Mitä jos miehen kriisi kestää ja kestää? Mitä jos hänen lapsuuden perheensä, työnsä, edellisen suhteensa lapsi tulee aina ensimmäisenä ennen parisuhdettamme. Näin ei suinkaan ollut aina. Olimme 1.5 vuotta onnemme kukkuloilla, kunnes hänen äitinsä sairastui ja kuoli. Tämän jälkeen perhettä on koetellut muitakin suhteellisen rankkoja kriisejä. Tätä on kestänyt nyt vuoden. Ymmärrän ja en ymmärrä. mies ei pysty irtautumaan perheestään edes viikonlopun ajaksi, vaikka olisimme sopineet yhdessä mitä. Minkäänlaista yhteistä aikaa ja mitään hauskaa ei meillä ole. Olen vain tukipilari, kallio, jonka omat murheet ja varsinkin huoli parisuhteesta ei ole kuin itsekkyyttä jos vaadin häntä tilille asiasta. Eron mahdollisuutta ollaan vilauteltu, hän pyytää lisää aikaa. Taistellaan, hän sanoo, elämä ilman mua olisi kauheaa. Mutta taistelu hänestä on sama kuin minusta luovuttaminen: annetaan aikaa. Kuljetaan rinnakkain samaan suuntaan... ei siis yhdessä vaan rinnakkain. Paukkuja tilanteen ratkaisemiseksi ei hänellä ole, eikä suhteelle yhtään.
Olemme kolmikymppisiä, ja jos vain tietäisin että kaikki palaa ennalleen ja koska, olisin valmis jatkamaan. Nyt tuntuu etten jaksa.
Vaadinko liikaa? Vaikka en enempää valota taustoja, toivoisin kommentteja miltä ulkopuolisista tuntuu. Toki oma perheeni ja ystäväni ovat sitä mieltä, että tilanne on kaksipiippuinen, mutta kuitenkin kokevat, etten saisi jäädä näin patsi.... Olen ihan umpikujassa.
Olemme kolmikymppisiä, ja jos vain tietäisin että kaikki palaa ennalleen ja koska, olisin valmis jatkamaan. Nyt tuntuu etten jaksa.
Vaadinko liikaa? Vaikka en enempää valota taustoja, toivoisin kommentteja miltä ulkopuolisista tuntuu. Toki oma perheeni ja ystäväni ovat sitä mieltä, että tilanne on kaksipiippuinen, mutta kuitenkin kokevat, etten saisi jäädä näin patsi.... Olen ihan umpikujassa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tilanteesi on hankala, mutta ainoastaan sinä itse tiedät, minne vaaka pitäisi kallistaa.
Miehesihän ilman muuta haluaa jatkaa suhdettanne, koska tuntee tarvitsevansa tukea. Toisaalta kyllä vuodessa pitäisi jo päästä jaloilleen siinä määrin, että suhteenne pitäisi toimia siten, ettet sinä olisi kokoajan tukipilarina. Kehoitan keskustelemaan miehesi kanssa sinun tuntemuksistasi. Kolmekymppinen on siinä iässä, jolloin ehtii vielä aloittaa hyvin uuden suhteen, siis perheen perustamis mielessä.
Sinun pitää selvittää itsellesi, onko nykyinen mies sinulle se oikea, sillä epäilen sitä vähän, sillä vuoden jakso tukena ollen ei ole vielä kovin pitkä jakso kolmekymppisen elämässä, eli jos todella rakastat häntä, niin tuskin edes pohtisit suhteen päättämistä. Kuten alussa jo sanoin vain sinä itse tiedät todelliset tunteesi ja niiden kestävyyden sillä tasolla, että suhde kestää takapakkeja elämisen seurauksena, takapakkeja tulee kaikille, väliin isompia väliin pienempiä. Niissä suhde juuri punnitaan, kuten sinullakin juuri niin tapahtuu. Toivottavasti päädyt sinulle oikeaan ratkaisuun.
Minusta vuosi ei ole pitkä aika. Jos toista todella rakastaa, jaksaa hänen tukenaan olla vaikka monta vuotta. Ymmärrän ettei se ole helppoa, mutta mieleenkään ei pitäisi tulla jättäminen jos toinen tarvitsee tukea. Toiset asiat vaan kestävät kauan. Voihan ihminen esim. sairastua pahasti ja olla hoidettavana vaikka monta vuotta, mutta parantuu sitten...
Itse en voisi kuvitella jättäväni rakasta ihmistä vain siksi ettei hän "hyvistä" syistä jaksa hetkeen hoitaa parisuhdetta. Jos tilanne olisi se ettei hän viitsi hoitaa suhdettanne niin tilanne olisi toinen.
Ymmärrän sinua, sillä olen elänyt hieman samankaltaisia asioita. Minä jäin suhteeseen. Mikään ei koskaan palannut ennalleen ja olen katunut, etten lähtenyt. Tietysti katuminen ei kannata, sillä päätökset tekee aina hyvässä uskossa kauniiseen loppuun. Eikä koskaan ole myöhäistä, myöhemmin on vain vaikeampaa. En kehota sinua lähtemään. Mutta koska asian olet tänne tuonut pohdittavaksi, mietit sitä vakavasti. Ihmisen ei tarvitse olla toisen kainalosauva. Sinäkin olet nuori ja voisit elää toisin...?