Takana kohta 20 vuoden suhde, johon on mahtunut aiheetonta mustasukkaisuutta, henkistä väkivaltaa (huorittelua, ulkonäön morkkaamista, hengenlähdöllä uhkailua) sekä fyysistäkin (tosin se ei ole kuulemma mitään kun ei ole tullut näkyviä vaurioita, hänen mielestään mukamas).
Pitkään olen aikanani unohtanut, haudannut tapahtuneet mieleeni, jonnekin taustalle ja jatkanut elämää ajatellen, että tätä tämä nyt sitten vaan mun osaltani on. Kaipa ne asiat ovat kasautuneet mutta kuitenkaan eivät ole kadonneet minnekään, koska tällä hetkellä elämäni on valtavassa ahdistuksen ja masennuksen tilassa.
Tässä viime vuoden aikana olen yrittänyt ryhdistäytyä omassa elämässäni, karistanut liikakilot ja muutenkin "etsinyt omaa itseäni". Toinen osapuoli ei ole tätä sulattanut, vaan olen sitten saanut kuulla olevani entistä enemmän hullu, sairas ja vaikka mitä. Ja kieltämättä tällä hetkellä tuntuukin siltä, mulla on vaan käsittämättömän paha olla. Mietin että miksi minun on pitänyt elää tuollaisen ihmisen kanssa joka on tallonut itsetuntoni pohjamutiin ja kohdellut minua kuin paskakasaa (no siksi tietysti koska olen antanut hänen tehdä niin!)
Ja nyt kuulemma minun pitäisi vaan antaa menneiden olla koska minua niin rakastetaan, ja jatkaa vaan tätä suhdetta eteenpäin. Että miten ne asiat voivat muka nyt vaivata kun ei ennenkään ole?!? Niinkuin koko menneisyys kaatuisi päälleni tällä hetkellä, mutta sitä ei kukaan tunnu uskovan. Miten sitä tosiaan voi vuosikaudet kestää sitä että on toisen pahan olon sylkykuppi, mutta sitten yhtäkkiä tulee tunne että en kestä enää päivääkään.
En varmaan koskaan enää pysty tuntemaan mitään, tällä hetkellä tuntuu etten pysty koskaan antamaan tai ottamaan hellyyttä vastaan, tahdon vain käpertyä pahaan olooni ja toivon että minun annetaan olla. Kun vain saisi lähteä ja mennä, mutta elämässäni on asioita joita en voi jättää. Ehkä siksikin ahdistaa vielä enemmän kun tiedän että en pääse tästä pois niin vaan, tai ainakaan velvollisuudentunteeni ei anna siihen mahdollisuutta.
Pitkään olen aikanani unohtanut, haudannut tapahtuneet mieleeni, jonnekin taustalle ja jatkanut elämää ajatellen, että tätä tämä nyt sitten vaan mun osaltani on. Kaipa ne asiat ovat kasautuneet mutta kuitenkaan eivät ole kadonneet minnekään, koska tällä hetkellä elämäni on valtavassa ahdistuksen ja masennuksen tilassa.
Tässä viime vuoden aikana olen yrittänyt ryhdistäytyä omassa elämässäni, karistanut liikakilot ja muutenkin "etsinyt omaa itseäni". Toinen osapuoli ei ole tätä sulattanut, vaan olen sitten saanut kuulla olevani entistä enemmän hullu, sairas ja vaikka mitä. Ja kieltämättä tällä hetkellä tuntuukin siltä, mulla on vaan käsittämättömän paha olla. Mietin että miksi minun on pitänyt elää tuollaisen ihmisen kanssa joka on tallonut itsetuntoni pohjamutiin ja kohdellut minua kuin paskakasaa (no siksi tietysti koska olen antanut hänen tehdä niin!)
Ja nyt kuulemma minun pitäisi vaan antaa menneiden olla koska minua niin rakastetaan, ja jatkaa vaan tätä suhdetta eteenpäin. Että miten ne asiat voivat muka nyt vaivata kun ei ennenkään ole?!? Niinkuin koko menneisyys kaatuisi päälleni tällä hetkellä, mutta sitä ei kukaan tunnu uskovan. Miten sitä tosiaan voi vuosikaudet kestää sitä että on toisen pahan olon sylkykuppi, mutta sitten yhtäkkiä tulee tunne että en kestä enää päivääkään.
En varmaan koskaan enää pysty tuntemaan mitään, tällä hetkellä tuntuu etten pysty koskaan antamaan tai ottamaan hellyyttä vastaan, tahdon vain käpertyä pahaan olooni ja toivon että minun annetaan olla. Kun vain saisi lähteä ja mennä, mutta elämässäni on asioita joita en voi jättää. Ehkä siksikin ahdistaa vielä enemmän kun tiedän että en pääse tästä pois niin vaan, tai ainakaan velvollisuudentunteeni ei anna siihen mahdollisuutta.
Vastaukset 18
Vanhimmat
taas on juhannus aamupalaksi otettu kossulasiliset, lässynlässyn, joisit enemmän. ui kuule katiskaan!!!!
Ja ensimmäiseen viestiin: miksi ihmeessä annat tehdä itselles tuollaista? Nyt kun olet jo aloittanut oman itsesi etsimisen, niin jatka sitä ja lähde pois!
Kaikkea hyvää!
Kun saisi katoamaan, niin maailma olisi parempi paikka :(.
En ole ottanut, enkä ota. Joten juo sinä John vaan niin paljon kuin napa vetää ja upota itsesi lähimpään jorpakkoon sen katiskasi kanssa. Sinua ei kaipaa kukaan.
V**tu, kun maailmaan ei tunnu montaa hyvää ihmistä mahtuvan. Kaikenlaisia kusipäisiä suunsoittajia vaan. Kiltteydellä ei kyllä tässä elämässä saavuta yhtään mitään, sen olen omakohtaisesti jo todennut. Vittumaisuus ja ilkeys se on joka saa pärjäämään. Siihen on kai minunkin pyrkimiseni.
varmaan kokea elämässäs jotain pahaa,ettei aikaa/energiaa olisi tollaseen lapselliseen pölläilyyn!!
Kuinka kehtaat?
Ihminen haluaa kertoa tunteistaan ja sinä jauhat paskaa!!!
Olet kai niitä pumpulissa kasvaneita. Mene itseesi ja pidä suusi kiinni jos et muuta osaa sanoa!!!
Olen lähes samanlaisessa tilanteessa kuin sinä. Ymmärrän sinua ja elämääsi erittäin hyvin. Kadun valintojani, joita aikoinani tein, mutta siitähän voin kiittää vain itseäni.Lasteni vuoksi sinnittelen. Haluan heille ehjän perheen.Yritä jaksaa ja löytää jotain muuta sisältöä elämääsi.Niin, ja tuollaisille johneille ei kannata uhrata ajatustakaan, ei minkäänlaista, pelkkää tyhjää välinpitämättömyyttä. Muuta hän ei antsaitse.
Kaikki syyt jotka sen estävät, ovat tekosyitä. Tänäänkin itse ajattelin (nyt vuoden erossa olleena) miten liki 20 vuotta paiskasin kuin mäkeen, ainoa ja todella ihana ja kaikista tärkein asia suhteesta syntyneet lapset.
Mutta pois painajaismaisesta suhteesta olisi pitänyt lähteä jo paljon aiemmin!
Reagoit terveesti sairaaseen suhteeseen. Se ei siitään parannut, lähde lapsinesi pois!
Miten tuttua tuo hulluksi haukkuminen. Vähänkin kun toisella terve itsetunto alkaa nostaa päätään, manipuloija käy sitä voimalla murskaamaan.
Älä suostu enää siihen, koko elimistösi kärsii, ei pelkkä pää! Ei talot ja tavarat, kentis yhteiset yritykset ja kulissi perhe-elämä ole sen arvoisia, että pitäisi pahoinpidellyn koiran asemassa olla!
..on huono, onko lapsillasi muka "ehjä perhe"?
Oletko todella niin sokea vai vaan tyhmä, että luulet ettei lapsesi kärsi huonosta perhe-elämästä. Älä aliarvioi lapsiasi, he vaistoavat enemmän kuin (näköjään) tajuatkaan.
Juuri lasten takia sun pitäis lähteä.
Minä huokasin helpotuksesta kun vanhempani erosivat, mutta kauhukuvat ovat mielessäni vieläkin muistoissani.
minä olen elänyt juuri tällaisessa lasten takia yhdessä perheessä ja sen seurauksena olen ollut masentunut jonkin asteisesti noin 15 vuotta. Masennus tai mikä lie purkautui sitten opiskeluaikoina totaalisena ahdistuksena. Vasta kun olin perhe traumat käynyt läpi uskaltauduin itse "aloittaa" oman elämäni ja perustaa perheen. Harmittaa hukkaan heitetyt nuoruus vuodet, miten paljon enemmän elämästä olisikaan saanut jos olisi saanut elää sitä oikeaa ehjää perhe-elämää.
Kirjoittamalla tänne "väsynyt nainen" olet päättänyt jakaa kokemuksiasi muiden kanssa. Kerrot asioista kuitenkin sellaisella tavalla, mikä ei tarjoa mitään mahdollisuutta meille ulkopuolisille muodostaa oikein käsitystä siitä, mitä sinulle on tapahtunut ja mitä teidän suhteessanne on tapahtunut. Uskon kyllä, että sinulla on paha olla ja että sillä, mitä olet kokenut kumppanisi taholta, on tekemistä asian kanssa, mutta siitä huolimatta.
Kerrot mm., että "...viime vuoden aikana olen yrittänyt ryhdistäytyä omassa elämässäni, karistanut liikakilot ja muutenkin "etsinyt omaa itseäni"." Tästä kerrot seuranneen sen, että "toinen osapuoli ei ole tätä sulattanut, vaan olen sitten saanut kuulla olevani entistä enemmän hullu, sairas ja vaikka mitä." Tällaista on ulkopuolisen lukijan mahdoton ymmärtää. Siis oletko tosiaan saanut kuulla puolisoltasi olevasi hullu, kun olet karistanut liikakiloja? Tai mitä oikeastaan tarkoitat tuolla "oman itsen etsimisellä"? Kyllä minulle ainakin tulee mieleen useita tapauksia, joissa suhteen toinen osapuoli on pahoittanut mielensä, kun toinen on vähän "lähtenyt etsimään itseään". Mutta mitä sinä mahdat näillä ilmaisuillasi tarkoittaa? Kerrot vielä lisäksi, että "ja nyt kuulemma minun pitäisi vaan antaa menneiden olla koska minua niin rakastetaan, ja jatkaa vaan tätä suhdetta eteenpäin." Siis kuka on tätä mieltä? Ja miten niin sinun pitäisi vain antaa menneiden olla?
Uskon, että sinulla on paha olla, mutta kyllä tämä kirjoituksesi on sellaista vyörytystä, mistä mikään asioiden välinen yhteys ei meille lukijoille aukene. Ei se näköjään tosin estä kommentoijia kertomasta, että ovat "kokeneet juuri saman" : )
Ja lopuksi kommenttina tuolle edellä olevalle "Korkea aika (lähteä)" otsikolle. Kuvittelet jotenkin, että olet kokenut saman, vaikka alkuperäisen kirjoittajan viestin perusteella ei olekaan mahdollista muodostaa käsitystä siitä, mitä heidän suhteessaan todella on tapahtunut. Annat yksioikoisia neuvoja, jotka ovat moraalisesti täysin arveluttavia, kuten "..., lähde lapsinesi pois!" Etkö ymmärrä, että eivät lapset ole äitinsä omaisuutta? Älä nyt ihmeessä suosittele mitään lapsen kaappausta kenelläkään, vakka oma elämäntilanne olisikin kurja. Sinähän yllytät rikokseen.
Lisäksi tapahtumat muuntuvat "korkea aika" oman mielikuvituksesi perusteella ihan toisiksi, kuin mistä kirjoituksen aloittaja on kertonut. Sanot mm., että "Ei ... ole sen arvoisia, että pitäisi pahoinpidellyn koiran asemassa olla!" Eihän alkuperäinen kirjoittaja ole mistään pahoinpideltynä olemisen kokemuksista kertonut. Tässä sinulla, kuten useilla tällä palstalla kirjoittavilla menee tämä toisen tilanteeseen eläytyminen täysin omien fantasioiden maalailuksi. Se on tietysti ymmärrettävää, jos itsellä on kurjia kokemuksia elämässä, mutta kyllä tuo on sellaista uhripuhetta, josta ei mitään hyötyä kenellekään muulle ole. Se on vain oman itsen oksennuksenkaltaista ulosryöppyämistä. Suositeltavampaa olisi mennä itse terapiaan ja hoitaa omat haavat kuntoon. Sen jälkeen on mahdollista tukea myös muita kurjassa elämäntilanteessa olevia, jos mielenkiintoa vielä sen jälkeen riittää.
"--henkistä väkivaltaa (huorittelua, ulkonäön morkkaamista, hengenlähdöllä uhkailua) sekä fyysistäkin (tosin se ei ole kuulemma mitään kun ei ole tullut näkyviä vaurioita, hänen mielestään mukamas).--"
Kun et rivien välistä näköjään osaa mitään lukea, niin opettelisit edes rivejä lukemaan! Hengenlähdöllä uhkailu ja fyysinen väkivalta ovat todella hyvä syy lähteä lapsineen pois! Vai oliko sinun lapsuudenkodissasi ihan normaalia, että isäsi uhkaili äitiäsi hengenlähdöllä ja vähän mätki siinä lauseitten välissä...?
minä kyllä ymmärsin aloittajan tekstiä, ehkäpä juuri siksi että olen elänyt sellaisessa perheessä missä on ollut juuri samanlaista käytöstä. Jos parisuhteessa toinen alkaa esim. opiskelemaan tai laihduttamaan voi toiselle (huono itsetunto) tulla pelko siitä että pian menettää puolisonsa. On hyvin tyypillistä huonon itsetunnon omaavalle ihmiselle alkaa kaikin keinoin vähättelemään/haukkumaan ym. tätä toista ja hänen suorituksiaan. Uusien tuulien myötä saattaa eukko huomata miten kamalassa parisuhteessa elää ja lähteä läppäsemään.
hei!mitkä asiat sua estävät lähtemästä?mun elämäni on samanlaista kuin sulla. mikä on todella tuskaista ja kun vielä on yhteinen lapsi.mä olen todellakin valmis irrottautumaan suhteesta,mutta mun elämästäni on tehty helvettiä.toivon että joskus elämä vielä hymyilee mulle ja toivon todella sitä samaa sullekin.
Aikani minäkin kestin, sitten vain yksi päivä ja ollaan asumuserossa ja kohta oikeasti erossa.
Pitää vain toimia vähän itseäänkin ajatellen, kyllä se siitä.
Kestämistä kyllä riittää monessa asiassa, mutta tukihenkilöt on olemassa sitä varten.
Tsemppiä sinne!
Ei tarvitse antaa anteeksi!
Ei pysty unohtamaan!
Tunteesi ovat oikeutettuja ja todellisia sinulle!
Vain sinä voit tehdä elämästäsi elämämisen arvoisen.
Ota oma elämä omiin käsiisi. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta vietissäsi on vielä hivenen toivon kaikua... Usko itseesi!!!
Toivon sinulle kaikkea parasta ja voimia todella paljon rohkeille päätöksillesi.
Olkoon elämä valoisaa ja kaunista vielä jonakin päivänä. ( Tee siitä kaunis )
Energiaa!!!!!
ja kun toinen osapuoli osaa vielä käyttää kiltteyttäni hyväksi. Eli käyttäytymällä niin herttaisesti kuin vain ihminen osaa ja sitten sitä itse alkaa pikkuhiljaa taas taantumaan siihen pysyväisolotilaan että jaksanko sittenkään tästä minnekään, että helpommalla pääsen kun jään tähän.
Vaikka tiedän että tämä elämä ei ole sitä mitä haluan. Mutta nuo manipuloijat osaavat tehdä juuri tuota. Eilen olin itseni turvottanut huora ja lehmä (heh, olen 173 cm pitkä ja painan kuutisenkymmentä kiloa), joka on niin sairas ja hullu että siitä pitää kertoa vanhemmillenikin että tietävät millainen olen. Tänään taas sitten olen niin ihana ja hieno. Mutta seuraavan vastoinkäymisen tullen tilanne kääntyy taas täysin päinvastaiseksi, eli kun kerron että minulla on suunnitelmia mennä ystävieni kanssa iltaa viettämään, tiedän että sanainen arkku aukeaa taas...
Tätä tilannetta on niin vaikeaa selittää ymmärrettävästi, ei vaan oikein ajatukset kulje niin että tästä tarinasta tulisi looginen, vaan hyppelehdin sinne tänne.
Kirjoitit viestissäsi että tämä ei ole sitä mitä haluat elämältäsi. Mielestäni se kertookin sen mikä on ainoa ratkaisu eli ero. Usko pois elämä voittaa kunhan saat vaan kiskaistua itsesi pois tästä huonosta parisuhteesta ja sinua odottaa paremmat ajat. Minä olen aina ollut rehellinen itselleni ja esittänyt tuon kysymyksen "onko tämä sitä mitä minä haluan"? Jos vastaus on ei, niin olen eronnut välittömästä silloisesta poikaystävästäni. Turha haaskata aikaa turhiin parisuhteisiin, koska silloin on suurempi mahdollisuus törmätä siihen oikeampaan. Huonon parisuhteen tunnistaa kyllä siitä, että itsellä on liian usein pahamieli toisen tekemisten ja sanomisten vuoksi. Ei se yksin eläminenkään niin kamalaa ole että sen vuoksi kannattaisi jossain hyypiössä roikkua.
Voi miten tuttua.....
Jätin vihdoin ja viimein 36v:liiton,itseni takia...Olisi pitänyt jo aikaa sitten lähtä, mutta oli viisi lasta.Nyt miettinyt, kuinka näin ihana nainen kuin minä ja viel kauniskin olen voinut moista hyväksyä. Vieläkin haikailen hänen peräänsä, mutta olen lujasti päättänyt etten takasi mene. Elin hänen rinnallaan lasten kanssa omaa elämää ja hän omaa, siihen kuului kaikki sinun mainitsemasi tavat, fyysinenkin väkivalta oli vain pientä painia.
Kaikkihan oli pakko haudata jonnekin että pystyi jatkamaan yhdessä kun ei jaksanut irrottautuakaan, mut virheen olen tehnyt siinä, lapset kyllä muistavat kaiken, eikä aina niin mukavanakaan vaikka äiti oli ainoa se tuki ja turva kun oli paha olla, aina lähellä.
Nyt kolme vuotta siitä kun päätin vähän ryhdistäytyä itseni takia...hain opiskelemaan ja Jouluksi valmistuin, muutin paikkakuntaa, sain töitä ja yritän päästä,ex-stä lopullisesti. Vie varmaan aikaa omaisuuskiista niin suuri, hän ei antaisi minulle mitään(ilmoitti vain että panee mut vielä kärsimään)aivan kuin ei sitä olisi ennen tehnytkään.
Painiskelen itseni kanssa vieläkin koska oli kuitenkin niin paljon hyvääkin ja saatu aikaiseksi paljon, lapsien lisäksi.
Ratkaisu on kuitenkin tehtävä itse, kukaan muu sitä ei tee sunkaan puolesta, minä tein oman laisen ja haluan sen ratkaisun kyllä pitävän, en halua olla kenenkään roskis...Joten elämä on luotu elettäväks ja jokaisella oikeus hyvään oloon