En tiedä, taitaa olla 40-kympin kriisi tulossa.
Vaimoni ja minun tilanne on jatkunut hankalana jo pari vuotta ja olen väkisinkin joutunut miettimään olisiko minun pitänyt tehdä jotain toisin. Olisin sitä toivonut myös vaimoltani, mutta turhaa. Toivoisin perhearvojemme perustuvan enempi "perinteiseen" roolijakoon ja perheen huomioimiseen. Tässä suhteessa arvomailmamme eivät kohtaa.
Vaimoni työelämä on ollut aika "hullunmyllyä" viimeiset 3 vuotta. Heidän uusi toimitusjohtajansa on koko tämän ajan työntänyt vaimoani sellaisiin työtehtäviin, jotka eivät mielestäni sovellu pienen lapsen äidille(iltamenoja, työmatkoja, yms.).
Näistä asioista olemme vääntäneet kättä ja mikäli emme olisi niistä keskustelleet, niin tuskin olisimme poikani kanssa häntä juurikaan nähneet kotona. Onhan se ollut väärin minulta vaatia sellaista, mutta perheen tulisi mielestäni pitää yhtä. Raha ei riitä tekosyyksi ottaa jatkuvasti haastavampia töitä, sillä yhteiset tulomme ovat riittävät. Ehkä vähemmälläkin tulisimme hyvin toimeen.
Vaimoni on riitelyn lomassa myöntänyt, että viihtyisi sinkkuna ja haluaisi työskennellä kansainvälisissä tehtävissä, mutta kun kaikkea ei voi saada.
Näiden aikaisempien kokemusten ja vaimoni näkemysten valossa pelottaa ajatella, että mitähän seuraavaksi? Tilannehan voi muuttua taas viikossa, kun hänelle tarjotaan taas uusia haasteita, eikä minun mielipiteelläni ole siinä suurtakaan painoarvoa.
Olen todella surullinen tilanteestamme, mutta näin minä sen koen.
Vaimoni ja minun tilanne on jatkunut hankalana jo pari vuotta ja olen väkisinkin joutunut miettimään olisiko minun pitänyt tehdä jotain toisin. Olisin sitä toivonut myös vaimoltani, mutta turhaa. Toivoisin perhearvojemme perustuvan enempi "perinteiseen" roolijakoon ja perheen huomioimiseen. Tässä suhteessa arvomailmamme eivät kohtaa.
Vaimoni työelämä on ollut aika "hullunmyllyä" viimeiset 3 vuotta. Heidän uusi toimitusjohtajansa on koko tämän ajan työntänyt vaimoani sellaisiin työtehtäviin, jotka eivät mielestäni sovellu pienen lapsen äidille(iltamenoja, työmatkoja, yms.).
Näistä asioista olemme vääntäneet kättä ja mikäli emme olisi niistä keskustelleet, niin tuskin olisimme poikani kanssa häntä juurikaan nähneet kotona. Onhan se ollut väärin minulta vaatia sellaista, mutta perheen tulisi mielestäni pitää yhtä. Raha ei riitä tekosyyksi ottaa jatkuvasti haastavampia töitä, sillä yhteiset tulomme ovat riittävät. Ehkä vähemmälläkin tulisimme hyvin toimeen.
Vaimoni on riitelyn lomassa myöntänyt, että viihtyisi sinkkuna ja haluaisi työskennellä kansainvälisissä tehtävissä, mutta kun kaikkea ei voi saada.
Näiden aikaisempien kokemusten ja vaimoni näkemysten valossa pelottaa ajatella, että mitähän seuraavaksi? Tilannehan voi muuttua taas viikossa, kun hänelle tarjotaan taas uusia haasteita, eikä minun mielipiteelläni ole siinä suurtakaan painoarvoa.
Olen todella surullinen tilanteestamme, mutta näin minä sen koen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
näitä nykyajan naisia vaivaa? Luulisi heillä jo luonnostaan olevan "hoivaviettejä", jotka estäisivät kuvaamasi kaltaiset ylilyönnit.
tää on juur tätä kun työ ja ure menee kaiken edelle! mua ei vois vähempää naisena kiinnostaa olla tollasessa duunissa, mulle piisaa se 6h päivässä ja 8.5h yhtenä viikonloppuna... palkkaa tulee niin että elämään pystyy, en haaveile titteleistä enkä maineesta..
monet 30v vääntää uraansa hiki hatussa ja kohta huomaa että oho mikä puuttuu, lapsi!
minä ainakin aijon tehdä töitä elääkseni, en elä tehdäkseni töitä!
Miksi et tukisi vaimoasi hänen työssään ja valinnoissaan ? Olisit iloinen hänen puolestaan. Ei nykyaikana enää ole miesten ja naisten roolijakoa niin kuin ennen. Kuvittele itsesi hänen asemassaan .. olisitko sinä valmis luopumaan työstäsi tai jopa alenemaan sellaisiin työtehtäviin jotta olisit kotona enemmän? Tuskinpa. Kerro hänelle suoraan miltä sinusta tuntuu, ilman riitelyä. Anna hänelle mahdollisuus miettiä asiaa, jos hän kaikesta huolimatta haluaa jatkaa kuten ennenkin, niin tue häntä. Onko liittonne perusta muuten ok ?
Mielestäni kaikki mitä nyt annat vaimollesi, tulee jossain vaiheessa tuplasti takaisin. Perheenne vahvuus on siinä millä tavalla käyttäydyt nyt. Jos isket poikkipuolia rattaisiin tässä nykyisessä tilanteessa, ei liittonne tule pidemmän päälle kestämään. Jos vaadit häntä luopumaan urastaan, hän katkeroituu ja sinusta tulee syypää kaikkeen.
Ei perheen yhtenäisyys vahvistu siitä kuinka paljon vaimosi on kotona vaan siitä kuinka paljon hänen valintojaan arvostat. Anna toiselle mahdollisuus, niin saat sen vielä itsekin.Jos hän on viisas kuten rivien välistä voi lukea, niin saatte keskenänne sovittua miten eteenpäin.
Kirjoitan näitä sanoja omasta kokemuksestani. Minulle tarjottiin muutama vuosi sitten puolen vuoden ulkomaankomennusta, mies pakotti luopumaan siitä lapsiin ja itseensä vedoten. En lähtenyt .. Nykyään joka kerta kun tuntuu vähänkin kurjalta olo esim. riidan jälkeen, haukun mielessäni mieheni niin syvälle kuin pystyn. En usko liittomme perustan olevan enää niin vahva kuin mitä se oli ennen. Olisin niin halunnut saada kokemusta ulkomailla työskentelystä ja kyse oli vain puolesta vuodesta. En saanut enää mahdollisuutta uudelleen ulkomaankomennukselle vaikka lapsemme kasvoivat. Nyt olen vain katkera miehelleni ja odotan kun viimeinenkin lapsistamme (16v) lähtee kotoa, sitten lähden minäkin. Elämä on valintoja täynnä.. joitakin on vain pakko tehdä vaikka ei haluaisi.. ymmärrän sen erittäin hyvin, mutta kun jotain haluaa niin paljon ja joutuu siitä luopumaan toisen itsekkyyden vuoksi, se sattuu vieläkin.
naisia oikein ajaa eteenpäin? Miksi teidän pitäisi saada kaikki; ura, lapsia, toimiva parisuhde ja vielä mies, joka mahdollistaa tämän kaiken? Sitten vielä jaksetaan käydä keskusteluja aiheesta, että naiset eivät ole tasa-arvoisessa asemassa yhteiskunnassa.
.. hmm .. mielenkiintoinen näkemys .. samaa voisin kysyä takaisin.. mikähän miehiä ajaa eteenpäin? Miksi teidän pitäisi saada yksipuolisesti kaikki ..
Minä olen tasa-arvoisessa asemassa yhteiskunnassa ..feministit saavat olla omissa oloissaan. Ei sekoiteta sitä keskustelua tähän,eihän ??
"Minulle tarjottiin muutama vuosi sitten puolen vuoden ulkomaankomennusta, mies pakotti luopumaan siitä lapsiin ja itseensä vedoten. "
Jos on perhettä niin sillon ei tehdä pitkiä ulkomaankomennuksia ja sillä selvä. Jos tahtoo panostaa uraa niin sitten ei tehdä niitä lapsia. Tämä koskee sitten ihan samalla tavalla kaikkia isiä. Isä ei ole isä jos se ei ole koskaan paikalla.
Tässä maassa on jo aivan tarpeeksi avainlapsia joilla ei ole ollut vanhemmat läsnä. Se on paskapuhetta että laatuaika olisi tärkeintä, vanhemman on oltava läsnä paikalla eikä missään ulkomailla.
PS. ei tuo suhteen elähtäminen tuosta ulkomaankeikan kieltämisestä johdu. Se on vain keksimäsi tekosyy asian tolalle, veikkaampa että suhteenne olisi kyrvähtänyt sen keikankin kanssa
on hyvä asetelma. Ottakaa nyt kantaan puolesta ja vastaan. Mies- ja naisnäkökulmaa kaivataan. Feminismi-keskustelua ei tästä kannata tehdä.
Olet varmasti oikeassa siinä, että minun tulisi tukea vaimoani ja näin aion myös jatkossa tehdä.
Uskon, että saamme välimme kuntoon kun teemme työtä sen eteen. Olen ollut itsekäs kun en ole halunnut suoda hänelle samoja oikeuksia mitä itse kuvittelen omaavani. Ainut ja oikea vaihtoehto saada parisuhteemme toimimaan, on toistemme kunnioittaminen tasavertaisina ihmisinä.
Hienoa ! Juuri näin, toistenne kunnioittaminen tasavertaisina ihmisinä. Upeaa! Toivon teille kaikkea hyvää elämässänne eteenpäin .. matkaatte sen yhdessä, tiedän sen !
Hyvää Juhannusta
Pieni tarkennus lienee paikallaan. Korjaa, Nainen47v, jos olen väärässä, mutta eikö feministien perimmäinen tarkoitus ole saada aikaa tasa-arvo eri sukupuolten välille. Jos näin on, niin tämäkin on mitä suurimmassa määrin feministijuttuja. Feministien ansiota meillä nykyään on paremmat olot suhteessa miessukukuntaan. Saamme opiskella, käydä töissä ja perinnönjaossa meille lankeaa yhtä paljon kuin veljemme. Meitä ei saa lyödä tai tappaa ilman rangaistusta. Aviopuolisokaan ei saa meitä miehen oikeuksien nimissä raiskata. Ei mitenkään pieniä juttuja, kun sitä tarkemmin ajattelee. Muitelisin lukeneeni jostain, että Anarkofeminisiten Peppi-ryhmän silloinen puheenjohtaja mainitsi tärekimmäksi tehtäväkseen tehdä ryhmänsä tarpeettomaksi.
Mutta ihmissuhteissa on aina kysymys balanssista kahden yksilön välillä. Kummallakin on oikeus onneen. Toista ei saa rakkauden nimissä pakottaa luopumaan mistään tai tekemään mitään sellaista, mihin ei itse ole valmis. Meidän kunkin valintojamme ohjailee etupäässä se, miten meitä kohdellaan. On helpompi joustaa, kun tietää, että saa sen saman takaisin jossain toisessa muodossa.
Naisen elämä on nykyään vaativaa. Ollakseen hyvä nainen on oltava hyvä vaimo ja äiti, menestyvä työelämässä ja jaksettava siinä sivussa vielä harrastaa ja osallistua. Parisuhdettakin pitäisi hoitaa, kun mies ei noita akkainjuttuja oikein hallitse. Jatkuva itsensä kehittäminen takaa sen, että pystyy pitämään yllä älykästä, miestäkin kiinnostavaa keskustelua. Virttynyt, alati pyöristyvä kotirouvahan on jokamiehen kauhistus. Eipä aikaakaan, kun jo siintää silmissä vehreämmät niityt aidan takana, jos laiminlyöt kuntoilun ja sivistävät harrastuksesi. Enkä ole huomannut, että yksikään mies joutuisi tekemään tätä samaan. Vielä nykyäänkin, tasa-arvon aikaan toiset tuntuvat olevan tasa-arvoisempia kuin toiset.
Korjauksena edelliseen, feminismillä on tasan yhtä paljon tekemistä tasa-arvon kanssa kuin sovinismilla. Suomen feministijärjestöt kunnostautuvat lähinnä miessukupuolen mustamaalaamisessa ja siitä on tasa-arvo kaukana.
Miehetkö sitten ovat saaneet aikaan nämä asenne- ja lakimuutokset? Jos naiset ovat hiljaa ja tyytyvät kohtaloonsa, ei muutosta parempaan tule. Jäämällä kotiin ukkonsa hakattavaksi nainen ei omaa asiaansa aja, vaan tulee siinä samassa opettaneeksi omalle tyttärelleen, että tätä on todellinen rakkaus ja näin tulee kunnon naisen alistua. Poika taas oppii, että nainen on kakkosluokan kansalainen, jota saa mäiskiä menemään miten sattuu.
Miten siis käytännössä toteutetaan jokin sellainen muutos, mitä etuoikeutetussa asemassa olevat vastustavat kynsin ja hampain vetoamalla vuosituhantisiin perinteiin? Saavutetusta edusta ei luvuta, olkoon se miten väärin muita kohtaan tahansa.
Kuten edellä totesin, nuorten naisten äärifeministinen ryhmittymä piti tärkeimpänä tavoitteenaan saada aikaan aitoa tasa-arvontila naisten ja miesten välille tehden sitä kautta koko ryhmä tarpeettomaksi. Joskus vain asioiden saattamien eteenpäin vaatii kovia otteita, jotta sanoma menee perille. Pelkkä ei harvoin riittää. Pitääkö ammattiliitoilta viedä lakko-oikeus, kun työnseisaukset haittaavat osattomien elämää? Eikö riitä, että neuvottelupöydässä sanotaan, ettei tämä ole oikein ja tyytyä sitten työnantajajärjestön saneluratkaisuun? Pitääkö naisten olla hiljaa epäkohtien edessä? Kuka meidän oikeuksiamme sitten ajaisi?
Kukin meistä on sitä, mitä on toimien parhaakseen katsomallaan tavalla. Ylilyöntejä sattuu, puolin ja toisin. Mutta epäoikeudenmukaisuutta minä en salli, koski se sitten mitä tai keta tahansa.
Lienee paikallaan ensi määritellä, mitä tasa-arvo meille kullekin on. Onko se sitä, että itse voi toteuttaa kaikki toiveensa ja haaveensa muista piittaamatta vai löytyykö tarvittaessa joustoa taipua toisen hyvinvoinnin edessä? Miten me kukin voimme edesauttaa terveellä tavalla oikeanlaista tasa-arvoa, missä yksilöiden väliset erot otetaan huomioon? Ideaalitilana pitäisin sitä, että pari voisi hyvässä hengessa keskustella asioista ja sopia sen pohjalta, miten toimitaan kupaakin tyydyttävällä tavalla.
Alkuperäisessä viestissä mainittu tilanne on melko tyypillinen. Miehen ja naisen mielipiteet asian ratkaisuksi erovat kuin yö ja päivä. Komromissiratkaisua ei helpolla saa sorvattua. Jompi kumpi joutuu luopumaan jostakin. Yleinen mielipide näyttää olevan miehen puolella: Kun on pieniä jälkeläisiä, pitää äidin pysyä kotona. Totta, lasten kannalta on parasta, että molemmat vanhemmat ovat läsnä heidän elämässään. Olisiko muu perhe sitten valmis muuttamaan vaimon mukana ulkomaille? Muuan toinen kirjoittaja mainitsi puolen vuoden ulkomaankomennuksensa menettämisestä miehen vastustuksen takia. Puoli vuotta on kuitenkin sen verran lyhyt aika, ettei siinä isompaa hallaa aiheuteta, etenkään, jos äidillä on muhdollisuus matkustaa välillä kotiin tai muulla perheellä komennuspaikkaan. Keskeistä tässä on se, mistä syystä mies vaatii jäämään, yhtä lailla kuin se, miksi nainen lähtee. Olisiko mies itse vastaavassa tilanteessa valmis jäämään, jos vaimo sitä pyytäisi? Vai jurppiiko naisen menestys? Entä pakoileeko nainen vastuutaan perheestä? Tuliko mies ja lapset hankittua sittenkin liian aikaisin asiaa isommin harkitsematta?
Sellaista se on, kun naisille luontainen velvollisuudentunto ja miellyttämisen halu kohdistuvatkin työhön eikä perheeseen. Moni hyvin koulutettu ja uraputkessa oleva nykynainen huomaa synnytettyään, että hän ei osaakaan enää olla kotona ja heti kynnelle kyettyään palaa takaisin työelämään ja alkaa tehdä entistä pitempää päivää ja reissata ulkomaankomennuksilla. Jos mies ei ole yhtä urakeskeinen, hän yrittää tietysti joustaa ja omistautua yhä enemmän perheelle. Vähitellen naisen ja miehen maailma eivät enää lainkaan kohtaa toisiaan. Mies on luopunut unelmistaan ja juuttunut koti-isäksi kun nainen elää ikuista nuoruutta työriennoissaan. Meillä tuli kuvaan lisäksi vaimon pettämiset ja orastava alko-ongelma ja niinpä lapsemme ollessa 3-vuotias päädyimme avioeroon. Minä jäin yh:ksi ja vaimo muutti työn ja uuden rakkauden perässä ulkomaille. Nykyään lapsemme on 8-vuotias ja tapaa äitiään vain n. 2 kertaa vuodessa viikon ajan, koska äidillä ei ole kiireiltään aikaa muuhun.
Tässä sinulle oikein kunnon *moiskis* suukko siitä hyvästä, että jaksat.
Näin se näyttää menevän. Omalla vaimolla myös uraputki menossa ja sen myötä ylityöt, reissut ja viikonlopputyöt. Ei siinä sinänsä mitään, mutta kun elämään ei tunnu mahtuvan mitään muuta. Ehkä parisuhteemme pohja ei ole kunnossa, mutta eipä hänellä ole haluja eikä aikaa sen pohtimiseen, kun pitää luoda uraa. Ja kyllä tämä näkyy myös keskinäisenä arvostuksen puuttumisena. Lasten takia haluaisi jatkaa, mutta liekö tämä mikään oikea perhemalli on, kun ollaan yhdessä ei muuta tehdä kuin huudetaan ja tapellaan.
Sama juttu, tosin vaimolla menee perheen edelle *harrastus*!! .Ajankäyttö on aivan tolkutonta, käytännössä joudun olemaan lasten kanssa ikäänkuin yh-isänä illat pitkät. Siinä ei sinänsä mitään vikaa ole, mutta olenpa ajatellut alkaa sitten oikeaksi yh-isäksi, saisi sitten valita naiseuran sellaiseksi joka arvostaa aikaa kanssani.
Suosittelen toisiaan eroa ja yh:ksi ryhtymistä. Se on raskasta, mutta kuitenkin vähemmän raskasta ja palkitsevampaa kuin elää sellaisen kumppanin kanssa, jolta ei heru aikaa eikä arvostusta. Stressaavinta on olla yhdessä mutta silti aina yksinäinen. Puolisoa kohtaan on kaikenlaisia toiveita ja odotuksia, jotka eivät kuitenkaan koskaan toteudu. Seurauksena on turhautumista ja riitelyä. Parempi irtautua ja ottaa yksin vastuu lapsista. Ja ehkä se oikeanlainen, perhe-elämää ja sinua arvostava nainenkin löytyy kun ei enää roiku toimimattomassa ja tuhoontuomitussa parisuhteessa.
... kerroit aiemmassa viestissäsi, että erositte kun lapsi oli 3 vuotias, nyt hän on 8, joko olet löytänyt sen joka haluaa olla kotona ja arvostaa sinua perheen päämiehenä ?
Enpä ole löytänyt. Tosin en ole niin kovin aktiivisesti etsinytkään elämänkumppania, koska olen jo tottunut ja sitten tykästynytkin tähän itsenäiseen ja omalla tavallaan vapaaseen elämäntyyliin.
On minulla joitakin lyhyt- ja vähän pitkäaikaisempiakin seurustelukumppaneita ollut, mutta kriteerini puolison suhteen ovat nykyään aika korkealla. Sen Oikean täytyisi olla todellinen sielunkumppani, muuten asun mieluummin edelleenkin yksin, tai siis kaksin lapseni kanssa.
"Vaimoni on riitelyn lomassa myöntänyt, että viihtyisi sinkkuna ja haluaisi työskennellä kansainvälisissä tehtävissä, mutta kun kaikkea ei voi saada."
Hmm... jos sanatarkasti on sanonut noin, niin silloin hän saisi kaiken mitä haluaisi. Siis sinkkuna ja viihtyisi kansainvälisissä tehtävissä.
Kyllähän sitä toisen uraan voi (ja pitääkin) tukea, mutta jos tuntuu ettei saa arvostusta eikä edes aikaa puolisolta, niin kyllähän siinä varmasti monelta loppuu jaksaminen suhteessa.
Työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen on tuskin kenellekään helppoa (joka sitä aidosti yrittää) mutta ei sitä voi pelkästään puolison niskaan kaataa.
ei ole vauvantekokone.En nyt halua mitenkään arvostella tms.Mutta väkisin tuli ajatus,että jos sinä aloittaja olisit nainen,joka valittaisit miehesi työ ym.asioista,niin täällä tulisi vastauksena että mitä ruikutat kun mies tuo leivän pöytään jne.Olisit ylpeä naisestasi,kun hän kerran "menestyy" ja etenee työssään!Kaikilla ei asiat niin hyvin ole :/ Ei siinä auta muu kuin keskustella asiasta nätisti vaimon kanssa,ja miettiä sellaista yhteistä säveltä joka kaikkia miellyttää.Jos todellakin pärjäisitte taloudellisesti vähemmälläkin,niin kyllä vaimo sen varmaan uskoo.Mutta toisaalta,hän taitaa olla kunnianhimoinen ja haluaa tosiaan tehdä kaiken työnsä eteen!Mutta ei se silti tee hänestä huonoa äitiä/vaimoa,koska eihän tuollainen miehestäkään tekisi huonoa isää/miestä.Ole sinä onnellinen,että olet paljon poikasi elämässä mukana.Se on arvokasta aikaa,koska lapset on vain pieniä.Sinulla on käsissäsi jotain korvaamatonta,mutta vaimollasi välttämättä ei...
Juuri näin !! Ihanaa lukea tekstiäsi !
Toivottavasti nuorempi polvi ottaa näistä ohjeista opikseen.. toivon todella !
Nainen47v