Lapsena minut laiminlyötiin henkisesti. Isäni oli kuollut ja äitini oli neljän lapsen yksinhuoltaja. Minä olin nuorin vain kuusi vuotta vanha.
Äidilleni oli kirkko tärkeämpää kuin oman lapsen henkinen hyvinvointi. Olin hyvin paljon yksin. Sisarukseni olivat minua vanhempia ja eivät olleet minun kanssani.
Pikkuhiljaa aloin oireilemaan, lintsasin koulusta, viihdyin kavereiden kanssa ja olin paljon heillä yötä. Äitiäni ei kiinnostanut missä olin ollut. Hän ei tiennyt mitään elämästäni eikä ollut kiinnostunut asioistani ja tunteistani. Emme keskustelleet mistään asioista. Neljätoista vuotiaana yritin itsemurhaa. Se meni pieleen. Edes sairaalassa ei ymmärretty mistä oli kyse. Itsari laitettiin fyysisen sairauden piikkiin, äitini esitti huolestunutta vanhempaa.
Olin hyvin masentunut ja oireilin, kukaan ei vain välittänyt. Koin sellaisia asioita, joita minun ei olisi pitänyt kokea. Tunsin syyllisyyttä ja alemmuutta sekä häpeää. Olin välillä koulukiusattu. En pystynyt arvostamaan itseäni.
Lopulta tapasin mieheni. Välittävän ja minua arvostavan. Yhdessä olemme olleet yli kaksikymmentä vuotta. Paras asia mitä elämässäni on tapahtunut on mieheni tapaaminen.
Kerroin joku viikko sitten äidilleni lapsuuteni kokemuksista. Hän sanoi minun syyttävän häntä turhasta. Ei ota vastuuta tekemisistään vaan sanoo, että olisinhan minä voinut itse hoitaa asiat. Sanoin hänelle, että minä olin lapsi ja hän aikuinen. Hän oli vastuussa minun kasvatuksestani, en minä. Sanoin myös hänelle etten ota enää vastuuta hänen tunteistaan. No, eipä ole hänestä kuulunut mitään sen jälkeen. Olen ilmeisesti täysi nolla hänen silmissään.
Onneksi olen jo aikuinen, mutta lapsuuden kokemukset vaikuttavat vieläkin elämääni ja aiheuttavat masennusta. Onneksi en tarvitse äitiäni enää. Itse en aio ottaa häneen enää yhteyttä.
Äidilleni oli kirkko tärkeämpää kuin oman lapsen henkinen hyvinvointi. Olin hyvin paljon yksin. Sisarukseni olivat minua vanhempia ja eivät olleet minun kanssani.
Pikkuhiljaa aloin oireilemaan, lintsasin koulusta, viihdyin kavereiden kanssa ja olin paljon heillä yötä. Äitiäni ei kiinnostanut missä olin ollut. Hän ei tiennyt mitään elämästäni eikä ollut kiinnostunut asioistani ja tunteistani. Emme keskustelleet mistään asioista. Neljätoista vuotiaana yritin itsemurhaa. Se meni pieleen. Edes sairaalassa ei ymmärretty mistä oli kyse. Itsari laitettiin fyysisen sairauden piikkiin, äitini esitti huolestunutta vanhempaa.
Olin hyvin masentunut ja oireilin, kukaan ei vain välittänyt. Koin sellaisia asioita, joita minun ei olisi pitänyt kokea. Tunsin syyllisyyttä ja alemmuutta sekä häpeää. Olin välillä koulukiusattu. En pystynyt arvostamaan itseäni.
Lopulta tapasin mieheni. Välittävän ja minua arvostavan. Yhdessä olemme olleet yli kaksikymmentä vuotta. Paras asia mitä elämässäni on tapahtunut on mieheni tapaaminen.
Kerroin joku viikko sitten äidilleni lapsuuteni kokemuksista. Hän sanoi minun syyttävän häntä turhasta. Ei ota vastuuta tekemisistään vaan sanoo, että olisinhan minä voinut itse hoitaa asiat. Sanoin hänelle, että minä olin lapsi ja hän aikuinen. Hän oli vastuussa minun kasvatuksestani, en minä. Sanoin myös hänelle etten ota enää vastuuta hänen tunteistaan. No, eipä ole hänestä kuulunut mitään sen jälkeen. Olen ilmeisesti täysi nolla hänen silmissään.
Onneksi olen jo aikuinen, mutta lapsuuden kokemukset vaikuttavat vieläkin elämääni ja aiheuttavat masennusta. Onneksi en tarvitse äitiäni enää. Itse en aio ottaa häneen enää yhteyttä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Yhtä samankaltaiset kokemukset täällä: turvattomuutta, yksin piti pärjätä oman onnensa nojassa, ei kunnolla huolehdittu ,jne..
Tuskin maltoin odottaa että kasvaisi aikuiseksi.
Aikuiselo palkitsikin sitten ja hyvin on sujunut.
Mieleen toki alkuun pukkasi vuosia omat kärsimykset ja masennus yritti kurkkia olan takaa ja pesiytyä mieleen.
Mutta sitten päätin: Piupaut masennukselle! Elämääni et tule pilaamaan! Lapsuus oli kurjaa mutta loppuelämästäni aion iloita ja nauttia!
Lakkasin hautomasta vanhoja ja miettimästä lapsuusperheeni motiiveja ! Ja kyllä oli viisain päätös mitä olen tehnyt!
Terapiaa ja masennusta tyrkytetään joka suunnasta nykyaikana. Onko aina hyväksi mähkiä vanhoja asioita, joiden pitäisi antaa kasvaa sammalta,kysyn vaan?
Itselleni ei sopinut, meni vain fiilikset alamaihin kun aloin hautomaan vanhoja.
Kerran kärsitty ne asiat, niin mun puolesta saavat olla.
Vitutus ei ole masennusta.
Ja terapia voi ruokkia sitä.
Minulle on käynyt ihan samoin. Omituinen olo on ollut ihan lapsuudesta saakka, vasta opiskelu aikoina ymmärsin sen olevan masennusta ja johtuvan lapsuudesta. Olen ollut iloinen ja puhelias lapsi jonka käytös on muuttunut kuusi vuotiaana perheen ongelmien alettua. Sen jälkeen ei ketään ole oikein minun asiat kiinnostaneet tai pahinta oli varmaan se ettei äitiä kiinnostanut. Nyt kaikenlaisten ahdistusten jälkeen yli kolmekymppisenä olen ihan hyvässä kuosissa. Terapiassa kävin ja sen jälkeen totesin, että on parempi vaan unohtaa menneet ja elää tätä päivää. Se oli minunkin elämäni viisain päätös.
on ollut vähän samanlainen lapsuus, kuin sinulla.
Se henkinen pahoinvointi, joka siitä jäi,seurasi
minua vuosikaudet ja aiheutti ahdistusta, jota en
voinut ymmärtää olihan kaikki näennäisesti hyvin.
Joku voi sanoa, että unohda lapsuudessa kärsimäsi
laiminlyönnit, mutta valitettavasti asia ei ole aina niin yksinkertainen. Sisulla ei kannata yrittää, jos pahalta tuntuu, vaan hakeutua terapiaan. Minulla on viiden vuoden terapiajakso
takana ja nyt on kaikki lapsuuden pahat kokemukset käyty läpi ja voin elää ilman ahdistusta elämääni.
Sinulle oli varmasti parasta, että äitisi katosi
elämästäsi Hän oli täysin kyvytön ottamaan vas-
tuuta sinusta lapsena eikä ollut valmis keskustelemaan kanssasi koko asiasta, joten sellainen äiti kannattaa unohtaa jonka varmasti olet jo tehnytkin. Kaikkea hyvää elämääsi!
Ikävää että sinulla on ollut tuommoisia kokemuksia lapsuudessa. Näissä tapauksissa vanhemmat harvoin myöntävät tehneensä mitään väärää. Äitejäkin, niin kuin meitä ihmisiä on moneen lähtöön. Olet aivan oikeassa, sinä olit lapsi, hän aikuinen. Sinä et tehnyt mitään väärää. Olisit vain tarvinnut sitä rakkautta mitä äitisi ei osannut tai pystynyt antamaan. Et tiedä, ehkä hän itse ei ollut saanut parempia malleja omasta lapsuudestaan.
Opit varmaan antamaan joskus äidillesikin anteeksi, ainakin siksi, että tulet saamaan itse mielenrauhan. Kaikkea hyvää sinulle ja miehellesi!
Kaikilla lapsuus ei ole auvoista. Vanhemmilla voi olla omia ongelmia ja he voivat olla yksinkertaisesti ihmisinä epäkypsiä. Vanhemmuus vaatii kypsyyttä. Kaikki ihmiset eivät kypsy iän myötä. Meille on annettu erilaiset taipumukset.
Luulen, että äitisi on joutunut vaikean paikan eteen kun isäsi on kuollut. Lapsien kasvattaminen yksin on h-tin raskasta. Jos omaa taipumuksen kirkkotouhuihin, niin yleensä sieltä haetaan voimia itselle, ei perheelle. Mua on itseäni alkanut pänniä kirkko, koska yleensä se tietää ahdaskatseisuutta ja suoranaista sokeutta. Jos ihminen on uskovainen, niin luulisi että se usko ravitsisi koko perhettä. Mutta niin kuin sinunkin äitisi tapauksessa, usko on mennyt kuin vesi hanhen selästä.
Jos sinua mitenkään lohduttaa, niin esikoisena olet päässyt helpommalla kuin vanhemmat sisaresi. Itsemurhayrityksesi on ollut huomion kalastamista. Mitä sitä tyhjästä talosta ketään etsimään, jos kerran äitisi on kerran kylmä ihminen? Itsemurhaa en ymmärrä laisinkaan ongelmanratkaisukeinona, se on luovuttamista, joka taas on raukkojen hommaa. En anna yhtään piirua sympatiaa itsari-ihmisille.
Fakta on, että et voi muuttaa mennyttä, etkä äitiäsi. Monet äidit ja isät ovat epäsopivia vanhemmiksi, onhan se tullut ilmi näistä viimeaikaisista lööpeistäkin. Siltikin kun tänne maailmaan on sattunut syntymään, niin jotenkin täällä pitää selvitä. Yritä miettiä, mikä olisi sinulle sopiva tapa päästä elämässäsi eteenpäin.
Se saattaisi olla esim. 1-2 vuoden terapia, jotta saat asiat käsiteltyä. Omassa mielessä tulee helpommin vatvottua asioita.
Kannattaa selvittää asia, mutta varautua siihen, että se vie aikaa. Mitä p-mäisempi lapsuus, sitä enemmän siihen menee. Yhtenä päivänä huomaat, että alku oli vaikeaa ja nyt hallitset jo hommat. Menneisyydellä ei kannata kiduttaa itseään liian pitkään, sillä joudut maksamaan siitä laskun itse. Opettele elämään niin, kuin toivoisit itsesi elävän.