Miehei ja hänen lapsuuden perheensä ovat niin täydellisiä, että masennun aina heidän luona käydessäni. Mieheni muuttuu aina neroksi lapsuudenkodissaan; anoppi kertoo tuntikausia tarinoita mieheni lapsuuden harrastuksista ja kuinka lahjakas hän niissä kaikissa oli. Samoin mieheni veli - lahjakas kaikessa mihin ryhtyy ja harrastanut pienestä pitäen ties mitä kaikkea. Ammatinkin molemmat olisivat kaikista lukuisista kiinnostuksen kohteistaan itselleen saaneet ja päässeet erityislahjakkaina opiskelemaan, mutta voi voi kun valita piti jostain.
Myös anoppini on täydellinen. Hän auttaa kaikkia ja hänellä on energiaa osallistuia kaikkeen ja pitää illalliskutsuja lähes joka ilta. Hän on mieheni veljen lapsille paras mahdollinen mummo, joka antaa aina kaiken ja hyväksyy ja rakastaa ehdoitta. Hän jaksaa illasta toiseen ottaa kotiinsa sen setsemän lasta syömään lättyjä - yksikään alueen lapsista ei jää ilman herkkuja, jos ilmestyy ovelle.
Puhumattakaan nyt mieheni isästä, jolla on ikuinen kärsvällisyys ja taito rakennella pikkupojille majasta keinuun ja kaikki siltä väliltä.
Niin, ja kaikki tietysti rakastavat heitä. Joka ikisellä sen perhen jäsenellä on ja on aina ollut lukemattomia kavereita ja ystäviä. En tiedä yhtäkään ihmistä joka ei pitäisi heistä.
Turha varmaan sanoakaan, että minä ja lapsuudenperheeni olemme aika kaukana tuosta ihannekuvasta. Molemmat vanhempani joivat paljon ja koko lapsuuteni energia meni siihen, että selvisin kotielämästä ja sain pidettyä itseni jotenkin pinnalla. Olin masentunut lapsi (vaikka eipä sitä silloin huomattu), eikä minulla ikinä ollut yhtään kaveria.
Vanhempani ovat ihan tavallisia ihmisiä; isä juo edelleen aika paljon. Vähemmän kuin ennen, kuitenkin. En keksi hänen kanssaan mitään puhumista, meillä ei ole mitään yhteistä. Äiti ei enää juo ollenkaan. Hän on erakko tyyppi, joka pitää yksin olemisesta. Sekin tuntuu negatiiviselta piirteeltä, kun asioi mieheni perheen kanssa - koko ajan pitäisi olla kutsumassa kylään ja tunkemassa itseään kahville. Jos ei sitä halua, on jotenkin säälittävä ja yksinäinen...
Minä en ole hyvä missään. En harrasta muuta kuin tavallista tylsää liikuntaa. Olen niin keskiverto kuin keskiverto ihminen voi olla. Minulla ei ole paljon kavereita, en ole erityisen kaunis, enkä kiinnostava. Olen silti uskollinen, tarkka ja yhteistä etuamme ajatteleva. Välillä mietin, että mieheni ansaitsee jonkun niin paljon lahjakkaamman ja paremman kuin minä.
Turha varmaan sanoa, miten surkeaksi itseni aina tunnen kotipaikkavierailujen jälkeen.
Myös anoppini on täydellinen. Hän auttaa kaikkia ja hänellä on energiaa osallistuia kaikkeen ja pitää illalliskutsuja lähes joka ilta. Hän on mieheni veljen lapsille paras mahdollinen mummo, joka antaa aina kaiken ja hyväksyy ja rakastaa ehdoitta. Hän jaksaa illasta toiseen ottaa kotiinsa sen setsemän lasta syömään lättyjä - yksikään alueen lapsista ei jää ilman herkkuja, jos ilmestyy ovelle.
Puhumattakaan nyt mieheni isästä, jolla on ikuinen kärsvällisyys ja taito rakennella pikkupojille majasta keinuun ja kaikki siltä väliltä.
Niin, ja kaikki tietysti rakastavat heitä. Joka ikisellä sen perhen jäsenellä on ja on aina ollut lukemattomia kavereita ja ystäviä. En tiedä yhtäkään ihmistä joka ei pitäisi heistä.
Turha varmaan sanoakaan, että minä ja lapsuudenperheeni olemme aika kaukana tuosta ihannekuvasta. Molemmat vanhempani joivat paljon ja koko lapsuuteni energia meni siihen, että selvisin kotielämästä ja sain pidettyä itseni jotenkin pinnalla. Olin masentunut lapsi (vaikka eipä sitä silloin huomattu), eikä minulla ikinä ollut yhtään kaveria.
Vanhempani ovat ihan tavallisia ihmisiä; isä juo edelleen aika paljon. Vähemmän kuin ennen, kuitenkin. En keksi hänen kanssaan mitään puhumista, meillä ei ole mitään yhteistä. Äiti ei enää juo ollenkaan. Hän on erakko tyyppi, joka pitää yksin olemisesta. Sekin tuntuu negatiiviselta piirteeltä, kun asioi mieheni perheen kanssa - koko ajan pitäisi olla kutsumassa kylään ja tunkemassa itseään kahville. Jos ei sitä halua, on jotenkin säälittävä ja yksinäinen...
Minä en ole hyvä missään. En harrasta muuta kuin tavallista tylsää liikuntaa. Olen niin keskiverto kuin keskiverto ihminen voi olla. Minulla ei ole paljon kavereita, en ole erityisen kaunis, enkä kiinnostava. Olen silti uskollinen, tarkka ja yhteistä etuamme ajatteleva. Välillä mietin, että mieheni ansaitsee jonkun niin paljon lahjakkaamman ja paremman kuin minä.
Turha varmaan sanoa, miten surkeaksi itseni aina tunnen kotipaikkavierailujen jälkeen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olisit onnellinen siitä, että sinulla on tuollainen mies ja mukavat appivanhemmat. Älä takerru menneeseen vaan ajattele sitä, mitä sinulla nyt on. Sinähän olet nyt osa miehesi elämää, joten eikö ole vain mukavaa, että hän on niinkin hyvä ja lahjakas kuin on.
...oikein hyvin tunteesi kuin myös sen, että tuontyyppiset lapsuudenkokemukset seuraavat väistämättä ihmisen mukana jollain tasolla koko elämän. Kun nyt kuitenkin näytät tulevan toimeen niin miehesi kuin appivanhempiesi kanss ja he ilmeisesti ovat ihan mukavia ihmisiä, niin koetapa olla osa porukkaa ja nauttia ympäristösi positiivisista puolista. Ne voivat ajan mittaan lievittää menneisyydestä johtuvaa apeuttasi ja antaa uutta energiaa. Ymmärsin, että sinua ei ole mitenkään väheksytty tai "huonompana" pidetty vaan otettu hyvin vastaan. Tuskinpa miehesi perhe täydellinen on, mutta onnellisesti ja sävyisästi toimivia perheitä on ihan oikeasti olemassa. Viisaat ihmiset osaavat suhtautua omiin negatiivisiin kokemuksiinsa niin, etteivät juutu katkerina syyttelemään anoppia/appea/miniää/vävyä/muuta vastaavaa, vaan elävät eteenpäin.
Olen melkoisen tasapainossa menneisyyteni kanssa. Joskus vaan surettaa, kun tuntuu, että ehkä minussakin olisi ollut potentiaalia vaikka mihin, mutta niitä en ole päässyt koskaan tutkimaan. Näin myöhäisemmällä iällä, se ei tunnu olevan niin helppoa.
Mieheni perhe on todella ottanut minut joukkoonsa kuin omaansa ja olen aina tervtullut. Olen siitä oppinut nauttimaan ja hyväksymään heidän tapansa. Olen _ihan aidosti_ onnellinen, että mieheni on niinkin hieno ihminen kuin on, koko perheineen. Ja olen onnellinen _oikeasti_, että hän on saanut niin hyvät eväät elämään. Onneksi tunnistan ajoittain heräävän kateuteni niin hyvin, että osaan sen nimetä ja elää sen kanssa myrkyttämättä lähimpiäni :)
Se että tunnustat kateuden välillä iskevän, kertooo jo paljon siitä, että olet viisas ihminen. Monet ihmiset eivät edes itse myönnä itselleen olevansa kateellisia, vaan kätkevät tunteensa toisten panettelemiseen ja ovat täysin vakuuttuneita omista puheistaan.
Olen itse yli neljänkymmenen ja kokenut nimenomaan myöhemmällä iällä sen, miten monet isotkin asiat voivat muuttua, tosin eivät kertaheitolla. Onnea elämääsi, eväät sinulla on!
Ehkä sitten voi sanoa niin, että monen kokeminen on vähän auttanut saamaan sitä empatiakykyä ja laajentanut katsantokantaa :) Onhan sitä siinäkin jotain! Ei vaan, vakavasti, usein asioiden nimeäminen ja myöntäminen vie sen katkerimman terän pois koko jutulta. Onni on, että minullakin on läheisinä ihmisiä, jotka ymmärtävät tämän saman asian! Ei tarvitse yksin ymmärtää :D
Nyt kuule, suu suppuun. SInussa on varmasti ihania piirteitä, joiden takia miehesi arvostaa sinua. Kun joskus itselläni on ollut huonoja hetkiä, olen jopa listannut "väkisin" paperille hyviä puoliani. Vaikka ajattelisit, että niitä ei ole, aivan varmasti on! Kun sitten katsot sitä paperia, kuinka esim. rakastava vaimo olet, huolehtiva jne. niin huomaat, että ehkä hei, minä olenkin aika hyvä catch!
Aloita joku uusi harrastus, ei kai kukaan nyt sitä iän ikuista jumppaa jaksa. Räväytä. Mene laskuvarjohyppykurssillle! Aloita syksyllä avantouinti! Savenvalantaaan! Opi uusi kieli kansalaisopistossa! Vaikka avioliitossa onkin, on tärkeää että oma elämä ja omat harrastukset säilyvät.
Eihän se ole tärkeää paljonko ystäviä on. Ei se määrä, mutta se laatu! Itsekin tykkään olla yleensä ihan yksikseen, eikä siinäkään ole mitään pahaa! Muutama läheinen ystävä tai vaikka yksikin, on paljon parempi kuin sata "muka ystävää"!!!
Ole iloinen että miehesi perhe on niin mukava kuin kuulostaa!
Olen aina haaveillut, että jossain vaiheessa alan ottaa laulutunteja ja opettelen kunnolla laulamaan. Minulla on aika hyvä ääni - ja pokkaa käyttää sitä vaikka julkisesti. Jos vaikka bändin perustaisi!
Kiitos rohkaisevista sanoista muutenkin.
Koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä unelmistaan totta! Hyvää kesää!