Olen maisteri, hyvätapainen ja näköinen. Olen katsastellut naismaistereiden profiileita ja olen tullut siihen tulokseen, että harrastuksia on noin parikymmentä, ikää perheen perustamiseen yli kolmekymmentä. Jos sitten perhettä haluavatkaan. Jos molemmilla synkkaisi, niin haluaisin kuulla mielipiteitä siitä, voisiko esim. avopari asua omissa asunnoissaan, silti olla tekemisissä toistensa kanssa aina kuin siltä tuntuu, että haluaa tavata ja silti hommata ainakin yhden lapsen. Onko tämä ajatus toisten mielestä pystyyn kuollut vai toteuttamiskelpoinen. Olisi ihan mukava saada kommentteja juuri korkeastikoulutetuilta naisilta, jotka monet sanovat olevansa sitoutumiskammoisia.
Molemmilla omat asunnot
Sitoutumiskammo piinaa
141621
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
yhdessä, mutta erillään onnistuu jos molemmat sitä haluavat.
Hmmm.. Jos sellainen ihme tapahtuu, että biologinen kelloni alkaa soida ja lapsikuume iskee, saattaisin jokusen vuoden jälkeen olla valmis moiseen. Epäilen kuitenkin olisiko tuollainen järjestely lapsen kannalta oikein. Kumman luona lapsi asuisi? Ajatteletko suoraan, että nainen pitäisi lapsen vakituisesti luonaan ja sinä sitten olisit hauska silloin-tällöin isä, joka ostaa jätskiä ja vie huvipuistoon? Tai häviää kuin tuhka tuuleen, kun perhe alkaa ahdistamaan? Olisitko valmis johonkin vuoroviikkojärjestelyyn?
Toistaiseksi pidän itseäni niin itsekkäänä ja epäkypsänä, että ideaalein ratkaisu kannaltani olisi yhdessä erikseen ilman lasta. En kuitenkaan sellaisen miehen kanssa, joka ei olisi luotettava ja suoraselkäinen.
En ole edes korkeakoulutettu vaan keskiasteinen (tai mikä nyt sitten nykyään on keskiaste). Mutta uskon sellaisen suhteen onnistumiseen jossa molemmilla on omat asunnot ja yhdessä ollaan kun molemmista siltä tuntuu. Matkustellaan, vietetään viikonloppuja yhdessä kun siltä tuntuu jne. Niin voisi jatkaa vaikka koko elämän. Mutta tuon lapsijutun kanssa olen vähän epäilevämpi, vaikka suurella ja syvällä tahdolla sekin ehkä voisi onnistua.
paitsi että ei siinä avoliitosta silloin ole kyse. Mutta minä tykkäisin kovasti jos saisin pitää oman asunnon, vaikka talous olisikin yhteinen. Tai edes oman huoneen, nukkua yksin.
Kuulostaa siis varsin mainiolta, mutta lapsen kanssa en osaa sanoa...
Muuten, kelpaako sinulle - maisterisihmiselle - vain siis maisteri puolisoksi vai miksi tuota kohtaa noin korostat?
Kuulostaa hedonistipaskan päiväunelta. Vältetään vastuuta eikä oteta muita ihmisiä huomioon, ei edes sitä lasta. Ja hedonistipaskoja mahtuu sitten naisiin vähintään yhtä paljon kuin miehiin, vaikka aloittaja olikin mies. Kai se on ihmisrodun sukupuuttoon kuolemiskehitys alkanut, ainakin länsimaissa.
Alien-valloittajien historiankirjasta vuonna 2350? "Ihminen, tuo Telluksen entinen valtias, ensin tuli, näki, voitti elintilan itselleen, sitten rappeutui lopulta vain muutaman sukupolven aikana puissa paneskeleviksi apinalaumoiksi.
Idea avoliitosta "omilla asunnoilla" on varsin toteuttamiskelpoinen. Eikä ihmisten tarvitse olla edes sitoutumiskammoisia. Osa meistä on niin paljon omaa rauhaa kaipaavia, että muut vaihtoehdot ovat lähestulkoon poissuljettuja.
Mikäs sen hienompaa kuin vakituinen, hyvä ihmissuhde ilman liiallista tiiviyttä, joka helposti alkaa ahdistaa.
Luottamus ja avoimuus ovat, kuitenkin, tärkeimmät ehdot ja siinäpäs ehkä myös "omat asunnot" -idean suurimmat haasteet. Kuten myös vahvat (ko. järjestelyssä vaadittavat) itsetunnot. Kenties?
Jos on rahaa, on vain mukava,jos on kaksi asuntoa,koska teen kotona paljon töitä, mutta koska jää aikaa tavallista enemmän esim. lapsenhoitoon, niin en katso olevani hedonistipaska, jos hoitelisin paljon niin päivällä kuin yöllä lasta. Olisi tietysti mukava joskus vetää henkeä, sen tiedän kummilapsistani, kuinka paljon lapset teettävät työtä. Jos on myös levännyt, pystyy antamaan parastaan myös lapselle, koska minulle lapsi olisi todella rakas. Varmasti myös parisuhteelle pieni hengähystauko tekisi terää. Myöhemmin sitten voisi ostaa vaikka isomman perheasunnon, jos tässä maassa esim. avo- tai avioliitto olisi kestävää laatua, mikä olisi tietysti toivottavaa.
kahdessa kämpässä on kaksinkertanen kotitöiden yms. huoltotöiden määrä.
Yhteisessä kämpässä on kaksi tekemässä yhden kämpän hommat.
Ja miten "kätevästi" ajattelit sukkuloida sitä mukulaa kahden kodin välillä. Et ehtis iltasin muuta tehdä iltasin kuin pestä ja pakata mukulan vaateita toisen luokse menoa varten, ja soitella puolison kanssa kyyti- ja aikatauluista.
Kirjotukses kuulosta sellasen kirjottamalta, joka ei oo koskaan asunu yhteisessä kämpässä kenenkään kanssa, vaan sinkkuuden iloissaan kaavailee mielessään hataraa kuvitelmaa siitä, millaista yhteiselämä voisi olla. Noh, näät sitten miten käytäntö menee oikeasti kun omalle kohdalle sattuu.
Minulla siis on jo lapsia ja voisin hyvinkin ITSE ehdottaa sinulla tuota kahdessa osoitteessa asumista seurustelun kera. Jos haluaisit lapsia kanssani niin se onnistuisi AVIOLIITON ja yhteenmuuton jälkeen.
En todellakaan tee yhdellekkään akateemiselle miehelle lapsia niin, että vain minä otan vastuun lapsista.
Mun ex toteutti tuota systeemiä omatoimisesti meidän perheessä ja sai sitten kenkää. Mitä hittoa sellaisella miehellä tai isällä tekee, joka ei koskaan ole läsnä? Ennemmin otan pikkaisen vähemmän koulutetun ja fiksun miehen kuin tunnevammaisen työnarkomaanin.
En koe itseäni sitoutumiskammoiseksi vaan lähinnä hitaasti uusiin ihmisiin/elämäntilanteisiin sopeutuvana. mutta vastaan kuitenkin omasta puolestani :)
Eihän sitä päätä pahkaa aleta suhteisiin hyvät ihmiset :) eikä tarvikkaan :) Tutustumis- ja seurusteluvaiheessa selviää kasvaako oma kiinnostus riittävästi toista osapuolta kohtaan. Jotta suhde voi toimia, tulee molemminpuolisen kiinnostuksen kasvaa ja hyvät parit tunnistaa siitä, että ajan kanssa suhde muodostuu yhä paremmaksi ja paremmaksi sitä mukaa kun kumppaniin tutustuu yhä paremmin ja paremmin.
Tuli mieleen tosta erikseen asumisesta yhteisestä lapsesta se asia, että riittääkö tälläinen järjestely kummallekin osapuolelle pitkässä juoksussa. Alkaako jompikumpi haluta enemmän, esim. perinteistä perhe-elämää, jolloin siotutumiskammoisemman ihmisen asema suhteessa menee vaakalaudalle. Hmm ja sellanen asia, että onko silloin rakkautta jos rakastavaiset eivät voi jakaa arkeaan ts. sitä kaikkein ominta elämäänsä toisen kanssa.
Rakkauden voi sekoittaa herkästi vaikka hellyydentarpeentunteeseen, hyväksynnänhakuun vastakkaiselta sukupuolelta, haluun saada itselleen mies/nainen, haluun perustaa perhe (päästä isäksi/äidiksi).
Ja joskus pelkkä rakkauskaan ei riitä. Tiedätte varmaan tilanteita, joissa ootte voineet sanoa aidosti rakastavanne jotain henkilöä, mutta jonka kanssa ette pystyisi elämään yhdessä. Esim. liian erilaisten luonteiden takia, alkoholinliikakäytön takia, huumeongelman takia tai muiden syiden takia.
Musta tilanne on kunnossa silloin, kun noi asiat on tasapainossa: Sulla on henkilö ketä rakastat (eli hyväksyt sen sellasena kuin se on), ja jonka kanssa vietät mielelläs aikaa ja sä tunnet itselläs motivaationtunteen suhteen ylläpitämiseen, ja kenen kanssa yhdessäeläminen sujuu (samassa taloudessa vaikka).
Omalla kohdalla ei oo vielä sattunut sitä suhdetta, jossa mun motivaatio suhteen ylläpitämiseen olisi kasvanut ja jatkunut niin pitkälle, että elämänkumppani olisi löytynyt.
Hyvä ihmissuhde antaa enemmän kuin mitä se ottaa. Hyvässä ihmissuhteessa kumppanit antavat toisilleen jotain, joka tekee yhdessä olon mukavammaksi (kuin yksinelämisen?), hyvä suhde ruokkii positiivisesti puolisoiden henkilökohtaista elämää. Suhde ei tarkoita oman vapauden menettämistä tai sitä että joutuu luopumaan osasta omaa persoonallisuuttaan, hyvä rakkaussuhde tulee siihen oman elämän rinnalle kulkemaan elämässä mukana.
Rakkauden/ hyvän parisuhteen ei saa saattaa omaa elämää huonompaan jamaan, ja rakkaus ei ole taakka, vaan aito rakkaus on sitä että toinen hyväksytään kaikkine karvoineen vaikkei olisi täydellinen...siitä kumpuaa se positiivinen fiilis ja motivaatio, joka synnyttää tunteen siitä, että haluaa toisen ihmisen osalliseksi omasta elämästään ja halun jakaa henkisellä tasollakin mahd. paljon asioita toisen kanssa.
Vaan hankalinta tuntuu olevan sen henkilön löytyminen, ketä voisi aidosti rakastaa ja ketä rakastaisi itseä takaisin aidosti. Mutta uskon vahvasti siihen, että kysyisiä henkilöitä tulee löytymään, keiden kanssa yhdessäolo tuntuu niin positiiviselle, että haluan jakaa hänen kanssa elämääni kaikilla sen osa-alueilla. Terveellä tavalla pitää olla itsekäs suhteessa ja katsoa, ettei oma persoona "häviä" suhteen pyörteissä.
Hmm..kumma juttu. Miten sen elämänkumppanin löytyminen voi olla periaatteessa vaikeaa, koska hyviä ystäviä, jotka rakastavat ja joiden kanssa olemisesta tulee hyvä olo, on löytynyt. Tärkeintä lienee tutkia itselleen selväksi mitä etsii, ja pitäytyä periaatteissaan sinkkumarkkinoilla siitä huolimatta että pakkeja joutuu itse antamaan, ja pakkeja tulee itse saamaan.
No johan oli vuodatusta... t: naispuolinen Dr. Phil :D
Tiedän lähipiiristä erittäin hyvin, kuinka asiat menevät lapsiperheessä, jossa lapset sairastelevat ja valvottavat yöt. Silloin se rakkaus hiljalleen hiipuu, kun ei ole omaa rauhaa kummallakaan ja univaje on melkoinen. Kahden asunnon kohdalla on se tilanne, että jos toinen on hyvin väsynyt, toinen voi ottaa ja hoitaa lapsen ja lapsen hoito voidaan jakaa tasan!!
Minulla on vaativa työ, mutta voisin silti hoitaa
lasta paljon enemmän kuin keskivertomies, joka istuu ylitöissä.
Minusta tuntuu, että naiset takertuvat mieheen sillä tavalla, että tukahduttavat miehen oman työmotivaation, itsensä kehittämisen ja luulevat, että 100% uskollinen luonne menisi helpommin vieraisiin, jos asuntojen väliä olisi
vaikka 100 m!!!
Sitä paitsi minulla on omakotitalo maaseudulla,
kesämökki, iso vene - kai nekin on pahasta.
Jos koko ajan on miehen kyhjötettävä naisessa kiinni, niin en enää ihmettele, jos suhteet eivät nykyisin kestä.
Kysyin asiasta korkeakoulututkinnon suorittaneilta naisilta!
En aio ottaa ja mennä avioliittoon kenenkään lapsia jo omistavan naisen kanssa ja jos hyvän sinkun saan, niin olen sen jo sanonut, että pystyn hoitamaan lasta yhtä paljon tai enemmän kuin mahdollinen avo/aviopuoliso.
Nykyään on niin uskaliasta rynnätä avioliittoon
kenenkään kanssa siitä vaan, kun eroluvut vain kasvavat ja kasvavat ja ihmiset ottaa ja jättää ja suhteita on joka suuntaan.
Minä olen säästänyt tarkoituksella itseni mahdolliselle tulevalle puoliskolleni ja jos joku luulee, että olen ruma tms. niin erehtyy todella pahasti. Lisäksi pitkä, urheilullinen, tumma etc.
Kahden asunnon suhde onnistuu kyllä niin kauan kuin lapsia ei ole.
Mutta sulla ei varmaankaan ole lähipiirissäsi ollenkaan vauvaikäisten lasten vanhempia, jos haaveilet suhteen toimivan 2 asunnon periaatteella vielä lapsen hankkimisen jälkeenkin. Tai jo raskauden aikana.
tässähän puhutaan vakiopanosta.
Vaikka kompetenssia oliskin alussa niin miten paukut riittää pitkässä juoksussa? Varsinkin jos lapsi näin hypoteettisesti ajateltuna ei olisikaan terve.