Nyt sen sitten tein. Jätin avomieheni.
Olimme avoliitossa 5 vuotta, josta alkuvuodet olivat aivan ihania. Jotenkin kuitenkin tunteet hiipuivat, arki tuli suhteeseen. Oli ylä,- ja alamäkiä. Kauan aikaa mietin ja pohdin tilannetta, etsin ratkaisua, keräsin rohkeutta. Suhteestamme oli tullut enemmän "äiti-lapsi" suhde, minä huolehdin kaikista asioista, hänen ei tarvinnut rikkaa ristiin panna, luotti siihen että kyllä minä järjestän vahvempana. Hän tuli "valmiiseen" kotiin, olin kerennyt jo kaikki huonekalut yms tarvittavat hommata aikasemmin. Hänellä oli vain vaatteet ja henk. kohtaset tavarat. Mitään yhteistä ei ostettu. Kun kerroin hänelle että haluan erota, tuli se hänelle shokkina. Hän ei ollut osannut aavistaakaan että tunnen sillä lailla. Yhteisiä intressejä meillä ei enää ollut, minä en halunnut viettää aikaa hänen kavereiden seurassa, eikä hän minun. Nyt minusta tuntuu todella pahalta, mietin olenko tehnyt oikean ratkaisun. Totta kai vielä välitän hänestä, mutta ei se riitä, en voi loppuelämääni olla suhteessa jossa vain minä otan vastuun. Kaipaus on siltikin suuri, sitä on tottunut että toinen on vierellä. Hän on todella loukkaantunut, sanoo että kuinka hän nyt pärjää. Tunnen itseni roistoksi, koska se on hän joka joutuu lähtemään. Tunnen sääliä häntä kohtaan. Hirveetä. Tiedän että ajan myötä helpottaa, mutta siltikin se koskee, ja paljon!! Järki ja sydän sanovat eri asioita.
Teen töitä hullun lailla jotta ei tarvitsisi ajatella, mutta kun kotiin tulen niin se on kuin saisi oven päin naamaa, niin pahalta tuntuu, asua ilman häntä. Teinkö oikein, kertokaa, jakakaa mielipiteenne!!
Olimme avoliitossa 5 vuotta, josta alkuvuodet olivat aivan ihania. Jotenkin kuitenkin tunteet hiipuivat, arki tuli suhteeseen. Oli ylä,- ja alamäkiä. Kauan aikaa mietin ja pohdin tilannetta, etsin ratkaisua, keräsin rohkeutta. Suhteestamme oli tullut enemmän "äiti-lapsi" suhde, minä huolehdin kaikista asioista, hänen ei tarvinnut rikkaa ristiin panna, luotti siihen että kyllä minä järjestän vahvempana. Hän tuli "valmiiseen" kotiin, olin kerennyt jo kaikki huonekalut yms tarvittavat hommata aikasemmin. Hänellä oli vain vaatteet ja henk. kohtaset tavarat. Mitään yhteistä ei ostettu. Kun kerroin hänelle että haluan erota, tuli se hänelle shokkina. Hän ei ollut osannut aavistaakaan että tunnen sillä lailla. Yhteisiä intressejä meillä ei enää ollut, minä en halunnut viettää aikaa hänen kavereiden seurassa, eikä hän minun. Nyt minusta tuntuu todella pahalta, mietin olenko tehnyt oikean ratkaisun. Totta kai vielä välitän hänestä, mutta ei se riitä, en voi loppuelämääni olla suhteessa jossa vain minä otan vastuun. Kaipaus on siltikin suuri, sitä on tottunut että toinen on vierellä. Hän on todella loukkaantunut, sanoo että kuinka hän nyt pärjää. Tunnen itseni roistoksi, koska se on hän joka joutuu lähtemään. Tunnen sääliä häntä kohtaan. Hirveetä. Tiedän että ajan myötä helpottaa, mutta siltikin se koskee, ja paljon!! Järki ja sydän sanovat eri asioita.
Teen töitä hullun lailla jotta ei tarvitsisi ajatella, mutta kun kotiin tulen niin se on kuin saisi oven päin naamaa, niin pahalta tuntuu, asua ilman häntä. Teinkö oikein, kertokaa, jakakaa mielipiteenne!!
Vastaukset 7
Vanhimmat
oikean ratkaisun. ei varmasti ole helppoa mutta suhteessa ei voi olla niin että toinen hoitaa kaikki. kyl molempien pitää osallistua asioiden hoitamiseen, ottaa vastuu. hoitaa pitää myös suhdetta. on varmasti vaikea olla yksin kun on tottunut että toinen on vierellä.
meidän 15 vuoden liito päättyi 3 kk sitten. jäin yksin lasten kanssa. ekaa kertaa 15 vuoteen vietän juhannuksen yksin on tosi yksinäinen olo.
voimia sulle!
Moi.
Liki kahdeksan vuoden lapseton avoliittoni päättyi monien jahkailujen ja riitojen jälkeen ihan äskettäin. Olo on vieläkin turta ja tunteet vaihtelee ristiin rastiin. Mutta ensimmäistä kertaa vietän kanssa juhannusta yksin. Juhlapyhät on parisidonnaisia ja sukulaiskeskeisiä. Ei ole kyllä haluja kuulutella jokapuolella eroaan juuri nyt.
Voimia ja aurinkoista juhannusta kaikille!
Ettepä ole ainoita viettämässä yksinäistä juhannusta, jos tieto siitä nyt yhtään lohduttaa. Juuri eronnut olen minäkin viiden vuoden jälkeen. Niin tuore tämä ero, etten ole omille vanhemmillenikaan vielä saanut kerrottua. Muutama ystävä vasta tietää. Jotenkin ei vaan jaksa puhua koko asiasta ja vastailla kysymyksiin... Sellaista se on.. Täytyy vaan uskoa, että ensi juhannus on paljon parempi meille kaikille!
Perhejuhliahan Suomessa riittää. Yksinäisjuhliakin voisi järjestää, itse olen erakkoluonne, sosiaalinen sellainen, mutta en viihdy ihmisten seurassa, en ala asiaa teille ihmisille sen tarkemmin selvittämään, totean vain että olette mukavia, mutta rasittavia.
Olisi kuitenkin hyvä jos yksinäsillekin olisi oma juhlansa, meissä yksinäissä on vahvoja yksilöitä, jotka haluavat olla yksin, ainakin itse olen niin voimakas, että ihmetyttää, miten helposti ihmiset voivat murtua. Parisuhteeseen menen jos olen 100 prosentin varma, että nainen on sen arvoinen, en ole siihen tulokseen koskaan tullut, ei ole edes tarvinnut harkitakaan.
Onneksi lajinjatkumisen kannalta muut miehet eivät ole yhtä vaateliaita parittelukumppanin valintansa suhteen.
Viestisi oli kuin pätkä omaa elämääni.Itse en ole vielä suhteestani lähtenyt mutta lähtemisen rajamailla keikun.Teen kotonamme kaiken mahdollisen ja mahdottoman.Mies työnarkomaanina vetoaa työssään raatamiseen kun ei jaksa seurustella kanssani.Yhteisiä kavereita meille ei ole päässyt siunaantumaan samaisen asian vuoksi,liittomme tosin on kestänyt vasta vuoden päivät.Kummallakin meistä on takana pitkät avioliitot ja nyt minusta on alkanut tuntua siltä että taidamme haluta jatkaa elämäämme itseksemme.Kaikki ovat lähdössä viettämään juhannusta,minulla siihen ei ole ei intoa eikä voimia,mutta toivon niitä sinulle.Edes voimia jaksaa eteenpäin!
TEit oikein, jos tunteet puuttuu, ei siitä mitään tule pitemmän päälle. Puhuu nimimerkki kokemusta ja yritystä on ollut, lopputulos sama.
Hei kaikille!! On todella helpottavaa lukea etten ole ainoa jolla tämän kaltainen ongelma!!
Kaunis kiitos kaikille jotka vastasivat ja rohkaisivat!!! Juhannuksen vietän minäkin ekan kerran yksin, mutta se menee työn parissa... Tsemppiä kaikille, kyllä jo nyt vähän helpottaa!