Lokakuun alussa päättyi neljä vuotta kestänyt suhde kun paljastui että exälläni on toinen. Periaatteessa lopetuspäätös oli yhteinen, mutta käytännössä mulla ei kai enää vaihtoehtoja ollut kun hän sanoi että "en taida pystyä jättämään sitä toista" ja ilmeisesti hän pystyi jättämään minut. Tämä toinen on naimisissa ja perheellinen, että sille suhteelle ei kai voi edes ennustaa erityisen pitkää ikää. Ehkä, mistäs sitä kuitenkaan koskaan tietää. Muutin kuun alussa omaa kämppään, tässä nyt on kohta kuukausi asuttu virallisesti yksin, tosin käytännössä asuin lokakuunkin yksin kun heitin exäni ulos yhteisestä asunnostamme. Muuton jälkeen en ole pitänyt yhteyttä exääni muuten kuin pakollisten asioiden yhteydessä (asuntolaina, tavarat) ja nekin olen hoitanut lähinnä meilitse niin pitkälle kun olen voinut, en tiedä mitä hänelle tai sille suhteelle kuuluu eikä hän tiedä mitä minulle kuuluu.
Ongelma tässä nyt on se että kun pahin raivo, viha ja pettymys alkaa olla kai pikkuhiljaa ohi, ikävä pukkaa pintaan. En haluaisi ikävöidä, luottamuksen pettäminen on pahinta mitä mulle voi tehdä ja exäni tiesi sen. Vihaan häntä yhä enkä kunnioita häntä ihmisenä enää ollenkaan, voisin ehkä arvostaa häntä vähän enemmän jos hänellä olisi ollut selkärankaa jättää minut ensin ja sitten vasta alkaa vehtaamaan toisen kanssa, mutta kun ei. Mutta kaikesta tästä huolimatta minulla on ikävä. Tiedän sen että ikävöinti on luonnollista kun erosta on näinkin vähän aikaa, mutta haluaisin hitto vie eroon siitä.
Kertokaa, eronneet. Onko parempi pysyä kaukana exästä ja katkaista välit kokonaan, vai pitäisikö yrittää kaverustua? Periaatteessa haluaisin tietää mitä hänelle kuuluu, mutta toisaalta kaikki tieto satuttaisi ja toisekseen... no, suoraan sanoen ylpeyteni on tiellä. Ja pääseekö ikävästä paremmin eroon sillä ettei ole tekemisissä vaiko sillä että ottaa härkää sarvista ja pakottaa itsensä kohtaamaan niin exänsä kuin sen kivunkin minkä se kohtaaminen aiheuttaa?
Oivoi. Toivon että mulla olisi elämäni kaukosäädin ja siinä eteenpäinkelausnappula. Kelaisin nauhaa eteenpäin ainakin puolen vuoden päähän, kaipa tämä kaikki olisi jo silloin edes vähän helpompaa.
Ongelma tässä nyt on se että kun pahin raivo, viha ja pettymys alkaa olla kai pikkuhiljaa ohi, ikävä pukkaa pintaan. En haluaisi ikävöidä, luottamuksen pettäminen on pahinta mitä mulle voi tehdä ja exäni tiesi sen. Vihaan häntä yhä enkä kunnioita häntä ihmisenä enää ollenkaan, voisin ehkä arvostaa häntä vähän enemmän jos hänellä olisi ollut selkärankaa jättää minut ensin ja sitten vasta alkaa vehtaamaan toisen kanssa, mutta kun ei. Mutta kaikesta tästä huolimatta minulla on ikävä. Tiedän sen että ikävöinti on luonnollista kun erosta on näinkin vähän aikaa, mutta haluaisin hitto vie eroon siitä.
Kertokaa, eronneet. Onko parempi pysyä kaukana exästä ja katkaista välit kokonaan, vai pitäisikö yrittää kaverustua? Periaatteessa haluaisin tietää mitä hänelle kuuluu, mutta toisaalta kaikki tieto satuttaisi ja toisekseen... no, suoraan sanoen ylpeyteni on tiellä. Ja pääseekö ikävästä paremmin eroon sillä ettei ole tekemisissä vaiko sillä että ottaa härkää sarvista ja pakottaa itsensä kohtaamaan niin exänsä kuin sen kivunkin minkä se kohtaaminen aiheuttaa?
Oivoi. Toivon että mulla olisi elämäni kaukosäädin ja siinä eteenpäinkelausnappula. Kelaisin nauhaa eteenpäin ainakin puolen vuoden päähän, kaipa tämä kaikki olisi jo silloin edes vähän helpompaa.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Mun mielestäni olisi parempi pitää etäisyyttä jos siihen vain pystyy. Itse en pystynyt ja nyt sitten olen ihan tyhjän päällä. Ex tietää kuinka paljon häntä rakastan ja haluaisin suhteemme jatkuvan. Nyt hän pompottaa minua miten tykkää enkä minä pysty lähtemään tästä. Jos olisin heti eron tullessa ottanut etäisyyttä niin en ehkä olisi nyt tässä surkeassa jamassa. En pysty irtautumaan hänestä, sillä minulla ei ole ystäviä tukena .. ja muutenkin hän antaa välillä toivoa paremmasta (yhteisestä) huomisesta.
Eromme syy ei ollut uskottomuus, emmekä ole edes eron jälkeen olleet muiden kanssa. Tapaamme noin 3-4 kertaa viikossa ja seksikin luistaa, mutta silti on tuskaista tietää, että mies ei halua enempää... ei yhteistä kotia eikä lapsia. Tuntuu pahalta kun ei oikeastaan ole suuntaa minnepäin pyrkiä... tai siis minä haluaisin kodin ja perheen , mutta hän ei.
Hän haluaa pelata rahansa. Eikä ottaa vastuuta mistään ... hän ei pysty esim. sopimaan tapaamisia, tai muuta edes seuraavalle päivälle, koska "ei tiedä mitä mieleen juolahtaa" - tekee siis kaiken vain tässä hetkessä... näin myös avioeron suhteen... Päätti vain kerran riidan aikana että ottaa eron ja ... tässä ollaan..
Äh... empä tiedä saiko tuosta nyt mitään tolkkua -tuesta puhumattakaan, mutta kerroinpahan oman tarinani...
ehdottomasti etäisyyttä. Myös minulle on jäänyt pahat haavat, kun en ymmärtänyt lähteä ajoissa pois. Vielä vuoden verrran eron jälkeen annoin miehen pompotella minua ympäriinsä, kunnes sitten tajusin lähteä pois. Nyt olen jo viiden viikon ajan elänyt kuulematta hänestä lainkaan ja olo alkaa olla parempi. Hän puolestaan elää aika railakasta elämää tällä hetkellä, irtosuhteita piisaa, sen olen yhteisiltä tuttavilta kuullut. Mutta ota ihmeessä sitä etäisyyttä äläkä mieti enää yhteydenottamista. niin se kipu hellittää. ajan kanssa...
Etäisyyden otto on parasta mitä nyt voit tehdä. Älä missään tapauksessa luiskahda nyt, vaan sinnittele, vielä tulee ilta jolloin nukahdat ilman ajatustakaan hänestä. Itse menin samaan halpaan kuin nuo pari muuta ja olen siinä helskutin kierteessä että tekis mieli jättää ja unohtaa mutta ei pysty ja toinen käyttää tilannetta hyväkseen.
No, oma vika tietenkin, tyhmästä päästä kärsii koko ruumiini... Yritin jopa aloittaa uutta suhdetta mutta tiesin jo alusta alkaen että ei toimi, sillä saattaahan olla että ex:äni soittaa ja haluaa tavata ja minä tyhmä en voi vastustaa. Sitäpaitsi eihän se olis reilua tätä uuttakaan kohtaan jos rakastan entistä. Eli paska tilanne, toivottavasti pääsen joskus irti, tämä kun taitaa olla sitä läheisriippuvuutta.
Usko tai älä mutta muuten olen ihan järjissäni oleva ihminen.
Yritä siis sitä ystävyyttä joskus paljon, paljon myöhemmin kun tunteet ovat hiukan viilenneet. Ihailen kun olet näinkin kauan pystynyt olemaan ilman yhteydenottoa.
Onnea!
Erostanne on nyt niin vähän aikaa, että älä tee vielä mitään muuta, kuin yritä unohtaa. Tietynlainen ns. surutyö täytyy kaikkien tehdä ja siihen liittyy juuri tuo kaipuu takaisin. Se on houkuttelevaa, mutta älä tee sitä, sillä vain aika hoitaa tietyt asiat. jos nyt heti alkaisit etsiä ystävyyttä entisestä suhteesta, ei se tulisi onnistumaan. Siellä kaiken pohjalla on niin paljon käsittelemättömiä asioita, että sinun pitää ne vaan käsitellä yksin (ei vanhan kumppanin kanssa) ennen kuin pääset niistä yli.
Pysy kaukana (henkisesti) exästä, jos haluat päästä tasapainoon itsesi kanssa. Pysy kaikista muistakin kaukana henkisesti, eli älä missään nimessä anna millekään ”rakkaudelle” periksi ainakaan vuoteen. Opettele elämään itsesi kanssa ja tulemaan toimeen muiden kanssa. En epäile, ettetkö tulisi toimeen, mutta tilanne on nyt sinulle uusi ja tämän uuden tilanteen myötä suhtautumisesi muihin ihmisiin muuttuu ainakin tilapäisesti. Myös muiden suhtautuminen muuttuu sinuun. Monet vanhat ”ystävät” katoavat ja vain todelliset jäävät. Kaipaat näitä kadonneita ystäviä ja luulet kaipaavasi vanhaa kumppaniasi.
Itse olen eronnut jo kauan sitten ja vieläpä kahdesti. Ensimmäinen ero oli suhteellisen rauhallinen, mutta meni kuitenkin vuosia ennen kuin kaikki sauhu oli laskeutunut ja pääsimme ensin hyviin väleihin, josta sittemmin kehittyi todellinen ystävyys. Ystävyyteemme ei kuulu sänkyasiat mitenkään, mutta pystymme puhumaan kaikista asioista ja arvostamme toisiamme ihmisinä. Ystävyytemme ei vaadi mitään, mutta antaa kuitenkin paljon luultavasti molemmille. Tapaamme silloin tällöin jopa toistemme kotona ja keskustelemme paljon lastemme asioista jne. Tämä ei kuitenkaan olisi ollut mahdollista, jos emme olisi ottaneet sitä tarvittavaa etäisyyttä.
Ikävä varmasti nousee monesti pintaa, samoin tulee monenmoisia itsesyytöksiä ja vihaa sekä raivoa, vääryyden tunnetta koko maailmasta jne., mutta se kuuluu siihen prosessiin, jolla me ihmiset hoidamme mielemme kuntoon vaikeiden tapahtumien jälkeen. Kun olemme rypeneet loassa ja leijuneet pilvissä, tulee hetki, jolloin huomaakin olevansa ehjä ihminen ja voi taas aloittaa uuden elämän vanhojen kokemusten pohjalta. Tässä uudessa elämässä on tietenkin mukana ne kaikki ”mausteet ja ainekset”, joita olemme aikoinaan elämäämme sekoittaneet.
Tietenkin me kaikki ihmiset olemme erilaisia eikä meistä kukaan voi sanoa toiselle, mitä toisen pitäisi tehdä. Minäkään en halua edes neuvoa sinua (vaikka ehkä siltä tuntuu). Haluan mieliuumin kertoa, mitä itse ajattelen ja mitä olen tuntenut ja mitä nyt tunnen. Monien karikoiden jälkeen olen tässä ehjänä ja kokeneenaan ihmisenä. En ole täydellinen enkä sitä haluakkaan. Olen kuitenkin onnellinen ja tulen lähes kaikkien kanssa toimeen – vain harva ihminen saa minut sulkeutumaan eli sulkemaan itsensä minun ulkopuolelle. Ystäviä ja ystävyyttä on ihan mukavasti ja sopivassa suhteessa myös yksinäisyyttä.
Voisin varmaan kirjoittaa asiasta vaikkapa kirjan, muuta se ei ole näiden palstojen tarkoitus.
Sinun asemassasi minä yrittäisin pysyä valitsemallasi tiellä ja koittaisin hiljalleen unohtaa loukkaukset, jotka eivät kuitenkaan koskaan katoa ja jotka nousisivat aina pintaan, mikäli jatkaisi yhteiselämää. Yrittäisin käydä suhteen päättymiseen liittyvän surun, ikävän, vihan ja syytökset läpi ja saavuttaa niistä itsellesi rauha.
Muista aina että eletty elämä on takana, sille emme voi enää mitään, huominen on edessä ja siellä meillä on mahdollisuutemme. Jos nyt on todella kurjaa, niin huomenna ei voi olla kurjempaa, vaan ehkä hitusen mukavampaa.
Jatka nyt tielläsi ja katso eteenpäin!
Lipsahti hiukan väärään paikkaan tuo vastaukseni, mutta piti joka tapauksessa vastata nimimerkille "apua". Anteeksi kohellus
Yritä olla sinnikäs ja anna ajan kulua.Tein itse sen virheen että "itkin" perään ja otin selvää hänen uudesta suhteesta.Yritin rakentaa myös meidän välille ystävyyden.Se loppui lyhyeen kun exäni ei koskaan soittanut muuten vaan kysyäkseen kuulumisia,vaan kertoakseen kuinka hyvin hänellä menee uuden mimmin kanssa.Vaihdoin kaupunkia, jotta pääsisin yli hänestä ja pystyisin jatkamaan elämääni.Olen myös onnistunut siinä.Erostani on kohta 2v. ja tiedostan sen että olen katkera siitä että minulle oli tehty väärin,sekä minua että minun luottamusta oli petetty.Olen myös vihainen itselleni koska yritin tehdä sovintoa vaikka minä en ollut se joka teki väärin. Nyt nautin elämästäni joka päivä enemmään kun en tiedä hänestä mitään. Joten suosittelen että pidä etäisyyttä ja anna sen ajan kulua kunnolla jolloin tunteet palaa omille paikoilleen missä niiden kuuluukin olla.Jätä hänet taaksesi ja aloita uusi parempi elämä ilman häntä.
-Voimia ja sisua-
Minulla oli 1,5 vuoden suhde ensirakkauteni kanssa ja hän jätti minut pari kuukautta sitten, koska häntä ahdisti sitoutuminen. Sovimme jo suhteemme aikana, että jos joskus eroamme, olemme silti ikuisesti ystäviä.
Kuka perkele määrää, että eroamisen jälkeen ei muka voisi olla ystäviä? Ex tuntee minut paremmin kuin kukaan muu ja on tärkeä ihminen minulle.
En todellakaan enää haluaisi häntä takaisin, sillä suhteessa olisin onneton. Vaikka nyt meillä onkin etäisyys-vaihe, aion tulevaisuudessa ystävystyä uudelleen. Juuri toivo ystävyydesta on auttanut minua pääsemään yli eron aiheuttamasta tuskasta.
En suostu unohtamaan häntä, eikä hän jää sumuiseksi hahmoksi historiaan! Vaikka meille tulee muita kumppaneita tulevaisuudessa, hänelle on aina varattuna pieni piste sydämessäni.
Jokainen tekee sitä mitä haluaa ja päättää omista ystävistään.Jos eroon ei liity muita osapuolia mikäs siinä mutta jos on...se on jo eri juttu. En todellakaan pidä niitä ihmisiä ystävinäni jotka on tehny mulle paskat selkäni takana. Väleissä voisin olla mutta ystävyys suhdetta en sellaisen kanssa lähtis rakentamaan. Ihmettelen vaan että kuinka moni kykenee unohtaan exänsä seikkailut ja olla sen jälkeen vielä ystävä.
Niinpä. Kun exäni nyt on selkäni takana seikkaillut niin saa myös jäädä sinne selän taakse. For good on tämänhetkinen tunne, voihan tietenkin olla että vuoden päästä fiilikset on toiset ja voin ehkä jopa taas pitää hänen seurastaan.
Joo. Kylläpä tässä taidetaan jatkaa eteenpäin ilman sen kummempia yhteydenottoja enää. Oli meillä puhetta siitä että juteltaisiin joskus asiat läpi, se "joskus" voi olla todella todella kaukana, jos koskaan. Olen muutenkin vähän huono pitämään yhteyttä ihmisiin vaikka pitäisinkin heistä, pari hyvääkin kaveria on harmikseni tippunut pois matkasta sen vuoksi. Mutta oma mokani. En nyt tietenkään haluaisi heittää neljää vuotta elämästäni tavallaan roskiin unohtamalla exäni kokonaan, mutta rehellisesti sanoen en kyllä näe tarvetta sellaisellekaan ystävälle joka on jo kerran pettänyt minut. Sinänsä sääli että neljän yhteisen vuoden jälkeen meistä luultavasti tulee ihmisiä jotka kyllä tervehtii ja vaihtaa pintapuoliset kuulumiset jos törmätään jossain, mutta ei enää sen kummempaa. Mutta such is life.
Vaikka ikävä olisi kuinka kova, kannattaa ex jättää rauhaan, et sinä kuitenkaan häntä takaisin saa! Teet vain itsestäsi typerän, jos ns.yrität kaverustua hänen kanssaan.
Meidän suhteessa oli juuri ongelmana ex-tyttöystävä, joka ei meinannut millään tajuta, että häneltä ei kaivata enää yhtään mitään.
Homma itse asiassa on niinpäin että ex haluaa kaverustua, minä olen se joka ei halua olla yhteyksissä ja haluaa jatkaa eteenpäin ilman häntä. Voihan hän yrittää lepytellä sillä syyllisyyttään tms., mutta kovastihan tuo puhuu biljardimatsiin haastamisesta yms. vaikka 10 vuoden päästä jos en aikaisemmin suostu.
Lisäksi kyse ei ole siitä että haluaisin häntä takaisin, olen ehdoton mitä tulee pettämiseen. Se on _aina_ so long pysyvästi sen jälkeen. Jättää saa, mutta ei pettää. Exälläni ei ollut rohkeutta eikä moraalia selvittää ongelmiamme minun kanssani eikä hän edes pystynyt myöntämään tekoaan ennenkuin itse otin asiasta selvää, halveksin sellaisia ihmisiä syvästi eivätkä he ole minun arvoisiani.
Viimeviikolla päättyi viisivuotta kestänyt suhde kun on tullut ilmi, että puolisollani on toinen. Kaikki on tullut suurena shokkina ja yllätyksenä. Tällähetkellä ajatukset ovat kaaosmaiset eikä normaalielämästä tule juurikaan mitään. Miten sinä nim.merkki "apua" selvisit näistä ensimmäisistä päivistä ja viikoista? Itse tuntuu siltä ettei millään jaksa edes tuntia kerrallaan.
Yhtä helvettiähän se oli, tähänastisen elämäni pahin painajainen. Mistään ei tullut mitään, en saanut nukuttua, en syötyä, töistä ei tullut yhtään mitään kun tuijotin vain eteeni mitään näkemättä ja syöksyin aina välillä vessaan itkemään. Liikunta auttoi vähän, fyysinen rääkki hukutti alleen henkisen aina hetkeksi. Pahimpina päivinä kävin lenkillä/tein kuntopiirin viidesti, viimeisen kerran puolenyön aikaan. Syömättömyys ja ylenmääräinen liikkuminen johti sitten siihen että laihduin kymmenen kiloa viidessä viikossa ja näytin zombielta. Eipä sekään erityisen tervettä ole. Myös mulle se alkuaika oli sitä että koitti vain selviytyä yhdestä tunnista seuraavaan tulematta hulluksi. Aika kuitenkin parantaa hiljalleen, ehkä ne pahimmat haavat on umpeutumassa jo pikkuhiljaa vaikka päivääkään ei mene etteikö asia ole läsnä. Ja välillä tulee itkettyä ja paljon. Asiat helpottui vähän kun muutin pois yhteisestä kodista, uudessa kämpässä jokainen kynnys ja keittiönkaakeli ei muistuta enää yhteisestä historiasta.
Ei tässä oikein muita neuvoja osaa antaa kuin että älä pakota itseäsi tekemään mitään mihin et nyt pysty. Jos vaikka työpaikan pikkujoulut tuntuu ylivoimaiselta ajatukselta, älä mene pakkopiristääksesi itseäsi. Se ei onnistu. Juhlien aika tulee sitten kun jaksat ja olet valmis nauttimaan niistä. Liiku, mutta koita pitää se kohtuuden rajoissa. Käy iltakävelyllä ja koita keskittyä vain siihen miltä liikunta tuntuu ja miten pakkanen nipistelee nenää, yritä olla ajattelematta mitään. Ja puhu paljon ystävien/kavereiden kanssa, he jaksavat kyllä kuunnella vaikka samaa levyä pyörittäisitkin. Suurin osa on kuitenkin kokenut jotain samanlaista tai tulee kokemaan tulevaisuudessa. Ja mitä vähemmän olet puolisosi kanssa tekemisissä, sen parempi sulle itsellesi. Asiat varmaan pitää selvittää, mutta keskustelujen aika on vasta sitten kun tunteet ei ole enää niin pinnassa, muuten se menee pelkäksi tappeluksi josta ei ole mitään hyötyä kummallekaan. Ja kaikki edellinen tiivistettynä: anna itsellesi lupa ja aikaa surra.
Semmoinen juttu vielä että mikäli sullakin homma menee siihen ettet pysty syömään/nukkumaan useaan päivään, käy lääkärin juttusilla. Asiat tuntuu tuhat kertaa pahemmilta kun verensokeri on alhaalla sen takia ettei syö ja kun itkeskelee koko ajan koska on kuolemanväsynyt. Itsekin ois pitänyt käydä hakemassa jotain rauhoittavaa tai edes nukahtamislääkkeitä, marraskuussa ei olisi ehkä silloin tarvinnut korjailla niin paljon lokakuussa töissä tehtyjä virheitä ja puutteita. Muutaman päivän sairaslomakaan ei välttämättä olisi ollut huono ajatus. En kuitenkaan saanut käytyä vaikka kaverini suositteli omasta kokemuksestaan että saa, voi ja kannattaa käydä juttelemassa joko lääkärin kanssa tai MTT:llä. Näin jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt tehdä se, mene ihmeessä käymään jos tuntuu että nyt menee liian lujaa. Sitä varten ammattiauttajat ovat olemassa että auttavat ihmistä hädässä, ja monivuotisen suhteen loppuminen tällä lailla on ihan oikeasti helvettiä ja aiheuttaa melkoisen kriisin.
Toivon kovasti voimia sulle. Ekat viikot on jotain ihan hirveää, mutta usko siihen että kyllä se alkaa pikkuhiljaa siitä tasoittua. Niin kävi mullekin vaikka alussa tuntui siltä että vedän itseni jojoon saman tien.
Niin, ettei kaikki kuulosta järkyttävän synkältä ja pahalta kuin mitä edellinen viestini antaa ymmärtää, pitää sanoa että on tästä erosta seurannut hyvääkin. Viimeisen avoliittovuoden aikana pääsin masentumaan aika pahasti ja sain kehitettyä jonkinlaisen sosiaalisen fobiankin. Nyt, vasta kaks kuukautta eron jälkeen olen... no, en täysin eri ihminen kuin aiemmin mutta kovaa vauhtia parempaan menossa sillä saralla. Olen kaikesta huolimatta huomattavasti itsevarmempi ja rohkeampi ihminen tällä hetkellä kuin suhteemme loppuaikana, ja mikäli tunnepuolta ei oteta lukuun, totuus on se ettei mulla ole kai koskaan mennyt näin hyvin kuin mitä mulla nyt menee. Talous on kunnossa, kavereita on, menemistä, tekemistä ja tutkimista riittää. Että ei kaikki muutokset aina pahasta ole vaikka ensin siltä näyttääkin ja ero voi olla myös joskus se kauan kaivattu potku perseelle. :)
Kiitos vastauksesta. Ihan kuin lukisi omaa elämänkertaa. Kävin maanantaina lääkärissä kun tajusin, ettei töistä tule yhtään mitään ja virheprosentti alkoi olemaan 100%:n luokkaa ja sain sairaslomaa. Pariviikkoa sitten kun tämä juttu alkoi paljastumaan, vaikutti se mun töihinikin niin, että oli keskittymisvaikeuksia ja itku kurkussa yritti hoitaa asioita. Viimeviikolla kun kaikki sitten "räjähti käsiin" ja viikonloppuna tajusin ettei ole tullu syötyä pitkiin aikoihin kunnolla eikä nukuttua, niin tilasin ajan. Enkä yksinkertaisesti pysty menemään töihin. Se on järkyttävää kuinka heikkoon kuntoon sitä fyysisesti menee, kädet vapisee, vatsa on rikki ja oksettaa, päätä särkee jatkuvasti itkemisestä. Nää päivät on tosi helvettiä. Silmät punasena ja ihan zombiena (hyvin kuvattu) kävelee vaan ympäriinsä. Pää on kuin Haminan kaupunki kun yrittää tajuta ja ymmärtää...
Joo, se tunnemyrsky on uskomaton. Ensin sitä on ihan shokissa ja vain yrittää käsittää, ymmärtää ja selvittää asian. Sitten siihen alkaa sekoittua viha, raivo ja katkeruus. Vaikka en hyväksy väkivallan käyttöä, täytyy sanoa että olen alkanut ymmärtämään paremmin pahoinpitelyjä jotka seuraavat tällaisesta tilanteesta. Se on aivan järkyttävää vuoristorataa, ensin sitä on suurin piirtein polvillaan rukoilemassa suhteen pelastamista, seuraavassa hetkessä tuntuu että voisi kuristaa exänsä. Puhumattakaan siitä petoskumppanista, sitä on valmis toivottamaan sen toisen alimpaan ja tuskallisimpaan helvettiin. Kummallekaan en toivo yhtään mitään hyvää. Niin alhainen en kuitenkaan ole että alkaisin tarkoituksella pilaamaan heidän elämäänsä vaikka itse asiassa voisin tehdä sen helpostikin halutessani. Olen aiemminkin nähnyt sen että sen edestään löytää minkä taakseen jättää, uskon että heillekin tulee käymään niin ilman että edesautan asiaa.
On ihan totta mitä sanoit niistä fyysisistä oireista, myös minä aloin reagoimaan asioihin vatsallani. Jos pisti haarukallisen ruokaa suuhun, sitä ei saanut nielaistua koska jo haju teki pahaa, ihan sama mitä yritti syödä. Pahimpien tunnekuohujen aikana saatoin oksentaakin ilman suurempia ärsykkeitä. Ajatukset pyöri vain sitä yhtä ja samaa rataa, päätä särki jatkuvasti itkemisestä ja väsymyksestä ja silmissä tuntui koko ajan olevan hiekkaa. Olin varmaan tosi upea näky pahimpana aikana; ryhti kumara, vaatteet roikkui päällä kun olin laihtunut niin paljon, naama kalpea, silmänaluset mustat, silmät punaiset ja posket lommolla. Mutta kaikesta huolimatta elämä alkaa voittaa pikkuhiljaa, ei ole enää vaikeuksia mättää roskaruokaa sisuksiin ja kestän jo pikkuhiljaa alkoholia ja voimakkaita ruokia (vatsa äityi todella herkäksi yhdessä vaiheessa, tiedä sitten oliko se mahahaavan poikasta tai jotain). Välillä on parempia päiviä ja sitten taas pahempia, odottelen tässä pikkuhiljaa sitä aikaa tulevaksi jolloin niitä parempia päiviä olisi enemmän. Se aika tulee kyllä, sen aikaa pitää vain koittaa taapertaa päivä kerrallaan parhaansa mukaan. Vituttaa vain tuo tuleva joulu...
Itsekkin olen ajatellut tota tulevaa joulua. Itseasiassa eroriitojen yhteydessä kiljuin että "ethän sä voi lähteä kun on joulukin tulossa ja kaikki". Ihan kamalaa on se, kun vasta hetki sittenhän vielä vertailtiin työvuoroja ja huomattiin, että tänävuonna saadaan olla yhdessä montapäivää samaanaikaan vapaalla. Ja suunniteltiin minkäkokoinen kinkku hankitaan ja muut tilpehöörit.
Olen myöskin tässä vihan, raivon ja epätoivon keskellä ajatellut soittaa tälle ex-kumppanini uudelle "ihastukselle". Tiedän hänenkin olevan avoliitossa joten tiedäsitten miten he asiansa aikovat tulevaisuudessa hoitaa. Tekisi vaan niin mieli raivota ja toivottaa veemäistä elämää.
Tosta alkoholista vielä. Vaikka itse en koskaan ole ollutkaan mikään lasiin sylkijä niin on se ihme, että nyt on niin kipeä ettei viinakaan mene alas. Lasillisenkin kun yrittää ottaa ja samantien saa painua vessaan. Miksei sitä voiskin olla sellainen ihminen joka suutuspäissään tai surussaan ryyppää kaksi päivää ja jatkaa sitten elämäänsä kun on niinsanotusti nollannut itsensä.
...kun sun tarina kuulostaa tutulta! Kuukausi avoliiton purkautumisesta takana, koko tunneskaala on käyty läpi ja miljoonat kyyneleet itketty. Ja tällä hetkellä tuntuu, että sitä on "elämänsä kunnossa", tasapainoisempi kuin koskaan! Tuska kasvattaa..
sanoisin, että pysy poissa exästäsi.
Rakenna omaa elämääsi.
Irrottaudu.
Kaikki tulee muuttumaan paremmaksi kunhan aikaa vähän kuluu.
Et kuitenkaan olisi valmis varmaankaan jatkamaan kun tuollaista on tapahtunut.
Parempi vain pysytellä mahdollisimman kaukana, eikä olla missään väleissä. Jonkun ajan kuluttua jo helpottaa, ja vähän pidemmän ajan kuluttua et kaipaa ollenkaan. Mutta omalla kokemuksella voin sanoa, että parhaiten pääsee yli kun ei ole missään yhteydessä eikä näe toista. Sitten kun on päässyt ylitse, voi ajatella jo ystävystymistä kun tunteet ovat viilenneet. Jos siis ylipäätänsä enää haluat olla tuollaisen idiootin kanssa missään tekemisissä.