Eikä tuota asiaa kannatakkaan alkaa syvemmin miettiin, harmittaa vaan lasten puolesta. Ei tupata, jollei tykätä.
Toivottavasti, vuosia myöhemmin, kun anoppi ja appi tarvitsevat itse apua niin muistavat, että miksi kaikki lapsenlapset eivät käy auttamassa/katsomassa.
Onneksi on toinenkin mummila! Siellä en ole huomannut "syrjintää", vaikka lapsenlapsiakin on enemmän.
... KAIKKI.ISOVANHEMMUUS,... MITÄ SE ON?ONKO KAIKILLA LAPSILLA OIKEUS ISOVANHEMPIIN,JOS HE OVAT ELOSSA?
ON!!!SIITÄ OLLAAN VARMAANKIN SAMA MIELTÄ!
Itse olen aika nuori,40 ja risät,ja minullakin on pieni lapsenlapsi.Miten paljon KAIPAAN häntä ja haluaisin olla hänelle MUMMI,mutta kun ei anneta sitä mahdollisuutta.Mun oma lapsi vihaa minua,on katkera mulle.Ja siinä katkeruudessa hän kostaa minulle,kieltämällä minua tapaamasta lapselastani.Lapsenlapselleni lähettämäni joululahjakin päättyi roskakoriin.Koen,että tässä tilaanteessa kärsii myös lapsenlapsi,kun isompana kuulee,että hänellä on ollutkin mummi,mutta äiti on sen kieltänyt häneltä.
VOIKO OLLA JULMEMPAA TAPAA KOSTAA,JA VIELÄ TAVALLA OMALLE LAPSELLE,NIINKUIN MINUN LAPSENI TEKEE?EI PIKKULAPSI OLE SYYLLINEN MIHINKÄÄN.HÄNELLÄ ON OIKEUS MUMMIIN?
Miksi lapsesi Sinua niin paljon vihaa?
minullakin. Ei yleensä ole mitään syytä vihata ellei ole oikeasti syytä vihata. Pitää siinä olla tehnyt jotain sellaista lapselleen ettei anna lapsenlastaan tavata. Etsiköön sen malkan omasta silmästään vain sellainen äiti jolle tällaista tehdään.
En minäkään aina äidistäni ole pitänyt ja syytä vihaan olisi minullakin ja on ollutkin, nyt olen kuitenkin jo liian vanha vihaamaan ketään, eikä siinä muuta tee kuin kiusan itselleen jos toista vihaa. Ja äitinikin jo haudan partaalla, molemmat koivet jo melkein siellä saakka, joten turha kait häntä vihata, menneet on menneitä.
Ymmärrän kyllä sellaistakin lasta joka ei halua olla missään tekemisissä äitinsä kanssa, eikä anna lapsenlapsiaan nähdä. Ne traumat joita lapsena saa ja kokee, ne seuraa mukana koko elämän ja jos ne ovat sitä luokkaa ettei anteeksi antaa voi, niin ei silloin voi kuin syytellä itseään se ketä vihataan niin paljon. Turha itkeä kun ne kakat on siellä pöksyissä jo.
...TIETÄISIN,MITÄ OLEN LAPSELLENI TEHNYT??
OMASTA MIELESTÄ EI MITÄÄN,OLEN VAAN ERONNUT HÄNEN ISÄSTÄ,ALOITTANUT UUDEN ELÄMÄN UUDEN KUMPPANIN KANSSA.HÄNEN ISÄLLÄKIN ON UUSI ELÄMÄNKUMPPANI.... AINUT SYY MITÄ OLEN EXÄN KAUTTA KUULLUT ON,ETTÄ OLEN RIKKONUT PERHEEN?!?
EXÄ ON KYLLÄ KYLVÄNYT MINUSTA NS.SONTAA PITKIN MAAILMAA.ITSE EN OLE PYSTYNYT PUOLUSTAMAAN KENELLEKÄÄN EXÄN PERÄTTÖIÄ VALHEITA.JOTEN EN OIKEIN YMMÄRRÄ AIKUISEN LAPSEN SUHTAUTUMISTA!!!
ei semmoinen ole oikein järjellistä toimintaa,että heittää lapselle tarkoitetut lahjat roskikseen???!!!Se on jotain sairasta touhua.Eihän sillä äidille tehdä mitään,vaan sille omalle lapselle!
Haloo.. järki käteen ,vaikka kuinka vihaatte omaa äitiänne,lapsellanne on oikeus mummoon!
paljon keskustelleena ja itsekin eronneena tuo syy vihaan kuulostaa hyvinkin tutulta.
Lapset ovat usein sen verran mustavalkoisia, että hyvin pitäisi molempien vanhempien harjoitella erosta kertomista, jos hyvin siitä aikovat suoriutua. Eikä sekään aina riitä. Eihän siihen tarvita, kuin aikuisen mielestä ihan pieni juttu, mikä lapsesta tuntuu äärettömän suurelta.
Paljon on isiä, joiden lapset vihaavat äitiään, koska äiti on löytänyt uuden miehen. Siitä on seurannut vanhempien ero ja lapsi näkee vain sen tosiasian.
Meillä oli puhuttu jo pitkään aikuisten kesken erosta ja varmasti välillä saattoi lipsahtaa lastenkin kuullen jotain. Kuitenkin ennen eroa aloin tuntea jotain vetoa erästä miestä kohtaan, mutta tunteeni paljastin vasta eron jälkeen. Ihan siitä syystä, että minun mielestäni edellinen suhde täytyy hoitaa kunnialla loppuun ja sitten vasta suunnata toisaalle. Ja näin jälkeen päin ihan hyvä niin.
Ex sai lasten epäsuosion ihan omin avuin eron jälkeen ja on sen suosion nyt sitten yrittänyt ostaa takaisin. Itse olen lasten luottamuksen saanut rakkaudella ja muilla "hyveillä" :) Rahaa ei ikinä ole ollut niin paljon, että sillä olisi voinut meillä rakkautta ostaa.
Tartu siihen jos haluat lapsenlastasi koskaan nähdä!
Kuulosti siltä, että haluat vain nähdä itsekin tuota pientä suloista vauvaa. Ja syytät tytärtäsi siitä, että hän estää sinua!
Jos lapsi, oli hän minkäikäinen tahansa, on vihainen vanhemmalleen on siinä todellakin jokin syy takana. Koska se mitä tämä lapsi tuntee on totta! vaikka kuinka selittäisit että sinä teit sitä ja tätä ja kaikkesi! mitä sitten! jos lapsi tuntee olleensa yksin niin silloin se on totta! Turhaa siinä on vanhemman todistella, että näin ei ollut muuten!
Sinä puolustaudut! Mitä sinun tulisi tehdä? Mitä tyttäresi sinulta haluaisi? Oletko sitä ajatellut koskaan sitä?
Uskonpa, että tyttäresi toivoisi, että sinä kuuntelisit häntä ja yrittäisit ymmärtää hänen tunteitaan. Ilman, että sinä puolustautuisit kokoajan!
Sinun todella tulisi asettaa omat tunteesi sivuun ja ajatella tyttäresi tunteita! Kuuntele häntä ja sano kuinka pahoillasi olet siitä, että sinä et ole tiedostanut ja ymmärtänyt oman käytöksesi aiheuttaneen tyttärellesi mielipahaa! Pyydä häneltä anteeksi ja kuuntele niin kauan kunnes tyttäresi tuntee tulleensa kuulleeksi! vasta sitten voit sinä esittää oman näkemyksen asiasta!
sinun tehtävä äitinä on antaa empatiaa ja kuunnella ensin, koska mitä ilmeisimmin sitä et tehnyt lapsesi ollessa nuorempi.
Terveisin:
Tytär, jota ei koskaan kuunneltu ja jonka tunteet eivät olleet koskaan tarpeeksi tärkeitä. Tytär johon vanhemmat eivät koskaan haluneet tutustua. Ujollahan ei voi olla mitään ajatuksia tai sanottavaa mistään!
...annat!Mutta... kuuntelisin mielelläni,mutta kun kukaan ei anna mulle siiheen mahdollisuutta!!!Mielelläni tapaisin tytärtäni,mutta hän HÄN EI SUOSTU!VAIKEA KUNNELLA!!
Kuinka tosissasi ja kuinka paljon olet valmis töitä tekemään? Kuinka paljon olet valmis "ottamaan turpaasi"?
Ensinnäkin ennen kuin lähdet "Kuuntelemaan" niin valmistaudu siihen kunnolla ja pitkään! Kuunnella voi monella tapaa!
Ehkäpä näistä kirjoista näkisit oman kuunteluntaitosi tason ja voisit parantaa. Itse opettelen aktiivista kuuntelua. Ei ole ihan helppoa! Kun on oppinut johonkin muuhun..
Mutta kuitenkin uskoisin, että sinnikkyydellä ja oikealla asenteella saat lopulta tyttäresi kuuntelemaan. Mutta sinun tulee ymmärtää, että tulet torjutuksi kerta toisensa jälkeen kunnes tyttäresi uskoo/tuntee sinun todella haluavan häntä kuunnella! Siinä voi mennä pitkäänkin! Ja voi tulla edistystä ja sitten taas takapakkia kun jo luulet että kaikki on kunnossa!
Ja nyt vielä pitää mainita tyttären vauvasta. Se ei voi olla taka-ajatuksesi, koska tyttäresi loukkaantuu siitä heti, eikä sitten todellakaan kuuntele!
Siis jos tytär tuntee, että lähestyt häntä vain sen takia, että haluat olla vauvan kanssa. Ja se on selvää että näin tyttärei ajattelee, vaikket sinä niin ehkä ajattelisikaan!
Eli ensinnä sinun on jätettävä vauva melkeinpä KOKONAAN huomiotta ja keskityttävä vain tyttäreen. Ja niin kauan kunnes tyttäresi on tyytyväinen ja uskoo, että haluat hänen kanssaan luoda uutta aikuisen välistä suhdetta.
Ehdottaisin paria kirjaa ENNEN kuin voisit aloittaa tyttäresi kanssa. Tässä kirjassa on kyse lapsista, mutta ei ole väliä kuuntelutekniikka tulee selvästi ilmi.
Thomas Gordon, viisaat vanhemmat:
Aktiivinen kuuntelu- taito kuulla mitä lapsi todella tarkoittaa
oma sanoma- taito ilmaista omat tunteensa niin, että lapsi voi ymmärtää ne
Neuvotteleminen- taito selvittää kiistat yhteisvoimin niin että "kumpikin voittaa"
Myös "myötäelämisen taito" Marshal B. (jotain en muista kirjailijan nimeä sori) kertoo samasta asiasta. Siis miten antaa empatiaa toiselle ja itsellekin.
Niin, että jospa ensin jätät tyttäresi rauhaan ja käyt kirjojen kimmppuun ja opettelet kuuntelun taidon muitten ihmisten kanssa näitä kunnes hallitset sen riittävän hyvin. Sitten voisit alkaa tyttäresi kanssa harjoittaa tätä! Koska todella jos on niin jääräpäinen tytär ja kovasti luokkaantunut ym. sinun kannattaa olla varma taidoistasi jos meinaat saada häneen yhteyden.
Olen työni puolesta päivittäin tekemisissä ihmisten kanssa,joten koen omistavani jonkunlaisen kuuntelutaidon.Mutta asian ydin on siinä,että tyttäreni ei halua tavata minua,eikä kuulla minusta mitään.JOTEN VAIKEA ON LÄHESTYÄ,SAATI SITTEN KUUNNELLA KETÄÄN!
KIITOS SULLE VINKISTÄ KUMMINKIN!
tällainen sivu:
http://koti.phnet.fi/elohim/apualastenkasvatukseen
En ole itse mikään superuskovainen, mutta oli mielenkiintoista luettavaa.
täällä tämä vinkien antaja.
Niin tuo on juuri se mitä minä ajattelen (paitsi jos ottaa noi uskon jutut pois). Ja tuo on juuri se mitä omat vanhempani minulle tekivät. ja tuo juuri se mitä itse en koskaan aio lapselle tehdä.
Vanhemmilla on peiliin katsominen hyvin vaikeaa. Ja joissain kirjoissakin kohdellaan vanhempia jotenkin silkki hansikkain ettei vaan syytettäisi vanhempia. Vanhempiahan ei saa syyttää mistään. Okei eihän syyttämisellä tulosta tule, mutta sellainen "herää pahvi!" kunnon herätys olisi monella vanhemmalla paikallaan! Aina se on vain lapsen vika jos lapsi oireilee! Omalla käytöksellään voi muuttaa helposti lapsen käytöstä!
On se jännä kun aina paneudutaan vain lapsen ongelimiin. kyllähän kaikki tietävät että kottootahan se lähtee mutta se on jonkinlainen tabu. Ei saisi puuttua tai huomauttaa vanhemman taidoista mitään vanhemmalle! Paitsi sitten jos vanhempi on narkkari tai jotain vastaavaa. Mutta noin niin kuin "tavallinen" vanhempi on jotenkin suojattu tai kielletty aihe. Ja sitten me kärsimme lapsina kun kukaan ei millään tavalla voi puuttua. Ja se kyllä muuttaa lasta ja vaikuttaa aikuisuuteen pitkälti. Itse olen koko aikuisiän käynyt läpi sitä mitä vanhempieni välinpitämättömyys on aiheuttanut minulle. Kova homma! lapsena vihjeitä oli kyllä nähtävissä meissä kaikissa lapsissa, mutta vanhempia kiinnosti enemmän omat asiat.
Tällaista se on ikävä kyllä suurimmassa osassa perheitä!
kaikki.....Mutta ei sitä kasvatusta voi ottaa uusiksi!Olen lapseni kasvattanut ja hyvin tai huonosti sitä ei pysty kukaan sanoma.ja se ei nyt auta minua tässä tilanteessa,vaikka kuinka katson peili!Haluan korjata välimme,en halua kasvata lapsiani uudelleen!
Ehkä minut ymmärrettiin vääriin tässä!
Ehkäpä lapsi osaa sanoa aikuisena onko hänet hyvin kasvatetu. Ja sehän on totuus se miten lapsi tuntee.
Miten meidän olisi pitänyt ymmärtää? Onko tyttäresi henkisesti sairas vai mikä juttu tässä on?
Kuitenkin osapuolia on aina kaksi ja sinäkin jotenkin vaikutat omalla käytökselläsi ja tyttäersi jotenkin omalla käytöksellään.
Mitä olisit halunut meidän sanovan sinulle? tai kommentoivan?
Äläpä kutsu häntä kylään. Lapsesi ollessa vanhempi selitä asia hänelle niinkuin se on.
Miksi tyrkytät itseäsi ja lastasi hänelle?
Itse elin samantyylisessä tilanteessa ja kauan, vasta nyt yli nelikymppisenä lopetin pitämästä yhteyttä äitiini ja annoin hänen kohteliaasti kuulla miten huono käytöksinen hän on.
Kyllä sinä taloudellisesti pärjäät ilman äitiäsi ja itsenäistyt henkisesti kun alat elää omaa elämääsi.
Lopun ikäänsä katkerana oleminen vahingoittaa vain ihmistä itseään ja sinä voit sen lopettaa.
Miksi inhottaville ja töykeille ihmisille ollaan ystävällisiä?
Olen kanssasi samoilla linjoilla! Minusta sukulaisuus ei oikeuta minkälaiseen tahansa käytökseen! Itse olen tehnyt päätöksen olla pitämättä yhteyyä vanhempiini.
Muistan, kun äitini sanoi jossain vaiheessa, että läheisthän juuri joutuvat kuulemaan kaiken pahimmat jutut ja tunteenpurkaukset. Minä totesin että juuri läheisimpiä ihmisiä meidän tulisi kohdella hyvin. Nin minä ainakin suhtaudun mieheeni ja hän minuuun.
Meidän (minun ja vanhempieni) arvomme eivät siis kohtaa ja he käyttivät minua vuosia kaatopaikkanaan. Aikuisena halusin itselleni jotain muuta. Yritin siitä heille kertoa, mutta he vain jatkoivat samaan malliin. olkoot sitten keskenänsä ja riidelkööt siellä suvussa ihan rauhassa. minua ei kiinnosta.
Minulla ei onnekseni ole lapsia joten en joudu pohtimaan isovanhempia. Mutta ajattelisin sellaiset löytäväni jostain muualta, jos ei omasta takaa sopivia löydy. Tai sitten joitain muita korvaavia ihmissuhteta näille lapsilleni. ja ehkä sitten kun lapset olisivat tarpeeksi vanhoja(5v ylöspäin) saisivat itse päättää haluavatko nähdä isovanhempiaan.
Elämä ei ole tasa-arvokysymys. Pidä pojasta sen verran parempaa huolta, että hän on edes jonkun lellikki, äläkä pilaa hänen lapsuuttaan eriarvoituutta vahtimalla.
serkuskatraaseen, jossa enemmänkin meidän lasten vanhemmat ovat ovat pitäneet "teidän tyhmät ja meidän fiksut lapset" -tyyliä.
Lähinnä tuo kai on johtunut koulussa saaduista numeroista ja onhan meidän elämäntilanteet toki ihan erilaiset nyt aikuisinakin.
Toisaalta nauratti hiukan vahingoniloisesti, kun nuorimmat serkkuni syntyivät ja heidän kunnianhimoisten vanhempien täytyikin tottua ajatukseen, ettei heidän lapsistaan tullutkaan neroja, vaan ihan tavallisia, kuten mekin :)
Isovanhempamme kuitenkin kohtelivat meitä ihan tasavertaisesti. Tädit miehineen vain olivat jotenkin yli-innokkaita lastensa kehumisessa.
en lukenut kuin aloittaneen kirjoittajan viestin ostikon, ja kerron suoraan, että on niitä lapsiparvia joissa lapsetkin jo on eriarvoistettu. On kielletty kaikki oma elämä uhkasakolla, joka pilaa koko elämän.
Että kiittäkää te jotka olette saaneet ne omat perheet, että teillä on edes ne!
Eipä minunkaan lapseni ole samassa arvossa anopin silmissä kuin hänen tyttärensä lapset.
Lapsiani ei kutsuta mökkeilemään, usein on menoa, jos pyydän apua eikä anoppi aina ole edes vieraillessamme huomanneet onko kaikki lapseni paikalla. Kun ei kiinnosta jutella tai olla lasteni kanssa niin minkäs teet.
Pahimmalta tuntui, kun lapsellani todettiin autismi, asiasta ei saa puhua, keskustelun aihe aina muutetaan, sitä kun ei olekaan. Lääkärit vain erehtyivät. Koulusta ei koskaan kysellä tai todistuksista olla kiinnostuneita.
Lapsieni puolesta olen surullinen, heillä kun ei ole muita isovanhempia, omani ovat kuolleet. Sen olen vakaasti päättänyt, että itse en samaa virhettä koskaan tule tekemään. Saakoon joku piestä minut kunnolla, jos olen joskus mummona eriarvoinen.
Tekstisi oli kuin oma nuoruteeni, siis mummuni hylkäsi juuri minua. Asuimme serkun kanssa lähellä mummulaa ja kävimme usein, jos olin mukana niin karkkia ei herunut ym. Minä jäin aina ulos piiloon odottelemaan jolloin serkkuni sai kokonaisen karkkipussin (tapahtui usein). Jaoimme sitten aina pussin(tämä vain yksi esimerkki). Mummun hautajaisissa en surrut ollenkaan, en ole käynyt haudalla ym miettinyt häntä. Ja hän oli hartaasti uskossa vielä !! Vasta vanhempana olen ymmärtänyt koko jutun (siis että syrjitty, olimmehan tosi nuoria silloin) ja olen se jälkeen vasta katkeroitunut, asiaa tosin en mieti mutta se paikka ei merkitse minulle mitää. Älä vaan anna poikasi huomata sitä asiaa, en missään tapauksessa toivo lapsellesi sellaista!
Meillä mummi aikoi antaa vanhemmalle lapsellemme 40 e ja nuoremmalle vain 10 e joululahjaksi. Mieheni sanoi napakasti: Eiköhän olla tasapuolisia ja anneta molemmille 10 e.
Kummasti sitten lompsasta löytyi molemmille 40 e.
kohtalontovereita taitaa olla paljon. minuakin mummoni (äitini äiti) hylki lapsuudesta asti. hän hylki ja mollasi myös äitiäni sen kun kerkesi. mummoni jopa sanoi äidilleni suoraan, tämän olessa vielä nuori, että olisi toivonut että äitini olisi mennyt kesken ettei olisi täällä hänen elämäänsä pilaamassa. tätiäni ja enoani kohdeltiin huomattavasti suopeammin. huomasin jo lapsena että enoni oli mummoni suosikki, hän asuu vieläkin lapsuuden kodissaan poikamiehenä. tätini lapsia ja lapsenlapsia aina niin ihailtiin ja rakastettiin, heidät kutsuttiin viettämään kesät mummolaan, minua ja veljeäni muistettiin vain jouluna. mummoni ei kyllä muutenkaan ollut helppo ihminen ja nyt olenkin toisaalta tyytyväinen etten joutunut hänen vaikutuspiiriinsä, tiedä millainen luonnevikainen narsisti minusta olisi kasvanut. mummoni kuolemaa en itkenyt enkä surrut, enhän minä häntä edes tuntenut. mutta ukkiani muistelen vieläkin suurella lämmöllä, koska häneen olin kiintyneempi ja hän ei evännyt minulta rakkauttaan ja huomiotaan. onneksi minun tulevat lapseni ja veljentyttäreni ovat onnekkaampia, koska heillä on rakastava mummu.