Usein ajatellaan, että sitoutumiskammo on ennen muuta miesten ongelma. Mutta tässä on yksi sitoutumiskammoinen nainen...
Olen 32-v ja minulla on takana pari pidempää suhdetta. Molemmat hyviä miehiä, jotka oikeasti rakastivat minua. Molemmat suhteet kaatuivat hillittömään vapauden kaipuuseeni. Kaipasin "vapautta" koko ajan - ja puhuin myös tästä kaipuusta jatkuvasti kumppaneille. Olin alusta lähtien lähdössä suhteista, vähintään joka kuukausi... (5,5 ja 3 vuoden ajan!)
Tämä loukkasi ja hämmensi exiäni hirvesti, mutta en voinut sille mitään - epämääräinen "vapauden" ja oman tilan kaipuu oli niin pakottava.
Vapaudella en tarkoita mitään bailaamista tai miesten perässä juoksemista. En ole ikinä käynyt baareissa. Tarkoitan vapautta elää täsmälleen oman aikataulun ja halujen mukaan. Vapautta tehdä omia suunnitelmia lomaa ja tulevaisuutta varten. Ilman, että tarvitsisi kaikki suunnitelmat sovitella yhteen toisen kanssa. Vapautta näyttää rähjäiseltä silloin kun huvittaa, jättää toisinaan tavarat hujan hajan - ja toisaalta vapautta toisen epäjärjestyksestä... Vapautta elää ihan omaa elämää.
Molempien erojen jälkeen tuntui tosi pahalta. Se, etten pystynyt sitoutumaan. Ja se, miten kohtelin näitä miehiä. Viimeisintä kaipaan edelleen, vaikka itse jätin hänet, eikä hän ymmärrettävästi enää uskalla kokeilla kanssani.
Läheisyyden ja hellyyden tarve on hirveä, mutta itseni tuntien sama tulee jatkumaan...
En usko pystyväni normaaliin suhteeseen, vaikka olen hyvin koulutettu, hyvässä työssä, hoikka, hyväkuntoinen ja nätiksin usein kutsuttu.
Epäilen, että tässä taustalla on se, että minua kiusattiin koulussa vuosikausia. Kiusaajat olivat enimmäkseen poikia, ja yläasteella kiusaaminen oli seksuaalistyyppistä. Kouluajan jälkeen vihasin miehiä syvästi, enkä uskonut koskaan seurustelevani.
Ehkä siis pohjimmiltaan en vain pysty luottamaan miehiin, ja haluan näyttää pärjääväni omillani. Haluan suhteessakin osoittaa, etten oikeastaan tarvitse miestä...
Kävin joitain vuosia sitten jopa terapiassa, mutta siitä oli enemmän haittaa kuin hyötyä.
Onkohan ketään kohtalotovereita?
Olen 32-v ja minulla on takana pari pidempää suhdetta. Molemmat hyviä miehiä, jotka oikeasti rakastivat minua. Molemmat suhteet kaatuivat hillittömään vapauden kaipuuseeni. Kaipasin "vapautta" koko ajan - ja puhuin myös tästä kaipuusta jatkuvasti kumppaneille. Olin alusta lähtien lähdössä suhteista, vähintään joka kuukausi... (5,5 ja 3 vuoden ajan!)
Tämä loukkasi ja hämmensi exiäni hirvesti, mutta en voinut sille mitään - epämääräinen "vapauden" ja oman tilan kaipuu oli niin pakottava.
Vapaudella en tarkoita mitään bailaamista tai miesten perässä juoksemista. En ole ikinä käynyt baareissa. Tarkoitan vapautta elää täsmälleen oman aikataulun ja halujen mukaan. Vapautta tehdä omia suunnitelmia lomaa ja tulevaisuutta varten. Ilman, että tarvitsisi kaikki suunnitelmat sovitella yhteen toisen kanssa. Vapautta näyttää rähjäiseltä silloin kun huvittaa, jättää toisinaan tavarat hujan hajan - ja toisaalta vapautta toisen epäjärjestyksestä... Vapautta elää ihan omaa elämää.
Molempien erojen jälkeen tuntui tosi pahalta. Se, etten pystynyt sitoutumaan. Ja se, miten kohtelin näitä miehiä. Viimeisintä kaipaan edelleen, vaikka itse jätin hänet, eikä hän ymmärrettävästi enää uskalla kokeilla kanssani.
Läheisyyden ja hellyyden tarve on hirveä, mutta itseni tuntien sama tulee jatkumaan...
En usko pystyväni normaaliin suhteeseen, vaikka olen hyvin koulutettu, hyvässä työssä, hoikka, hyväkuntoinen ja nätiksin usein kutsuttu.
Epäilen, että tässä taustalla on se, että minua kiusattiin koulussa vuosikausia. Kiusaajat olivat enimmäkseen poikia, ja yläasteella kiusaaminen oli seksuaalistyyppistä. Kouluajan jälkeen vihasin miehiä syvästi, enkä uskonut koskaan seurustelevani.
Ehkä siis pohjimmiltaan en vain pysty luottamaan miehiin, ja haluan näyttää pärjääväni omillani. Haluan suhteessakin osoittaa, etten oikeastaan tarvitse miestä...
Kävin joitain vuosia sitten jopa terapiassa, mutta siitä oli enemmän haittaa kuin hyötyä.
Onkohan ketään kohtalotovereita?
Vastaukset 20
Vanhimmat
olen myös sitoutumiskammoinen.
syytä en kylläkään tiedä tai en ole ihan varma. no, en ole ainakaan joutunut koulukiusatuksi.
luultavasti se on vaan minun yksi luonteenpiirteistäni. joskus haaveilen parisuhteesta, mutta se vaatisi mieheltä melkoista ymmärtämistä... siis antaa minulle vapautta niin paljon kuin haluan ja silti olla parisuhteessa - tuntuu aika mahdottomalta.
Itseäni on myös koulukiusattu ja rumaksi haukuttu etenkin miesten taholta. Nykyään olen sitten perfektionisti ulkonäköni ja tekemisieni suhteen.
Minusta tuntuu, että oma vapaudenkaipuuni ja tarpeeni aikatauluttaa ja kontrolloida omaa elämääni on enemmänkin sitä, että en uskalla antaa onneani toisten käteen. Pelkään liikaa läheisyyttä ja en kai anna altistaa itseäni liian syvälliseen kanssakäymiseen, jossa satutetuksi tulemisen mahdollisuus on niin suuri.
Itse kuitenkin kaipaan niin paljon vierelleni ihmistä, johon oppisin luottamaan. Itse koen vapaudenkaipuuni enemmänkin menneisyyden pelkona ja ahdistuksena aikaisemmista kokemuksistani kuin jonkinlaisena luonteenpiirteenä.
Jotenkin pitäisi saada päähän iskostettua se, että toinen ihminen haluaa vain parastani. Mutta jotenkin ne vanhat kokemukset miehistä (silloisista pojista) aina muistuu mieleeni..
Onko teillä kaikilla kuitenkin hyvä itsetunto nykyään, eli ongelmana on vain nuo nuoruuden kokemukset? Tuntuu vähän oudolta, jos näin on...
Itseä ei edes ulkonäön puolesta vars. haukuttu koskaan koulussa (vaikka siihen olisi kyllä ollut silloin mahdollisuus), mutta silti ne muutamat huolettomasti heitetyt kommentit on syöpyneet aivoihin pysyvästi. Lopputuloksena on erittäin ulkonäkökompleksinen ja itsekriittinen mies, joka ei tästä syystä yksinkertaisesti pysty luomaan naisiin kontakteja.
Johtuu ehkä siitä että ole mies, mutta en ole koskaan edes miettinyt, että jos ryhtyisin parisuhteeseen, niin joku nainen voisi "satuttaa" minua. Olen aina pitänyt itseäni henkisesti murtumattomana ja teräksen kovana, koska en hyväksy itsessäni MITÄÄN henkisiä heikkouksia (vaikka onhan ulkäkökompleksisuus toisaalta tietynlainen heikkous). Nyt aikuisiällä olen tosin kuitenkin alkanut miettimään, että en realistisesti voi olla varma omasta henkisestä kovuudestani, koska en ole ikinä ollut edes vars. ihastunut yhteenkään naiseen. Rakkauden olemassaoloon haluaisin kyllä uskoa, mutta koska omassa elämässä ei sitä ole ollut, niin pidän sitä lähinnä satukirjojen fantasiana.
On tavallaan aika huvittavaa, miten sinänsä aika mitättömätkin nuoruuden kokemukset voi vaikuttaa niin voimakkaasti myös aikuisen elämään. Ainakin omalla kohdalla nuo nuoruuden kokemukset lähinnä aktivoivat nuo "ongelmani", jotka on sitten saaneet uusia muotoja ja vahvistuksia vuosien varrella. Ulkonäkökeskeisestä ajattelutavasta kun ei voi parantua kovin helposti, koska jos korjaat yhden asian itsessäni, niin löydät aina tilalle kaksi uutta.
"Onko teillä kaikilla kuitenkin hyvä itsetunto nykyään, eli ongelmana on vain nuo nuoruuden kokemukset?"
No, itsetunnon rakentuminen kouluajan jälkeen kesti aikansa, mutta onneksi olen pärjännyt erinomaisesti opinnoissa ja työelämässä, mistä on ollut paljon apua. (Olin jo koulussa luokan paras.)
Olen mm. työskennellyt opettajana yliopistolla ja työelämässä luotan itseeni vahvasti.
Ulkonäkökompleksi ilmenee minullakin mm. siten, että pidän fanaattisesti huolta painostani yleensä alipainon rajalla keikkuen.
Sinullakin itsetunto varmasti vielä ehtii vahvistua, jos keskityt asioihin, joissa tiedät olevasi hyvä. Mitä ne sitten ovatkin.
vaikka olen sitoutumiskammoinen, niin minua *ei ole koulukiusattu*, ehkä päinvastoin... miehet ovat pitäneet minua aina hyvänä ja kohottaneet fyysistä itsetuntoani kehuillaan.
Onks nykyään olemassa muitakin kuin sitoutumiskammoisia naisia? Pystyykö naiset nykyään kukaan sitoutumaan kunnolla? Ei oo tullut sellasta naista vastaan, jos täällä on sitoutumiskammottomia naisia niin vastatkaa tähän viestiin ja osoittakaa että teitä on olemassa.
Minä voin olla sitoutumiskammoinen ämmä..?
Olen viime aikoina miettinyt kovasti omaa elämääni ja pohtinut näitä miehiä, joihin olen elämäni aikana törmännyt. Kuinka monia miehiä olen tavannut ja kuinka monet olen hyljännyt jo ennenkuin he ehtivät avata suutaan. Monet tietysti olen hyljännyt heti suun avaamisen jälkeenkin.. ;)
Olen jostain syystä kiintynyt/ vetänyt puoleeni, miten se nyt halutaankin sanoa, samantyyppisiä miehiä, jotka muutaman kuukauden ovat kiinnostuneita, jaksavat pitää yhteyttä ja heitä voin tavata. Sitten jossain vaiheessa, muutaman kuukauden kuluttua miehet häviävät. Olen siinä vaiheessa tosi ihastunut ja en millään ymmärrä kun toinen häviää ilman mitään selitystä, yhtenä päivänä vaan ei enää soita, viikonloppu menee etten kuule mitään hänestä eikä hän vastaa viesteihin tai puheluihin. Sitten kun tavoitan, selitykset jotenkin vältteleviä ja yhteydenpito harvenee edelleen, kohta huomaan että hän ei enää soita, minä vaan soittelen perään ja siinävaiheessa yleensä itsekin lopetan ja odotan, että hän ottaa yhteyksiä. Yhdeltä tyypiltä odotan yhteydenottoa vieläkin, kohta vuoden jälkeen.. tuskin sitä tulee mutta minä en enää soittele hänelle ;)
Tässä on jokin kaava jota en ymmärrä. Joka tyypin kanssa sama juttu. Miksi sellaiset tyypit kiinnostuu minusta?
Olenko kenties liian innokas ja siksi helposti höynäytettävissä? Olenko typerä ja siksi vedätettävissä kunnes jotain jännittävämpää löytyy tilalle?
Olen erityisen paljon pohtinut sitä, että miksi aina löydän kaikkien niiden vapaiden miesten joukosta ne samanlaiset tyypit?
Onko tosiaan niin että huomaamattani, jotenkin alitajuntaisesti, kiinnostun sellaisista miehistä joista aistin jo heti alkuvaiheessa sen ettei jutusta koskaan tule vakavaa sillä tyyppi ei ole valmis sitoutumaan eikä hänestä ole "vaaraa" sillä juttu loppuu ennenkuin se alkaa käydä liian vakavaksi? Onko se jokin seuraus entisestä elämästäni jolloin olin niin riippuvainen entisestä miehestäni etten tajunnut ettei minun tarvitse tyytyä hänenlaiseensa juoppoon, vaan voin olla yksinkin onnellinen? Onko se jotenkin turvallinen ratkaisu sillä kun sen tietää että näin tulee käymään, ettei jää "lopullisesti" kiinni suhteeseen niin siihen uskaltaa "sekaantua"?
Olen pitkään ollut sitä mieltä ettei sitoutumiskykyisiä miehiä ole täällä maankolkassa mutta jos kuitenkin... jospa syy onkin minun?
Samanlaisiin miehiin minäkin olen törmännyt, kohta 2 vuotta olen kaivannut erästä. Nyt alkaa jo pikkuhiljaa helpottamaan, vaikkei tuo elämä helppoa ole ollut... Mutta olen myös ihmetellyt, että miksi minä löydän aina ne miehet, jotka lopettavat suhteen samalla tavalla, täydelliseen hiljaisuuteen. Ehkäpä kirjoutuksessasi olikin syy... En itse halua miestä, joka sitoutuisi, vai onko heitä edes?
Hrhr, meinasin kirjoittaa jotain muka-fiksua, kunnes muistin, ettei mulla ole mitään kokemuksia naisista, joten mielipiteeni pohjautuisi vain teoriatietoon. :----D
Mutta jooh, sen voisin sanoa, että mielestäni mitään parisuhteita ei pitäisi luoda, jos on henkisiä ongelmia. Itse pidän tuosta kiinni vahvasti, vaikka omat "ongelmani" ei ole edes noin "vakavia".
Kamoon... elät maailmassa, jossa kaikkialla ympärilläsi on ihmisiä. Ihmissuhteita syntyy ja kehittyy. Et sinä uuden ihmisen kohdatessasi ajattele, että "luonpa" nyt tästä ihmissuhteen tai olen luomatta.
Ihmisiä ja ihmissuhteita välttelemällä ongelmat luultavasti vain pahenevat.
Nyt unohdit sen, että minä olen mies ja sinä nainen. Elämme siis katsos ihan eri maailmoissa. Ei miehille ihmissuhteita vain maagisesti synny, kyllä niiden eteen pitää nähdä huomattavaa vaivaa ja raivata vuoren kokoisia esteitä tieltä (yleensä lähinnä ne muut 100 miestä). Minun ei siis tarvitse vältellä ihmissuhteita, koska sellaisia ei minun tai kenenkään muunkaan normaalin miehen eteen taivaalta tipu.
Ihan oikeasti, naisena et tajua yhtään mitään miehen elämästä. :-)
Mietin tuossa tätä sitoutumiskammoasiaa. Omalla kohdallani sitoutumiskammon ja seikkailunhalun välille voisi vetää yhtäläisyysmerkin. Tuntuu että jäisi jostain paitsi jos sitoutuisi. Tilevaisuudessa kuitenkin toivon näkeväni itseni vakavassa parisuhteessa je EHKÄ jopa äitinä... Pelottava ajatus jotenkin. Mutta vielä ei ole sellaisen aika. Voihan olla että aika menee minusta ohi tätä menoa. Toisaalta, kiinnostuneita miehiä on riittänyt. Toistaiseksi.
sitoutumiskammo ei liity mitenkään seikkailunhaluun.
Oon ollu kahdessa huonossa ihmissuhteessa ja siitä juontaa mun sitoutumiskammoni.
Haluaisin kyllä kumppanin ja sitoutuisin erittäin mielelläni, mutta en enää uskalla edes yrittää...
Koulussa monta tyttöä jopa luokan priimus oli koko ajan kiusaamassa ja heitteli kirjat ja tavarat laukusta ja pulpettia siirreltiin nurkasta toiseen etc.
Nykyisin 30 ja risat elelen sinkkuna. Olen hetero, mutta miesten kanssa on paljon mielekkämpää keskustella monista tärkeistä esimerkiksi yhteiskunnallisista ja taloutta koskevista asioista. Matkustelu on myös mukavaa.
Olen todella helpottunut, että tällaiset kiusankappaleet eivät ole enää kimpussani ja saan elää rauhassa elämääni. Ihmettelen, kun monet ihmiset eivät mainitse mitään vanhemmistaan ja sisaruksistaan ja sinkkuystävistään. Paljon liikuntaa, lukemista ja itsensä kehittämistä. Minulla on hyvä toimeentulo, paljon läheisiä ystäviä, vene ja kesämökki, miksi kokoajan rutisisin jotain elämäni pilaajaa kainalooni?
pilata elämäs? :D
kuvailemasi kaltainen mies
toisen tarvitsemisesta...
koen etten tarvitse toista ihmistä elämääni helpottamaan.
siinä käy pikemminkin päinvastoin; kun toisen kanssa aloittaa suhteen niin elämä vaikeutuu.
nykyään on erillainen elämä kuin ennen: joskus muinoin ihmiset tarvitsivat elämänkumppanin selviytyäkseen, nykyisin ei.
nykyisin tarvitaan vain puhekumppani/tiedonvaihtaja, mutta yleensä useita ns. infoverkosto.
eli nykyelämä on sen tyylistä ettei pysyvä yhden ihmisen suhde ole lainkaan järkevää, pikemminkin mitä useampia lyhyitä suhteita sen parempi tiedonvaihtuvuus (lisää tietoa ja ehkä älyäkin).
Oon nuori mies ja mulla ollut major-luokan sitoutumis-ongelma, joka ehkä alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Se ei liittynyt pelkästään seurusteluun, vaan kaikkeen, ystävyyteen, työhön jne. vaikka seurustelussa tuli esiin kaikkein vahviten - ja tuhosi mun suhteet alkuunsa...
Mulla se ei ollut seikkailunhalua vaan henkisen SITOMISEN pelkoa, että mun pitäisi mukautua jonkun toisen odotuksiin - vähän kuin heittää pois oma persoona - pohjalla tod iso riittämättömyydentunne. Pystyin olemaan rento ja luonteva kunnes koin että muhun kohdistetaan jotain odotuksia, silloin aloin jotenkin elää sen riittämättömyydentunteeni kautta ja totesin heti että "ei tuu mitään"
On mennyt muutama vuosi ymmärtää tuota ajatuskuviota, mutta on auttanut. Terapiassa en oo itse ollut mutta lukenut kyllä psykaa yms. Lisäksi oon hihhuli ja uskon Jumalan parantavan mua...
Tutulta kuulostaa aina kouluhistoriaa myöten. Ikää on itselläni 31 vuotta. Olen hiljalleen yrittänyt totuttaa itseäni siihen ajatukseen, että ehkä minun olisi paras elää elämäni ilman kumppania. Kaikkea ei elämässä saa ja ehkä parisuhde on se asia josta minä joudun luopumaan?
ilman tuota kouluhistoria -asiaa minun ajatuksiani. ikää on 32 vuotta ja olen hiljalleen yrittänyt totuttautua ajatukseen etten ehkä koskaan löydä ketään, ehkä juuri minä elän lopun ikääni ilman kumppania. Samalla tavoin pohdin että ei kaikkea voi saada ja todennäköisesti miestä minulle ei siunaannu.
kuka sen määrää että kaikille on joku jossain? ei millään voi olla enkä enää jaksaisi odottaa.. etsiä.. toivoa..