Menin tekemään jotain aivan älytöntä, hain ilman perusteltua syytä, mitään tarkottamatta mitään sellasta haluamatta tavaroitani mieheni luota noin kuukaus sitten kamalalla mesoomisella, ja vielä puhelimessa mesoomalla!! Mitään tälläistä en ole ikinä halunnut, en ikinä miettinyt, en ikinä ajatellut.Olimme 1,5 vuotta yhdessä vannoen ikuista rakkautta ja yhteistä loppuelämää.olimme löytäneet toisemme vihdoinkin! Mieheni varsinkin oli erittäin rakastunut minuun, hän näytti sen kaiken, antoi kaiken. Nyt olen kuukauden itkenyt, töissä käynyt silloin tällöin, elämä on yhtä helvettiä olla erossa ja mieheni ei tällä hetkellä voi kuvitella elämää enää kanssani. KAIKKI TÄMÄ TYPERÄN AJATTELEMATTOMUUTENI ja ÄKKIPIKAISUUTENI TAKIA!! Ikinä en tule antamaan itselleni tätä anteeksi jos emme palaa yhteen, me olemme luodut toisillemme, sen olemme alusta asti tienneet. Ikuisesti tulen vihaanmaan itseäni ja ikuisesti tulen olemaan yksin. Mitään toimivaa ihmissuhdetta en pysty kenenkään muun kanssa rakentamaan, en tämän jälkeen. Ketään en pysty rakastamaan niin kuin miestäni rakastan ja rakastan edelleen ja tulen aina rakastamaan.
Ikuisesti olen yksin, jos emme saa asioita kuntoon.
Ikuisesti olen yksin, jos emme saa asioita kuntoon.
Vastaukset 62
Vanhimmat
kävi mullekin. Olen niin vitun rikki nyt ettei mitään rajaa. Itken vaan, en pysty syömään, en olemaan töissä. Tai pystyn olemaan, mutten tekemään mitään. Istun vaan ja itken sielläkin.
Oltiin yhdessä liki 2 vuotta ja nyt mies haluaa olla yksin.
Aivan hulluna voimia sulle, toivottavasti saatte asianne selvitettyä!!
tämä on sulle käynyt? Oliko teillä hyvä suhde vai riitoja? Mulla on sama kanssa en pysty töissä olemaan, 6 päivää olen tässä kuussa ollut työpaikalla (kuukausi sitten tapahtu mikä tapahtu), en syömään enkä mitään, itken kyllä ja paljon. Joka päivä olen kirjoittanut miehelleni, hän pyysi sitä viikko tapahtuneen jälkeen, muu yhteydenpito on erittäin vähäistä, juhannusviestit laitoimme, minun aloitteesta, Hän vielä soitteli minulle kerran kaksi viikossa alussa, nyt hän ei tee sitäkään!!
Ja se että en usko että tunteet ovat hävinneet, hän on vain nyt niin sekava ajatustensa kanssa, kokenut kovia elämässään, edellinen nainen petti häntä ja siitä hänellä oli epävarmuus päällä koko suhteemme ajan vaikka hän tiesi että minuun voi luottaa. Minä olin ja olen hänen elämänsä nainen ja hän minun elämän mies,ja sen hän tosiaan näytti minulle, mutta nyt hän syyttää tapahtuuneesta itseään, minussa ei ole mitään vikaa hän sanoo. MINÄHÄN se tässä se IDIOOTTI Olen ollut!! Ja kadun sitä mitä tein, sillä ei todellakaan ollut mitään tarkoitusta,mutta minkä sille enää voi, Ei auta puheet ajattelemattomuudesta, mies kokee että hänet on jätetty, hän on epäonnistunut taas...
ja mä kuolen, teen kuolemaa, suren ja itken ja kaipaan häntä ihan saatanasti!!En pysty elämään ilman häntä, ja sen olen hänelle sanonut nyt ja sen olen hänelle sanonut suhteemme aikana
Jos te olette kumpikin sitä mieltä että nämä miehenne ovat elämänne ihmisiä, niitä OIKEITA, ja he tuntevat samoin niin vastoinkäymisten kautta pääsette vielä voittoon.
Itsehillintää pitäisi jokaisen harjoitella. Olen itsekin todella äkkipikainen tyyppi ja kantapään kautta oon joutunu itsehillintää oppimaan ja paljon on pidempi pinna ku vuosia sitte mutta ihan oon yhtä äkkipikainen ku ennenki. Ei sitä tarvitse muuttaa. Jos miehenne teitä rakastavat niin oppivat kyllä moisen sietämään. Mun miehet on aina tienneet, että sanon vihaisena vähän mitä sattuu. Mun exät "sietivät" tän piirteen mussa. Nykyinen mieheni YMMÄRTÄÄ :) Tosin meidän elämä sujuu siihen malliin etti oo tarvinnu vielä hermostua. Mutta aikaahan on.
Jokaisen täytyy parisuhteessa ja elämässä saada olla oma itsensä. Mihinkään muotteihin ei pidä pakosta mukautua. Jokaiselle löytyy ihminen, jolla on ymmärrys hyväksyä toinen juuri sellaisena kuin hän on.
Suosittelen teille kummallekin, että koitatte saada normaalista elämänrytmistä kiinni ja antaa asioiden sujua omalla painolla. Todella vaikeaa, mutta onnistuu kyllä. Säännöllinen työ auttaa. Kun miehenne saavat rauhassa pohdiskella asioita painostuksen ja viestittelyn loppuessa, he ymmärtävät kyllä oman parhaansa suuntaan taikka toiseen. Jos he lähtevät niin VAKUUTAN etteivät he olleet teille niitä oikeita, koska tunne olisi siinä tapauksessa molemminpuolinen.
Voimia teille kummallekin!
oli ihana suhde, ei mitään riitoja, mitä nyt joskus ihan normaali faittia. mulle tää miehen "haluan olla nyt yksin" tuli kyllä nyrkiniskuna mahaan.. sormus sillä on vielä tallessa, roikkuu avainnipussa.. mutta tunteilleen ei kuulemma mitään voi..
valitettavasti TIEDÄN, etten pääse hänestä yli koskaan.. hän oli mulle mun koko maailma ja nyt mun maailmani on kaatunut.
kannustavasta viestistäsi, mieheni on ilmoittanut minulle haluavansa aikaa...ristiriitaiseksi tämän tekee se että hän silti hyväksyy minulta normaali tekstiviestit (jossa ei siis puida suhdettamme, vaan kerron yleisasiaa) ja kirjeet joita hänelle kirjoitan. Kysyin häneltä kerran että jos kerran haluat olla täysin rauhassa niin eikö noi kirjeet painosta sinua tai tuo sitä tunnetta että et saa olla rauhassa, Hän sanoi "ei" !?? Ja niissä kirjeissä nimenomaan PUHUN MEIDÄN SUHTEESTA, KERRON TUNTEENI ja OLEN TÄYSIN AVOIN JA REHELLINEN ja kirjeet ovat pitkiä ja hän lukee niistä jokaisen !! En ymmärrä..
Jaksan uskoa meihin, koska meillä on se tietty yhteys ja kaikki kohdillaan toisiamme kohtaan, mieheni on vaan nyt sekaisin ja menee KAUAN ennen kuin hän tasaantuu. Sekasuudesta kertoo sekin että sanoin hänelle että soittelee elokuussa jos siltä tuntuu että haluaa lähteä kahville tai leffaan tai muuta. HÄn sanoi siihen "silloin vasta" ?? Mutta silti sanoo haluavansa aikaa, ja olla rauhassa hetken.. Olen sanonut hänelle että aion odottaa häntä, menee aikaa sitten kuinka kauan tahansa.
Se tekee tästä ongelmallisen, ja vaikeemman, että hän kokee olevansa epäonnistuja hän kokee sen koko elämänsä osalta, koki jo silloin kun aloimme seurustelemaan, hän on aina sanonut että häntä vain potkitaan päähän ja käytetään hyväksi. Itsetunto nollissa ja nyt varsinkin...ja se että hän sanoi minulle että normaali tapauksessa hän ei pitäisi mitään yhteyttä ei minkäännäköstä, mutta nyt pitää koska minä olen kyseessä. Se kertoo jo paljon ja jaksan odottaa hänen päänsä selkiintymisä, vaikka välillä on niin rankkaa että haluan vain pois täältä...en tiedä kauanko jaksan, mutta pakko yrittää sinnitellä täällä häntä kohtaan tuntemalla rakkauden määrälläni..pakko...
tekee mieli lähteä kauas pois.. eikä minnekään ulkomaille.. meillä meni poikki juhannuslauantaina, unohdin sanoa.. nyt ollaan kumminkin (tänä aamuna) lemmitty aivan mielettömän ihanasti.. en tiedä.. tunteet hänellä silti ovat entisellään.. en edes tajua, MITEN hän yhtäkkiä, aivan siniseltä taivaalta, paukauttaa päivää myöhemmin haluavansa olla yksin, kun vasta edellispäivänä hali ja pusi ja piti hyvänä.. :´(
teillä lähtee se piankin takaisin raiteilleen...meillä ei...meillä menee aikaa, enkä todellakaan tiedä kuinka jaksan...
Eilen laitoin hänelle viestin , ihan yleistä, en ole vastausta vielä saanut....juhannusviestin laitoin ja sain häneltä takaisin seuraavana päivänä viestin..en tiedä...
Sen tiedän että jos tämä ei mene raiteilleen, en pysty elämään, eikä siihen kukaa tai mikään pysty vaikuttamaan. Sen olen päättänyt, sen jaksan minkä jaksan ja kun tappi tulee vastaan niin luovutan ja lähden
että meillä on enää mitään tulevaisuutta yhdessä.. kaveriksi en suostu, en vain pysty näkemään häntä kenenkään muun hellittävänä, kenenkään muun rakkaana. Lähden minäkin, kun en enää jaksa.. luulen, ettei se päivä ole niin kaukana.
Voimia sinulle.. kai se mies sielä päässä tokenee.. ainakin kuulostaisi siltä. :)
vaikeeta on...enkä minäkään kestäisi miestäni kenenkään muun hellittävän nähdä, saatikka edes kuulla että näin on...sen tiedän että jos me emme saa tätä selvitettyä, ei hän tule saamaan ikinä toimivaa suhdetta kenenkään kanssa. Kuulostaa tosi itsevarmalta mutta tiedän tapauksen ja tilanteen ja henkilön, ja kun en itsekään pystyisi rakentamaan mitään toimivaa kenenkään muun kanssa kuin hänen, niin miksi suostuisin jäämään tänne yksin.. en vain suostu.
Voimia sinullekin!
en minäkään usko enää kohtaavani ketään hänen jälkeensä, jonka koin omaksi sielunkumppanikseni. Riitoja ei ollut, mitä nyt muutama "tavallinen", ja sitten tää yksin olemisen halu.. mitä hemmettiä!!?? olen aivan rikki ja läjässä.. MIKSI?? hän ei osaa sanoa syytä.. mitä se sitten on??
että anna hänelle sitä aikaa, anna ja jaksa odottaa. Terapeuttini sanoi että ihmiset reagoi eri tavalla elämän kriiseihin ja se että mieheni tuntuu olevan todella sekaisin nyt tällä hetkellä niin kertoo hänen kokemistaan tunnetiloista ja miten ne tällä hetkellä jylläävät hänen sisällään.
On vain niin vaikeaa pysyä erossa, olla viestittämättä, tai soittamatta vaikka tiedän että hän kokee sen ahdistuksena mutta en sentää tee sitä joka päivä! Minun pitäisi vaan uskoa se koska rakastan häntä niin paljon että antaisin hänelle sitä omaa aikaa, mutta kirjeiden kirjoittamisesta en halua luopua koska sen olen hänelle silloin joskus luvannut ja jos jätän niitä kirjottamatta koen että petän hänen luottamuksensa ja kirjeillä saan hänet tuntemaan sen että hän on mielessäni, koska kirjoitan niitä. Ja se että hän sanoi että, kirjeet ei sotke hänen pyytämäänsä rauhaa...jo se kertoo että hänellä on ajatukset sekaisin...kirjeissähän minä juuri annan kaiken tulla ulos!!
Psyyke menee ja henkisesti tämä on tosi rankkaa. Mutta vain tosirakkaus pistää tämän tekemään ja halu tahto ja motivaatio. Jos en näin tuntisi en näin toimisi, antaisin miehen olla ja kulkea omia polkujaan eikä vois vähempää kiinnostaa, mutta tämä mies sattuu kiinnostamaan!! Enemmän kun kiinnostamaan.Voimia yritän hänellekin antaa ja uskon että jonain päivänä pilvet väistyy ja aurinko taas paistaa, se paistaa nytkin koko ajan, pilvet ovat vain tiellä..pelkään vain etten jaksa sitä päivää odottaa vaikka kuinka haluan ja yritän...teen henkisesti kuolemaa koko ajan ja ikävä tappaa tuplaten...pian tulee se loputon pimeys
Niin kuin sanoin, antakaa ajan vähän kulua ja miestenne miettiä asioita. Pysykää pois, antakaa heidän ottaa ensimmäinen yhteys. Tehkää heille kuitenkin selväksi että asian käsittely on edessä päin ja että odotatte selvittelyä niin kauan ku tarvis.
Jos ei onnistu niin puhtaalta pöydältä vaan. Elämä voittaa! Ymmärrän kyllä miltä teistä tuntuu, oma mieheni jos mut jättäis tai haluis miettiä ni yhtä kykenemätön olisin elämään elämääni kuin tekin. Mutta aika parantaa haavat, malttia ja voimia!
minussa onkin se vika, että haluan setviä ja analysoida juttua koko ajan.. laitan niitä saatanan viestejä nyt koko ajan.. tiedän, typerää, ei kannata painostaa.. mutta mitä hemmettiä, miksi hän silti antaa minun asua luonaan ja haluaa seksiä (eikä se ole pakko-sellaista)?? Saatan olla epätoivoinen ja säälittävä.. niin olenkin.. saan olla sitä nyt.. koska en halua koskaan enää suhteeseen, jos tämä jää tähän!!
Miten teillä tänään?
ei edistystä. Tosin sen lupasin nyt itselleni että en sotia miehelleni enää, ainakaan joka viikko. Annan hänelle rauhaa ja aikaa ja jatkan kirjoittamista. Hän soittikin tänään yllättäen! Kyseli miten voin ja sitä samaa, luulee että minä löydän kohta jonkun nappisilmän ja unohdan hänet. Tietäs vaan että asia ei ole niin.
Minä aion odottaa, menköön henki ja terveys!tänään olen päättänyt että en tee itselleni mitään, mistä muuten saan ikinä tietää olisiko meillä ollut enää tulevaisuutta ellen jää sitä itse katsomaan.
Ja edistystä tullu sen verran että hän ei enää kiihtynyt kun juttelimme suhteestamme! Se on hyvä merkki, mutta tiedän että aikaa saan varata itselleni ja paljon, mutta sen aion tehdä, aion odottaa. Vaikka hän tänään sanoi että älä odota, älä haaskaa aikaasi minuun, löydät parempaa, niin kaikki se vaan kertoo siitä että hän syyttää itseään. Hän ei sanonut jyrkästi että ei enää ikinä, ei kieltänyt, ei mitään. Kuulen että hän kärsii ja pelkää ja luulee että löydän kuitenkin jonkun muun.
Aion näyttää hänelle että niin ei tule tapahtumaan. En halua, en pysty eikä kiinnosta muut eikä rakentaa mitään muuta kenenkään kanssa, en pystyisi siihen koska sydämeni on täynnä rakkautta miehelleni ja se ampuu myrkkynuolia muihin päin. Ja kun kävelen täällä kaikki osaa pysyä ja ymmärtää pysyä kaukana koska minusta näkee sen että lähestyä ei kannata! Ikinä en ketään pystysi edes näin rakastamaan, en ikinä ja siksi en pystysi mitään suhdetta milloinkaan, edes aikojen kuluessa rakentamaan muuta kuin mieheni kanssa. Ja siihen jaksan uskoa ja toivoa!
sanoi että löydät jonkun muun jonka kanssa olet onnellinen.. ei me tulla olemaan enää yhdessä, sen tiedän, mutta SITÄ en tiedä, miten kauan jaksan itse olla tällä planeetalla.
Tsemppiä!
Teidän ongelmanne ydin ei taidakaan olla se mitä sanoit vaan miehesi heikko itsetunto. Eli jos hänellä olisi hyvä itsetunto niin reagointi sanomiseesi olisi ollut erilainen. Harmi kun en tunne kaikkia tekijöitä niin vaikea antaa minkäänlaista analyysiä (jos nyt kukaan sellaista kaipaskaan) tai neuvoa.
Olet oikeassa, sen takia tämä onkin näin ongelmallista koska miehelläni on todellakin heikko itsetunto. Ja se on todella heikko, se tästä tekeekin niin vaikeeta. HÄn ei millään usko itseensä, syyttää itseään vaikka ihan turhaan.Minähän se tässä olen epäonnistunut kun en aukassut suutani peloistani jne ja tässä lopputulos, seuraukset ovat pahat. JOS ongelmia itsensä kanssa tai jokin asia vaivaa PUHUKAA IHMISET siitä kumppaninne kanssa!!
Jutellessamme mieheni puhuu vaan että löydän jonkun paremman, ei tälläisen turhan takia kannata odotella, haaskaan vaan aikaani. Ja tapauksen tiedän niin se kertoo vain huonosta itsetunnosta, ei mistää muusta. Ja tosirakkaus joka minussa jyllää ja kaikki hyvä häntä kohtaan auttaa minua jaksamaan, uskomaan ja toivomaan.
Tiedän että tunteet eivät ole kuolleet, ja jonain päivänä kaikki kääntyy vielä hyväksi
puhuimme, minä itkin, mies itki.. tunteet eivät kuulemma (???) ole muuttuneet miksikään, mutta hän haluaa vain olla yksin.. sitoutumatta keheenkään..
lopetan painostuksen ja annan hänen olla. ehkä joskus.. toivottavasti..
olette olleet muuten yhdessä?
Asutte saman katon alla. Me emme asu, mutta olemme suunnitelleet tai olimme jo suunnitelleet että muutan hänen luokseen ja ikinä en ole sitäkään epäröinyt ettenkö haluaisi sinne.
Hän kärsii huonosta itsetunnosta, uskoo että on huono, turha ja epäonnistuja. Minä pysyn hänen rinnallaan, annan kaikkeni ja täysillä, tuen ja annan turvaa, kannustan ja rakastan ja annan voimia.
Jos hän joskus selvästi sanoo että ei kannata yrittää, niin tiedän ainakin että minä yritin kaikkeni, hän ei vain pääse huonosta minä-kuvastaan irti, ei ikinä. Haluan vain auttaa häntä siinä ja tukea ja antaa sitä rakkautta, huomiota ja hellyyttää. Ja tulen aina häntä rakastamaan, niin syvään ja niin lujaa etten pysty ketään muuta samanlailla rakastamaan joten en pystyisi kenellekkään mitään lupaamaan, en ikinä. Sydämeni kuuluu ikuisesti miehelleni, tämä tunne on niin voimakas. Toiste en tälläistä tule kokemaan enkä tuntemaan.
Edelleen jaksan uskoa ja toivoa
Haluaisin ensin tietää miten keskustelette. Kun kerrot tunteistasi, puhuuko hän päällesi tms? Itkeekö hän, entä sinä?
Sun täytyy lopettaa itsesi syyttely NYT HETI. Mitä sanoit hänelle, että se sai hänet tuollaiseksi?
Omasta kokemuksesta tiedän että kannattaa jättää miehesi rauhaan jos hän tunnustaa tunteensa mutta haluaa olla yksin. Mut on ahdistettu nurkkaan niin monesti että veikkaan, että miehestäsi tulee tosi arvaamaton jos et jätä häntä rauhaan heti. Saatat pilata viimeisetkin mahdollisuutesi häneen. Ihan oikeasti.
Anna hänen pohtia rauhassa, sano vain että kunhan hän on valmis puhumaan ja päättämään mitä oikeasti haluaa, oot valmis keskustelemaan.
yhdessä kohta (olis tullu täyteen siis) 2 vuotta.. itkettää koko ajan, hirveä olo, ei edelleenkään ruoka maistu.. Minä annan toivon elää.. vaikkakin on sanonut mies että päätös on lopullinen (kaverilleen).. :( parempi kai se on osata luovuttaa ajoissa ettei tee itsestään täysin pelleä.
puhelimessa paljon niitä näitä...eilen oli ensimmäinen kerta kun hän ei enää kiihtynyt kun juttelimme suhteestamme. Yleensä hän on kiihtynyt, mutta eilen hän oli hyvin rauhallinen ja kuunteli ja yritti ymmärtää, sen kuulin hänestä. Siitä tiedän että hänen päänsä alkaa selkiintymään, mutta sitä en tiedä mihin suuntaan mennään, aikaa menee ja paljon, tämä ei ole kuukaudessa ohi eikä kahdessa eikä kolmessa. Siihen olen varautunut.
Hän vain pitää itseään turhana, epäonnistujana ja sanon hänelle että lopettaa itsensä syyttelyn, vika on ollut minussa ja olen kertonut hänelle kirjeissä kaikki, käynyt läpi. ASia on todella pitkä, jos rupean sitä alusta lähtien kertomaan..mutta meillä on mennyt hyvin, on ollut vain pelkoa ja epävarmuutta vaikka kumpikin rakastaa ihan hulluna toisiaan ja kumpikaa ei tälläistä tunnetta ole ennen kokenut. Ja kumpikin on sanonut että ei ikinä pysty enää tälläistä kokemaankaan! Olen pelännuyt menettäväni hänet ja hän on pelännyt menettävänsä minut ja pelko josta en puhunut, pidin sisälläni, laukesi reilu kuukausi sitten ja se tuli paniikin ja pelon sekasorron purkauksena mitään sitä tarkoittamatta mitä sanoin (että nyt riitti, tulen hakemaan tavarani pois jne ) Ikinä en ole harkinnut edes eroa, en ikinä, koska en sitä ole halunnut eikä ole miehenikään.
Vaikka sanat olivat täysin hatusta heitettyjä, mitään sellasta tarkottamatta ja sen enemäpää ajattelematta lauottu, se satutti ja loukkasi miestäni, ja ymmärrän sen ja olen sanonut hänelle että ymmärrän häntä ja olen sanonut että minullakan ei todellakaan ole helppoa. Olen kertonut kirjeissä tuskaanikin mitä nyt tunnen
Aikaisemmin kun puhelimessa juttelimme hän kiihtyi heti kun aloimme puhumaan suhteestamme ja sitten en enää ottanut esille sitä, koska en halunnut ahdistaa häntä asialla vaan halusin antaa hänelle aikaa. Niitä näitä jutellessamme hän oli erittäin ihana, aivan kuin hänellä olisi ollut 2 eri persoonaa!
Nyt hän eilen sanoi taas, että löydän paremman jne jne, solvasi itseään. Hän ei usko että minä kertakaikkiiaan nyt satun rakastamaan häntä ja välittämään koska hän ei sellaista ole ennen kokenut ja nyt tämä helvetin ääliömäinen ja täysin ajattelematon mesoominen minulta saa hänet sekaisin. Ei ihme että hän epäilee, en voi syyttää häntä, enkä haluakaan.
Hänellä on aina ollut huono itsetunto, Minä sain sitä kohotettua yhdessäolomme aikana (puhun siis todella huonosta itsetunnosta!) mutta nyt taas romutin.
Olen itkenyt kyllä, mutta hän sanoo minulle heti että rauhotu rauhotu, en ole ikinä ennen itkenyt hänen silmiensä edessä ja nyt kun itken hän sanoo rauhotu. Hän ei itke, paitsi kerran hän melkein lähes itki, viikko tapahtuneen jälkeen..hän sanoi että rakastaa minua ylikaiken ja saa minusta kiksejä! Nyt en uskalla itkeä hänen kuullessa, koska pelkään että hän pitää minua sekasena ja että en tiedä mitä puhun. Eilen kun juttelimme jäin odottamaan mitä hän sanoo puhelun lopettaakseen...odotin että hän sanoo "palataan".
Ja niin hän sanoi!
Sen tiedän että pitkä prosessi minulla on edessä ja enkä voi olla todellakaan varma mitä tapahtuu, painostaa en häntä lähde, sen tiedän että siitä ei hyvää seuraa. Jos minua painostettaisiin niin se olisi vihoviimeinen keino saada minut takaisin!
Hän on epäluuloinen naisten suhteen, minun suhteeni vaikka sydämessään tietää että en pettäisi häntä mutta hän on saanut näistä jutuista kolhuja elämänsä aikana ja sen takia on epäluuloinen. Pelkää että petän niinkuin kaikki muutkin, mutta se luulo on turha. Olen hänelle miljoona kertaa sanonutkin että älä pelkää, en ikinä pystyisi pettämään enkä edes halua.
Häntä pelotti myös ne kerrat jos olin kavereiden kanssa ulkona, hän pelkäsi että teen jotain, varsinkin jos join. Exä joi ja petti ja ei juonut ja petti. Näytin hänelle että turhaa hän pelkää ja jätin alkoholinkin kokonaan pois, en juo mitään, olen täysin absolutisti ollut tämän vuoden. Sen tein vaan ja ainoastaan hänen takiaan ja sen takia että hänen ei tarvitse pelätä. Ja hyvän päätöksen teinkin! En kaipaa alkoholia ollenkaan.
Mutta en tiedä miten tämä päättyy, toivon ja uskon että onnellisesti ja saan vielä olla hänen kanssaan joku päivä ja elää onnellisena elämäni loppuun asti.
annat vain ajan kulua, siihen minäkin olen nyt joutunut nöyrtymään, yhtään en tiedä mitä tuleva tuo tullessaan. Voin vaan jaksaa, toivoa, uskoa ja rakastaa ja samaan aikaan kärsin kun hullu!!
Joka toinen päivä tekee mieli vetää ranteet auki, mutta mitä sekään hyödyttää, silloinhan kaikki jäisi avoimeksi ja tekisin miehelleni vain pahemman olon.
jotenkii vain on tunne että kaikki kääntyy vielä hyväksi, jotenkii jaksan uskoa, vaikka se ei tule tapahtumaan kuukaudessa, eikä kahdessa eikä kolmessa, voi mennä vuosikin, mutta voin odotella. Uuteen suhteeseen en halua, ei kiinnosta eikä ole todellakaan kiire. Enkä usko uutta suhdetta koskaan syntyvän, uusi suhde vain mieheni kanssa tuntuu ainoalta oikealta. Ja niinhän sitä sanotaan että kun pölyt on pyyhitty ja pöytä putsattu on parempi lähteä jatkamaan uudelta pohjalta ja entistä parempaa nannaa on tiedossa samaisen kumppanin kanssa.
Ainahan ei näin käy, mutta kukaan ei voi kieltää minua uskomasta tai toivomasta..
Me olemme olleet reilun kuukauden erillämme, te viikon...Itse olin ihan paskana ensimmäiset 3 vkoa, itkin vain , en ollut töissä, makasin, itkin ja mitään en syönyt.. Töissä olin kesäkuussa nyt ollu 6 päivää.
Jotenkii siitä on päässy vähän ylöspäin, rakkauden voimalla. En todellakaan voi vieläkään hyvin, en lähellekään, en naura, en iloitse, en puhele töissäkään mitään enää niinkuin ennen normaalisti tein ja naureskelin ja viiletin iloisena pitkin käytäviä. Nyt minusta on vain varjo jäänyt jäljelle..ja kyllä sen näkee. Pitkään menee ennen kuin pystyn nauramaan tai iloitsemaan, vaikeaa aikaa, mutta pakko jaksaa.
Voimia! Kyllä se siitä vielä!
otteen hommasta, alkamalla kaveriksi ja mukavaksi tyypiksi. en halua mitään, vaikka haluankin, mutta tuntuu, että kun tein pään töissä selväksi omalta osaltani, pallo siirtyi hänelle eikä hän tiedä, miten suhtautua! Hauskaa! Aivan kuin ois sekasin nyt kaikesta. Saa ollakin. :) Elämä voittaa. Onneksi lähden EHKÄ kohta toiselle paikkakunnalle töihin! :D
tuli sen sijaan kaaos illalla ja itkin kun hullu täällä!! Tää on yhtä helvettiä, joka toinen päivä on jokseenkin OK ja joka toinen päivä on yhtä helvettiä ja haluaa vaan kadota täältä. Vaikka kuinka tulee välillä selkeitä ajatuksia että ei kannata, koska muuten jää kaikki avoimeksi ja teen toiselle entistä pahemman olon
Mulla on ensi viikolla varattu aika psyk.ja aion pyytää lääkkeitä, mä en selviä tästä ilman vaikka kuvittelin. Tiedän sen jo nyt että psyyke horjuu koksa mun elämä on kertakaikkiaan TÄYSIN pysähtynyt, ei mitään eloa, ei mitään kipinää, ei mitään iloa ei niinku yhtään mitään ja menee vaan pahemmaksi ja pahemmaksi.
voimia sulle ihan tosissaan.. me maattiin illalla sängyssä toistemme kainalossa ja muisteltiin menneitä.. oli aivan mukavaa. Sovittiin, että pysytään aina kavereina vaikka tietysti ajan takaa jotain ihan muuta.. ja odotan häntä maailman loppuun, aivan taatusti. Sanoin, etten varmaan nyt seurustele pitkiin aikoihin, hän meinasi ettei hänkään.. lemmiskeltiin taasen ja sanoin, ettei se haittaa, sehän on helpompaa kummallekin :)
Säälittävää ja kenties niin sairaan epätoivoista.. tiedän että se itku voi tulla taas tänään.. huomasin, että mun nimikin oli talletettu hänen uudelle gsm-puhelimelle tyyliin "sukunimi-etunimi", aivan kuin jonkun virastotyöntekijän nimi ja numero.. :( aiemmin nimeä ei ollu nyt edes tallennettuna.. Se tuntui pahalta, hetken aikaa.. Huomasin tämän kun soitin hänen puhelimeensa ja se vilkkuikin sängyssä tyynyn vieressä, missä itte lojuin..
Tekee kipeää, tekee vielä pitkään. Hänelle ero tulee tekemään kipeää, kun hän joutuu jäämään tuttuun asuntoon, tuttuihin ympyröihin kun minä lähden. Hän oli samaa mieltä.. se uusi itku hänen osaltaan tulee joskus, mutta se tulee joka tapauksessa.
Haluan, että kirjoittelemme näitä tuntemuksia tällä palstalla.. ja kattelemme, miten asiat etenevät.. Mulla on mahdollinen lähtö uudelle paikkakunnalle edessä 1.8. mennessä.. elän siinä toivossa, että "uudella minällä" voitan hänet jollain lailla takaisin.. onko se edes mahdollista?? :( :(
Mutta kirjoita, nainen77, se helpottaa. Minua ainakin.. eilen oli jännä myös se, että hän lähtiessään kaverinsa luo teki selkoa, minne menee.. sanoin, ettei mulle tarvi enää tehdä selkoa mistään.. Mutta kumminkin tekee.
Kävin itekkin psykologin puheilla aikanaan ku erosin todella tuskallisesta 5 vuoden parisuhteesta. Halusin puhua läheisriippuvuudestani ja kaikesta mahdollisesta. Pääasiassa siitä erosta, katkeruudesta ja syyttelystä. Exäni ahdisteli mua henkisesti koko ajan mm. väittäen että pilasin 5 vuotta hänen elämästään, että ero oli mulle helppo... tällasta tekstiä tuli koko ajan ja olin ihan sekaisin siihen aikaan. Kyllä se auttaa kun otat uuden suunnan :) Voimia sulle tuhansin kiloin!
Piti ihan lukea 2 kertaa että sain ajatukset kokoon :)
Haluatko kertoa mikä tämä pelko on josta et puhunut ja joka räjähti silmille? Pakko ei tietenkään ole. Helpottaisi mua ymmärtämään, vaikka enhän mä mikään psykiatri ole :) Auttaa haluan jos vain kykenen.
Syy siihen miksi hänellä näyttää olevan puhelimessa kaksi persoonaa on se, että teidän yhteinen elämänne ja arkenne on hänelle ns. helppo puheenaihe. Hän välittää sinusta ja haluaa jutella ja olla niin kuin ennenkin. Se arka aihe on parisuhde, ja se että hän tiuskii kertoo kyllä selvästi ettei ole siitä vielä valmis puhumaan. Prosessointi on vielä kesken.
Teidän suhteessa näyttää olevan paljon pelkoja, eli luottamusta puuttuu. Siihen teidän täytyy keskittyä, jos ja kun palaatte vielä yhteen. Se on joka suhteen peruspilari. Luottamus syntyy rehellisyydellä ja asioista puhumalla, jopa pienillä "todistamisilla". Huonon itsetunnon ja pahan menneisyyden omaavaa ihmistä on todella vaikea vakuuttaa vilpittömyydestään. Tiedän kokemuksesta ja mä olin se huonon itsetunnon omaava. Olette ensimmäinen tietämäni pariskunta, jolla kummallakin on sama ongelma, joten töitä on asian eteen tehtävä kovasti. Ja näen että sulla motivaatiota ja kärsivällisyyttä siihen riittää kun vain yrität ja rakastat :) Vakuuttelu ja vastaanväittäminen ei saa häntä uskomaan, että tarkoitat mitä sanot ja rakastat häntä vilpittömästi.
Lopeta itsesi syyttely, hyväksy itsesi sellaisena kuin olet. Vain siten myös hän voi hyväksyä sinut. Älä etsi itsestäsi vikaa vaan kirjoita vaikka paperille kaikki hyvät puolesi, yritä hänet saada tekemään sama. Teissä kummassakaan ei ole mitään vikaa vaan ominaisuuksia, joita on meissä kaikissa. Parisuhdeterapia tulee mulle nyt mieleen. Saisitte kumpikin tuoda mieltä painavat asiat esiin puolueettoman ihmisen turvin. Myös tämä lujittaisi välistänne luottamusta kuten myös itsetuntoanne. Ja jos sua itkettää niin itke. Vaikka hän sanoo älä itke niin se on lohdutus, ei pyyntö lopettamisesta.
Hmm. Sitten kun keskustelette parisuhteestanne, niin sanoisin hänelle ensimmäisenä, mitä hän saa sinut tuntemaan. Kerro, että haluat ja olet aina halunnut, että yhdessä te kaksi voitte käydä koko pahaa maailmaa vastaan, yhdessä selviätte tästäkin kriisistä, yhdessä rakennatte parisuhteenne uudelleen lujalle luottamuksen perustalle, jaatte ilot ja surut, hänen rinnallaan haluat nähdä maailman ja yhdessä viettää kaikki elämäsi vuodet. Puhu hänelle menneisyydestä, kuinka tapasitte, kuinka hän sai sinut silloin tuntemaan ja kuinka nyt. Rohkaise häntä myös puhumaan omista tuntemuksistaan. Jos hän vänkää että löydät paremman ym niin keskeytä tylysti ja sano että löysit jo parhaan ja itsellesi täydellisen. Parempaa ei löydy koska sitä ei ole. Jos vänkää vielä vastaan ni sano että "miksi luulet että sen sanon jos en sitä tarkoittaisi, olenko mielestäsi valehtelija? TIEDÄN mitä haluan elämältä ja se olet sinä". Kerro hänelle mitä piirteitä hänessä on mitä miehessä pitää sulle olla. Tämä voi auttaa ja korjata suhdettanne. Jos hän näyttää ahdistuvan näistä puheista niin älä tuputa väkisin vaan peräänny ja anna hänelle enemmän aikaa.
Pidän sulle peukkuja että asiat järjestyy. Aikaa, kärsivällisyyttä... paljon paljon itsetunnon kohotusta (onkohan siihen kurssejakin olemassa?) ja puhumista. Voihan tosin olla, että miehesi ongelma on niin paha ja suhteenne niin solmussa hänen huonon itsetuntonsa takia ettei hän ole edes kykenevä pitämään yllä mitään parisuhdetta ennen kuin ymmärtää itse oman tilanteensa ja hakee apua. Luulen että puhuminenkaan ei välttämättä auta, kuten jo sanoin, jos hän ahdistuu niin peräänny ja anna enempi aikaa. Voi olla ettei hän ymmärrä asia oikeaa laitaa ennen kuin on ollut ihan yksin pidemmän aikaa. Teidän omille elämille, itsenäisyydelle ja itsetunnolle voisi olla hyväksi olla vähän aikaa erossa ja sitten aloittaa puhtaalta pöydältä. Kaikki tulee olemaan vielä hyvin, usko pois. Mikään paska ei kestä ikuisesti.
onko meillä kahdella vielä mitään mahdollisuuksia palata yhteen? Kaikkien näiden kirjoitusten perusteella, mitä olen raapustanut.. taas tänään on vaikea päivä, tunsin sen jo kun heräsin. Eilen illalla juteltiin ja oltiin "vähän niinkuin ennenkin", mutta hän on tietoisesti "hieman kauempana" minusta koko ajan.. vaikkakin jutellaan ja ollaan kuin yhdessä nämä pakottavat hetket. Kysyin, ahdistaako häntä, että asun saman katon alla vielä. Ei kuulemma ahdista. Lemmiskelimmekin eilen (taas), vaikka vannoin, ettei sitä tule kovin helposti tapahtumaan..
Hän on omien sanojensa mukaan päätöksensä tehnyt ja on pahoillaan, että näin kävi. Sanoi myös, että vaikeaa tulee olemaan, kun hän jää asumaan "muistojen keskelle" eli yhteiseen kämppäämme, missä saimme viettää liki koko tämän 2-vuotisen taipaleemme.
Kiitin häntä kaikesta ja pyysin vielä anteeksi, jos olen loukannut. Sanoin jättäväni muistoja hänelle ja pyysin tulla käymään, kun olen asuntoa vaihtanut. Hän lupasi, sanoi, tottakai.
.. mitä ihmettä.. mitä ihmettä minä voisin vielä tehdä, että kaikki korjautuisi.. hän kertoo kyllä suhteellisen avoimesti, mitä aikoo tehdä, kenen luo mennä kyläilemään jne.. vaikkei hänen tarvitsisi selvittää asioitaan enää minulle. En ole sitä pyytänyt.
oli sitä että menetän hänet. Hän oli jotain aivan käsittämätöntä mitä en olisi ikinä uskonut minulle tapahtuvan. En ole ikinä ennen ollut niin onnellinen, näin rakastunut ja niin varma kuin mitä olen hänen kanssaa ollut. Mutta sitten aloin pelkäämään että mitä jos menetän hänet, vaikka tiesin hänen rakastavan minua kuin hullu puuroa!
Sen takia alkoi keväällä mielialat mennä ylösalas ja miehelleni tottakai aiheutin sillä epävarmuutta.
Sanoit ettei vakuuttelu ja vastaanväittäminen auta? Mitä muuta voisin tehdä, kirjeissä nimenomaan vakuutan kaikkea hyvää ja pelkotilojeni nuijimista ja sitä että olen tämän koettelmuksen myötä herännyt ihmisenä ja ymmärrän kaiken nyt niin paljon selkeemmin ja kirkkaammin ja päivä päivältä olen varmempi siitä että haluan vain hänet. Rakastan häntä vaan enemmän ja enemmään ja päivä päivältä vaan sattuu enemmän ja enemmän tämä erossa olo.
Syytän itseäni koska itsehän olen tämän aihettanut, olen myöntänyt sen hänelle, myöntänyt että minun vika, häntä en syytä. Hän sanoikin minulle yks päivä että kohta alan varmaan häntä syyttämään vaan tapahtuneesta!!
Olen ehdottanut hänelle parisuhdeterapiaa ja puhumista ammattiauttajalle, Hän sanoi noin viikko sitten että lupaa mennä joskus puhumaan jollekkin, ja ehkä 3 viikkoa sitten hän sanoi että nyt hän ei pysty mihinkään parisuhdeterapiaan menemään, mutta joskus ja heitti että vaikka vuoden päästä. Tosin tänä aikana on tapahtunut se muutos että hän ei enää kiihtynyt kun puhuimme toissa päivänä suhteestamme. Ja olin tosi varovainen, en lähtenyt painostamaan, en ollenkaan tai mitään muutakaan. Hyvin se meni kuitenkin .=)
Luottamusta puuttuu kyllä. Minä luotan häneen, että hän ei petä tai muuta. Pelkäsin vaan että menetän hänet. Hän taas ei tunnu luottavan minuun vaikken ole antanut hänelle yhtään aihetta epäillä. Olen maailman luotettavin ihminen parisuhteessa, en ikinä pystyisi mitään pettämään tai mitään. Se, että hänen exä petti häntä monta kertaa , on saanut pahat arvet häneen, että hänellä on huono itsetunto. Siksi hän epäilee minuakin, vaikka ihan turhaan! Puoli vuotta seurusteltuamme hän oli soittanut muuten vaan siskoni miehelle ja kysynyt sitten häneltä että pystyisinkö minä pettämään häntä? Eihän tälläistä kysytä ihmiseltä, jonka on ehtinyt näkemään vasta kerran tai kaksi??Se kertoo jo paljon.
Olen sanonut hänelle kirjeissä minkälainen vaikuts hänellä on minuun ja kaiken sen mitä hän saa minut tuntemaan ja että se tunne on jotain aivan käsittämätöntä ja varsinkin nyt kun olen kokenut henkisen muutoksen ja herännyt ihmisenä niin se tunne on vaan kasvanut ja on entistä käsittämättömämpi. Ja kun hän sanoo että löydän paremman, älä tälläsen turhan takia elämää pilaa, olen sanont hänelle heti että olen löytänyt sen mitä olen 28-vuotta hakneut, mitään parempaa ei voi olla, olet se minun puuttuva palanen, minun toinen puolisko, kaikki mitä tarvin, kaikki mitä haluan, se ainoa ja oikea. Ja näitä me olemme koko suhteemme ajan toisillemme sanoneet muutenkin.
Se on totta että hän ei ainakaan pysty mitään pysyvää ja toimivaa parisuhdetta enää rakentamaan. Hän on tällä hetkellä niin rikkinäinen ja hajalla ja menee kauan että hän saa itsensä ehjäksi ja sekin kun hän sanoo että jokaikinen nainen maanpäällä oksettaa häntä, paitsi minä en okseta -näin hän sanoi.
Olen laittanut hänelle paperille 150 syytä miksi hän on minun silmissäni täydellinen, ainutlaatuinen ja ihana. Kyllä hän tietää ne syyt, mutta ongelma on siinä että hän ei anna itsensä uskoa niihin. Hän ei voi vaan uskoa.
Hän sanoi minulle toissa päivänä puhelimessa että älä ajattele niin että olisimme joskus yhdessä. Sanoin että vaikken ajattelkaan niin saan silti uskoa ja toivoa ja haluta sitä ja niin aion tehdä. Ja se miten hän sen sanoi ei tullut sillä tapaa että "tajua se jo!!" Ja samaan hengenvetoon taas että ikinä ei pitäisi sanoa että ei koskaan ja alkoi puhumaan siitä että alan kohta hämmentää ja minulla on miehiä ja sitten löydän jo jonkun muun ja kun hän sittn ehdottaa että voitas yrittää, niin minulla on joku toinen. Tähänkin sanoin heti että sellasta ei tule tapahtumaan!! Ja sanoin että etko tajua että sydämeni on täynnä rakkautta sinulle, se on täynnä sinua ja se ampuu myrkkynuolia muihin suuntiin! En ymmärrä tota miesasiaakaan...En todellakaan ole mikään miesmagneetti, hänen mielestään olen. Taustalla tässä on syksy ennen kuin aloimme seurustelemaan.
Minulta kuoli erittäin läheinen miespuolinen ystävä jonka olin tuntenut vain 4kk, hän asui 300 km päässä joten emme nähneet kuin ehkä 3 kertaa, mutta puhelimessa juttelimme joka päivä. Mieheni tuli tukemaan minua ja lohduttamaan ja kertoi että tykkää minusta. Ja tottakai otin sen niin että minäkin tykkään hänestä, ystävänä, Vaikka sisälläni oli kipinä häntä kohtaan mutta mitään en uskaltanut tehdä koska ajattelin että hän voi alkaa luulemaan että hän on joku pahan olon korvike tms. Syksyn aikana päädyimme sänkyyn pari kertaa. Ja se oli kummankin mielestä jotain aivan uskomatonta, mutta mies ei tehnyt muuta aloitetta, enkä minäkään. Mutta kumpikin tunsi toisiaan kohtaan jotain syvää. Syksyn aikana otin kerran miespuolisen kaverini yöksi vanhempieni luokse koska hän ei päässyt millää kotiin. Ei tapahtunut yhtään mitään ja kerroinkin tämän silloin miehelleni. En pitänyt sitä pahana, vaan ihan normaalina ystävän eleenä ja niin hänkin sen silloin antoi ymmärtää että ei pitänyt sitä pahana, Kerran vein miehen kenen kanssa olin reilun vuoden vain ja ainoastaan seksuaalisessa kanssakäymisessä, satunnaisesti (ei muita tänä aikana) sykysllä kotiini ja juttelimme miespuolisen ystävän kuolemasta, Hän jäi yöksi mutta mitään ei tapahtunut, en halunnut, eikä kiinnostanut. Halusin vain jutella kovasta kokemuksesta, hänen kanssaan koska hän oli erittäin tietoinen tästä miespuolisesta ystävästäni. Kerroin tämänkin miehelleni (joka ei siis vielä silloin ollut mieheni, vaan pidin häntä tukijana, ystävänä) Mutta kolmas mies,tuttu kaveri, hänen kanssaan eksyin sänkyyn miehelleni vasta kun olimme jo olleet jonkin aikaa yhdessä..Enkä ymmärrä miksi kerroin, halusin vain olla rehellinen hänelle kun hän kysyi asiasta.
Syksyn aikana hän ei siis tehnyt minulle selväksi sitä että hänen tunteensa minua kohtaan ovat syvemmät kuin tykkäämistasolla. JOulukuussa kävimme yhdessä reissussa jossa hän kännissä sanoi rakastavansa minua, minä olin kännissä ja sanoin hänelle että kännissä en sano samoin tuntevani, puhutaan selvinpäin. Ei ihminen voi ottaa toista tosissaan jos kännissä laukoo tälläisiä asioita! En minä ainakaan. TÄmä oli kuitenkin liikaa hänelle ja hän sanoi että hänen on pakko hävitä. Ja niin hän tekikin, sanoi että tulee kamala ikävä minua, vaikken sitä uskonut että hän todellakin katoaisi. 4 päivää itkin ja yritin soittaa hänelle ja laittaa viestiä, mutta ei hän vastannut. Ja sitten neljäntenä päivän törmäsimme ihan sattumalta (se oli kohtalo) bensa-asemalla ja muistan kuinka tutisin ja muistan kuinka kylmät väreet meni pitkin selkää ja kroppaa. Vinkkasin hänet luokseni ja kysyin mikset ole vastannut mitään, hän vain sanoi että hän sanoi että on pakko hävitä,hän rakastaa minua ja minä en häntä. Olimme puhuneet että lähdemme yhdessä jouluna matkaan ja jouli oli päällä. Kysyin haluaako hän minut vielä mukaansa ja hän sanoi vain että en lähde kuitenkaan, vänkkäsi vastaan, ei uskonut. Soitin hänelle vielä yöllä ja kerroin että olen tulossa seuraavana iltana. Ja siitä kaikki lähti.
Nyt tämä syksy ressaa häntä todella paljon ja se on ollut koko suhteemme ajan taustalla, hän otti asian tosi useesti puheeksi ja sanoi että minä olen miesmagneetti ja tästä ne varmaan juontaa kaikki hänen puheet hämmentämisestä ym, mutta hän ei vain voi uskoa sitä että mitään muuta ei ole tapahtunut kun sen yhden kanssa. Ja sekin että olen sanonut hänelle, että jos kerran pidät minua miesmagneettina niin mikset ikinä nähnyt minulla mitää miesseuraa kun olimme kolmestaan minä , sinä ja siskoni baareissa ja olimme monta kertaa. Hän tanssi ja suuteli kyllä siskoni kanssa siellä ja minä katsoin sitä touhua monta kertaa. Silti luotan häneen ja hänen tunteisiinsa. (siskoni oli vielä muuten lähes naimisissa silloin...ja silti mieheni jaksoi viesteillä hänelle ym, oliko tämä jotain itsetunnon pönkittämistä häneltä, pommitella varattua naista ja huomata että nainen lähtee leikkiin mukaan?)
No mutta rankkaa tämä tällä hetkellä on, mutta silti jaksan uskoa ja toivoa. Miehelläni sitä uskoa ei niin paljon ole kuin minulla mutta hän tosiaan jäi miettimään sitä mahdollisuuden antamista, sen kuvan ainakin sain. Aikaa menee ja toisaalta se repii ja tappaa minua , mutta toisaalta se on miehelleni hyväksi. Kun hän näkee että minä pysyn täällä hänen rinnallaan, kirjoitan hänelle päivittäin, nyt aion kyllä harventaa..pää ei kestä, hänelle ehkä valkenee se että minä tosiaan haluan vain hänet! Minun on jotenki niin vaikea välillä ymmärtää miksi tämä on näin pirun vaikeaa mutta kun tietää mieheni heikon itsetunnon, niin se auttaa jotenkin ymmärtämään. Mutta mitään helppoa tämä ei ole ja tässä se rakkaus punnitaan!
Ja onhan meillä ollut ylä- ja alamäkiä, jokaisessa suhteessa niitä on, ne vain kasvattavat ja lujittavat suhdetta ja auttavat enemmän ymmärtämään toista osapuolta. Alamäet ovat meillä tulleet siitä että minä pelkäsin menettäväni hänet ja hän pelkäsi että minä petän häntä. Ja vaikka kuinka vakuutin hänelle että en tule ikinä pettämään, niin joksikin aikaa se auttoi mutta tuli taas esiin kun aikaa kului.
Tämän takia en halua luovuttaa,koska tiedän että olemme ne luodut toisillmme. Ja tiedän että asia on korjattavissa, ja tiedän että minä pystyn antamaan nyt enemmän sitä turvaa ja tukea miehelleni kun koskaan aikaisemmin, koska olen tämän tapauksen myötä käynyt henkisen taistelun itseni kanssa , kokenut muutoksia ja heittänyt kissan pöydällä ja ajatukseni, tuntemukseni ja kaikki ovat vain entistä vahvemmat ja selkeemmät.
Pitää vaan yrittää jaksaa, koittaa pysyä terveenä
Miksi ei? Aikaahan siihen menee, sun miehestä se nyt on täysin kiinni. Kaiken kirjoittamasi perusteella kaikki tarpeellinen on sanottu ja ymmärretty puolin ja toisin.
Nyt vain hommaat sen oman kämpäm ja koitat tarttua elämän syrjästä kiinni. Miehesi aikoo käydä kylässä ym joten asiat voi hyvinkin lähteä rullaamaan taas oikeaan suuntaan.
Luulen että hän vain tarvitsee tilaa ja aikaa miettiä elämäänsä. En tiedä minkä ikäinen hän on mutta voihan hänellä olla jonkun sortin kriisi (ja niitä parsuhteessa riittää), joka hänen täytyy itse yksikseen selvitellä ensin pois päiväjärjestyksestä.
Älä menetä toivoa, mutta älä myöskään vaivu epätoivoon :)
Kyllä te kaksi ootte olleet kierteessä, pahassa sellaisessa. Sä pelkäsit menettäväsi kun toinen pelkää että petät ja toinen pelkää joutuvansa jättämään sut kun pelkää että petät. Melkoinen pelko- soppa!
Miesmagneetti. Tuon perusteella munkin täytyisi olla sellainen, pönkitin aikanaan nimittäin (ja nykypäivänäkin joskus) itsetuntoani flirttailemalla ja kun mies kiinnostui niin mulla oli hyvä mieli. Mitään vakavaa ei kenenkään kans koskaan tullu, leikkiähän se vain oli. Kai, jos mullakin olisi ollu samanlainen miesystävä ku sulla niin ehkäpä muakin ois syytetty miesmagneetiksi.
Se mitä oot tehny ennen ku aloit miehesi kans, ei oikeastaan edes kuulu hänelle pätkääkään. Se että oot joskus elämässäsi harrastanu seksiä jonku muun miehen kans ei tee susta niin miesmagneettia kuin pettäjääkään. Se, että kerroit kaikesta tästä miehellesi... olisin tehnyt itse ihan saman. Ei se välttämätöntä oo kertoa, mutta pitää pelin jotenkin selvempänä.
Huomaan että oot tehny miehellesi täysin selväksi, mitä tunnet ym. Unohda siis mitä aiemmin kirjotin, tämä fakta ei ollu vielä mulle selvillä.
Mutta kyllä sen todellakin huomaa, miten huono itsetunto miehelläsi on. Kuten tuo miten juttunne alkoi. Puoliväkisin änkesit matkaan että uskoi. Ja voin sanoa että tuo itsetunto-ongelma ei koskaan ollu mulla NOIN paha vaikka todella paha olikin, ja olin silloin itsestäni huolissani. Ihan itse opin itsetuntoni pönkittämään loppupeleissä, kun kuulin kohteliaisuuksia ja ihmisten silmistä näki, että he tarkoittivat sitä vilpittömästi! Nykyään ainoastaan äitini (pahin haukkuja) onnistuu romahduttamaan itsetuntoni, mutten sitä enää helposti salli. Nyt asutaan saman katon alla että vaikea on mun osalta (juonittelen koko ajan huonouttani ja tunnen itseni ääliöksi) mun ja mieheni suhteen alkutaival ollu ihan sen takia että mun itsetunto on äidin takia nollissa. Kaikki on hyvin jos asutaan eri paikkaunnilla ja onneksi pääsen Rovaniemelle syksyllä!
Miehesi tarvitsee apua itsetunto- ongelmaansa. Oletteko koskaan ottaneet sitä puheeksi? Siinä on nimittäin parisuhteenne ongelman koko ydin!
Edelleenkään et saa syyttää itseäsi, etkä sanoa miehellesi että se on sun syysi. Heikolla itsetunnolla miehesi ajattelee, että koska sä oot löytäny syyllisen tähän tilanteeseen JONKUN täytyy olla, ja koska hän tuntee olevansa huonompi, kääntää hän sen heti itseään vastaan. Sunkin täytyy tietää, että jokainen meistä tekee virheitä, syyttely ei auta mitään vaan palasten kerääminen, virheistä oppiminen ja elämässä yhtä kokemusta viisaampana eteenpäin liikkuminen. Olin myös ennen itseni syyttelijä, kunnes opin itsehillinnän ja sen että elämässä on välttämätöntä tehdä virheitä ja oppia kantapään kautta. Se kasvattaa meitä ihmisinä ja opettaa antamaan arvoa pienillekin iloille.
Luottamus on se PERUSpilari. Ilman sitä voi sinnitellä vähän aikaa mutta kyllä se hatara pilari romahtaa jossain vaiheessa vaikka kuin yrittäs korjata. Menettämisenpelon voi käsittää epäluottamuksena. Et luota siihen, että kelpaat miehellesi sellaisena kuin oot. Mulla oli samankaltainen ongelma nykyisen mieheni kans. Menettämisen pelko, koska hän on niin täydellinen mulle että pelkäsin että jotain sattuu ja hänet menetän. En siis tunnetasolla vaan esim. kuolettava auto-onnettomuus. Ihan hirveä hössö musta tuli. Ja masensi koko ajan. Ajatukset pyöri sen yhden ja saman asian ympärillä. Sitten päätin päästää irti siitä tunteesta. Päätin olla pilaamatta onnellisia hetkiä hänen kanssaan miettimällä miten kaikki päättyy. Turha murehtia asioita, joita ei välttämättä koskaan tapahdu. Päästin varovaisuudesta irti ja voin sanoa jo nyt että jos hän esim pettää tai jättää niin mun elämä on ohi. Että jos putoan päälleen ni siihen sitte jään. Mutta koska kaikki tuntuu hänen kanssaan niin oikealta, tiedän että hän rakastaa mua juuri tällaisena. Se riittää siihen että luotan meihin kahteen ja siihen että yhdessä rinnakkain me selvitään tämä elämän taival loppuun asti :) Kuulostaapa lässyltä, mutta siltä musta tuntuu.
Tuo että muut naiset oksettavat ja sä et. Anteeksi, koska sellaisen kuuleminen on varmaan todella mahtavaa ja imartelevaa, mutta se ei ole normaalin miehen suhtautuminen naisiin. Oma kultani oli 10 vuotta suhteessa, jossa häntä petettiin ja sitten lopulta jätettiin toisen miehen takia. Juuri noin hän kuvasi tuntemuksiensa olleen hyvin pitkään. Hänestä tuli naisvihaaja. Mutta senkin pitää mennä ohi jossain vaiheessa ja vuositolkulla sellaisen poteminen ei ole normaalia. Miehesi täytyy olla herkkä luonne ja joku on häntä syvästi loukannut. Voit olla hänen tukenaan, mutta aloite paranemiseen ja luottamiseen lähtee hänestä itsestään.
Toivottavasti tämä auttoi sua yhtään. Se on vain mun näkemys asiaan ja kuten jo sanoin, se on miehesi huono itsetunto. Siitä lähdetään että se saadaan kuntoon :) Ota puheeksi miehesi kans, katso mitä hän sanoo.
en vain jotenkaa uskalla ottaa hänen itsetuntoaan puheeksi sen enempää mitä hänelle jo yhdessä kirjeessä kirjoitin.
Laitoin että tiedän ja olen huomannut että hänellä on huono itsetunto ja laitoin siihen että hän tietää sen itsekin. Sanoin että hänen kannattaisi yrittää muuttaa omaa ajattelumaailmaa itestään jollain tapaa, koska hän itse on paras mahdollinen apu hänelle itselleen.Ja silloin hän näkisi itsensä niin miten minä näen hänet ja miten muut näkevät hänet, hyvänä ihmisenä, joka ei ole turha, eikä tyhmä. Puheet ei auta, jollei niitä itse sisäistä vaan kääntää ne negatiiviseksi.Kerroin myös että minä en pysty yksin hänen itsetuntoaan nostamaan, olen nostanut, mutta en merkittävästi. Kirjoitin että olen sen huomannut että yhdessäolomme aikana se on noussut siitä mitä se oli alkuun ja nyt tuntuu tosi pahalta että olen sen romuttanut alas. ja laitoin hänelle että olen ylpeä hänestä sen takia koska olen huomannut että se on noussut! Hän on pystynyt sitä nostamaan minun avustuksella, minun teoillani ja sanoillani
Hänellä on sama tilanne kuin sinulla, hänen isänsä on laittanut koko hänen elämänkaarensa ajan käytöksellään ja sanoillaan miestäni kohtaan itsetuntoa mieheltäni alaspäin. Ja senkin takia mieheni tuntee itsensä turhaksi ja tyhmäksi. HÄn ei saanut esim. pienenä leikkiä vaan kaikki leikkiminen piti tapahtua salaa. Ja nykypäivänäkin vielä vuosi sitten hänen isänsä haukkui hänet tyhmäksi kun hän ei tehnyt jotain asiaa oikein. Mieheni soitti silloin ja hänen teki mieli ajaa läheiseen järveen hän itki minulle puhelimessa ja sanoi että taas olen ollut tyhmä ja idiootti isän mielestä ja tekis mieli ajaa järveen!! jne jne. Lohdutin häntä minkä pystyin, teki todella pahaa.
Ja se että yhdessäolomme aikana huomasin että hän tavallaan pelkäsi isäänsä, hän lopetti puhelunkin melkein samantien kun sanoi että nyt toi tulee täytyy lopettaa , soitan kohta takasin (tarkoitti isäänsä) Ja kun kävin hänen luonaan n.2 vkoa sitten, puhuimme jonkin verran, ja hänen isänsä lompsotti (asuu siinä ihan vieressä) pihalle niin mieheni meni lähes paniikkiin. Hän oli pyöritellyt jotain muovinpalasta kädessään kun juttelimme ja sanoi sitten että no niin nyt toi tulee taas, pitää mennä, pitää palata. hän oikein kiihtyi. Ja se että HÄN JUOKSI roskalaatikolle viemään sen muovinpalasen mitä oli pyöritellyt ja juoksi takaisin. JÄin katsomaan että mitä ihmettä?? Sen verran tunnen miestäni että näin miten paniikkiin hän meni kun isänsä oli tulossa. Ja se että minä olin siinä, hän meni ihan lukkoon. Mies joka ei juokse ikinä!
Hän silloin sanoi minulle kerran että kohta alat syyttää minua tästä , niin pelkään että hän ottaa asian niin että jos alan ottamaan enemmän esille tätä hänen itsetunto-ongelmaa niin hän kuvittelee sen niin että syyllistän häntä. Ja ottaa enemmän etäisyyttä ja hautautuu syvemmälle. Hän oli juhannuksenkin yksinään mökillään. Aika pelottavaa, tapauksen tuntien. En tiedä,
Sinulla on ollut aika samoja tuntemuksia itseäsi kohtaan kuin miehellänikin. Miten sinä reagoisit tässä tapauksessa jos ottaisin itsetunnon enemmän esille? Kaikkihan me ollaan omia yksilöitä reagoidaan eri tavalla asioihin.Mutta näkökulmien saanti olisi hyväksi. Ja se että hän on sanonut mulle monta kertaa puhelimessa (tai joka kerta kun olemme nyt puhelimessa jutelleet) että tämä on harvinaista että hän ylipäätänsä ottaa minuun yhteyttä tai olemme missään yhteyksissä, mutta kun minä olen kyseessä niin sen takia olemme yhteyksissä.
Tapaamista en uskalla ehdottaa ettei hän koe sitä painostukseksi, alussa ehdotin ja hän koki sen ahdistuksena ja painostuksena. Ja sanoinkin hänelle että hän ilmoittaa sitten kun haluaa nähdä.
ja itte pilaan tätä edistystä koko ajan laittelemalla viestejä silloin tällöin.. "mulla on ihan järkyttävä ikävä sinua, mutta minkäpä teet. en vongu takaisin, mutta kerroin vain, mikä on tän hetken olotila.. taas".
Onko liian ahdistavaa, tunkeilevaa.. ? kysymättäkin tiedän että on hemmetissä!!
olo on parempi.. mies oli eilen viihteellä ja olin itsekin, emme kuitenkaan törmäilleet, vaan tarkoituksella välttelin häntä kun samassa paikassa oltiin. joku mies haki minua hitaille ja hieman siinä hiprakassa annoin pari pusuakin.. :( .. no joka tapauksessa..
mies tuli illalla kotiin ja ihan eri mielellä kuin tässä nyt viikon ajan.. sanoi, miten kivalta tunnun siinä hänen vierellään.. halimme ja pusimmekin.. hän kysyi, näinkö minä häntä baarissa. Sanoin etten muka ollut nähnyt vaikka totta kai olin nähnyt.. (en halua ripustautua, se on noloa, tai parkua kännissä hänen kädessään kiinni).. hän sanoi nähneensä minut ja vilkuttaneensakin pari kertaa että huomaisin hänet. Joku hänen kavereistaan oli kuulemma tullut sanomaan, että "hellusi on tanssimassa" kun olin ollut hitailla ja hän oli nähnyt meidätkin..
yöllä keskustelimme kuitenkin hyvässä sävyssä ja pusuttelimme, vitsailin, pitääkö hänet hakea maijalla putkalle ja pamputtaa ja raiskata (menee tänään häihin) :) hän sanoi, että ilman muuta, voitko tehdä niin..
toisaalta en taas tiedä, miten nyt, kun ollaan taas ihan selvästä päästä kumpikin. aion odottaa kumminkin.. hänen isänsä mielestä hällä on päällä semmoinen "vaihe", kuin olisi laskenut lehmät irti kartanolle keväällä ekaa kertaa ja että se menee kyllä ohi..
Toivossa on hyvä elää!! :) nyt kun on hyvä mieli, ei tarvitse tuota kännykkääkään vahdata koko aikaa. En laita viestejä, vaan odotan, josko hän ottaa yhteyttä. On jopa soittanut tänään yhden kerran.. :)
pystyit jo suutelemaan jonkun kanssa?? Anteeksi vaan, mutta oikeesti heräs epäily että onkohan sinun tapauksessa se tuska ja suru nyt sitä että joudut jäämään yksin jos olet toisen kanssa jo asunut, ymmärrätkö mitä tarkoitan? Se, että jompi kumpi lähtee yhteisestä asunnosta jne..
Itselläni ei tulis mieleenkään lähtee mihinkään viihteelle tms. Haluan vain olla läheisteni kanssa ja surra. Yrittää vaan jotenkin jaksaa päivä kerrallaan. Se , että edes harkitsisin jonkun kanssa jotain pientä peliä mitään tarkottamatta ei tulisi mieleenikään. Mutta kaikkihan me ollaan erilaisia, voihan se olla jollekkin surun käsittelyä.
Muuten täällä sama tilanne kuin viimeksikin...
Kirjoitin hänelle kirjeen eilen ja ajattelin viedä sen tänään postiin ja sen jälkeen pidän välin etten kirjoita ollenkaan, pakko kerätä voimia vähän aikaa, keksiä jotain. Väli voi olla vaikka viikko...katson reagoiko hän siihen mitenkään kun kirjettä ei enää tulekaan, reagoi tai sitten ei. Kaksi vaihtoehtoa.
jonkinmoinen "kosto" tyyliin sinähän-minut-jätit- tosin en tiedä, onko niin kovin fiksua mutta näin kävi. ja kostoa nimenomaan ajattelin.. HÄNTÄ en halua menettää, odotan, että hän YMMÄRTÄÄ, että minäkin voin muuttua, joskus, en nyt aivan sekunnissa enkä vuodessakaan.. Rakastan aivan mielettömästi omaa miestäni. Kunhan vain saan hänet kotiin.. :(
Soitin juuri.. oli tulossa kämpille.. häät venähtivät -- ehkä nyt sitten tulee asiallistakin keskustelua??
siltä että koitit saada miestäsi mustasukkaiseksi ja on väärä keino yrittää saada viesti perille. Ei pahalla.
Ihan oikein oot tähän mennessä toiminut.
Voi kamala, tiedän tasan miltä miehestäsi tuntuu isänsä seurassa. Tuo, mitä sanoit kuulosti TODELLA pahalta. Mitkä ovat omat välisi appiukkoon? Ootteko puheväleissä? Jos ootte ni jutteletteko miehestäsi?
Okei eli kuvio alkaa mulle selvitä. Sun miehesi itsetunto- ongelman ydin on ihan selvästi hänen isänsä. Entä äiti? Onko äiti kuvioissa? Näkeekö miehesi isäänsä useinkin? Päivittäin?
Joo kuule se ero mun ongelman ja sun miehesi ongelman välillä on, että mulla oli TARVE päästä siitä ongelmasta eroon ku löyty ympäriltä ihmisiä jotka kehuivat ja tukivat ja loputtomiin jaksoivat kuunnella mun itsesäälikätinöitä. Pikkuhiljaa se lähti. Olin nin alistuva siihen aikaan että oisin myöntäny, jos joku ois sanonu että tarvin apua. Kukaan vaan ei sanonu, ite vedin itteni sieltä suosta. Silloinen poikakaveri auttoi ja myöhemmin polki sinne takas. Mutta halusin itse lopettaa surkuttelun, sehän ei auta mitään.
Ottasin edelleenki tän itsetuntohomman puheeksi. Pakkohan se on jos haluat auttaa miestäsi. Hän saattaa suuttua, mutta ottaisin sen riskin. Kysyisin, että HALUAAKO hän luottaa ihmisiin? Haluaako hän olla kykenevä rakastamaan ilman taka-ajatuksia/epäilyksiä? Haluaako hän olla epäluuloinen? Ja mikä tärkeintä, haluaako hän olla surkimus ja haukkua itseään? Sä tiedät vastaukset näihin kysymyksiin ja jos hän vastaa oikein, on hän valmis aloittamaan taipaleensa kohti parempaa itsetuntoa.
Syyllistäminen, se on niin ihmeellinen juttu. Tottahan toki toinen käsittää tämän puheeksi ottamisen syyllistämisenä. Että hänessä on ongelma. Ja niinhän se on, se on totuus. Mutta se ei ole este vaan hidaste. Jos hän haluaa olla olematta ongelma, hän ymmärtää tämän. Kunhan saan vastaukset hänen isästään noihin aiempiin kysymyksiin niin voin ruveta puimaan tätä ongelmaa tarkemmin. Suhde omiin vanhempiin on kuitenkin tärkeää, että korjaaminen on parempi vaihtoehto kuin hylkääminen.
hänellä on hyvä. Äitinsä kanssa hänellä ei ole ollut ikinä mitään ongelmaa ja hänen äitinsä on aina sanonut hänelle että älä välitä, kyllä se isä sinua rakastaa.
Ja kyllä he päivittäin näkevät, kun asuvat ihan vierekkäin ja ovat tekemisissä toistensa kanssa.
Välimme appiukkoon ovat ihan hyvät, emme vain juttele asiasta, en ole halunnut ottaa sitä vielä esille.
Täytyy ottaa asia seuraavan kerran puheeksi kun puhumme puhelimessa, ja sitähän ei tiedä milloin me puhumme...Nyt tuntuu vaan niin pahalta koska tiedän että hänellä on todella paha kriisi päällä siellä eikä ajattele järkevästi, voi olla että hän loukkaantuu mutta kun oikeilla sanoilla sen sanon niin eiköhän se mene ok...riski on otettava.
Kerroinko jo että hän on todella epäluuloinen minun suhteeni (ja tuskin vain minun vaan kaikkien naisten) ? Esim, jos en illalla enää klo 22 vastannut hänen soittoonsa, olin nukkumassa, niin saatoin herätä siihen että hän tuli keskellä yötä kämpilleni paniikissa -tarkisti että olen kotona. Näitä vastaanvanlaisia tapauksia oli jonkun verran. Tai jos en heti vastannut hänen soittoonsa olin lenkillä tms niin puheluita oli tullut paljon ja kun ehtinyt soittaa hänelle takaisin, koska hän soitti jatkuvasti (ei ollu väliä jossa soitin) niin hän mesosi etten ikinä vastaa enkä soita hänelle takaisin.
Ja jos me emme enää ikinä palaa yhteen, niin tämä toistuu aina hänen suhteissaan. Ja ei sitä kukaan tule kestämään. Hänen olisi pakko päästä puhumaan asiasta ammattiauttajalle, on sanonutkin että menee, heti kun pystyy.
No joo näinhän se on että tupla-ahdistus pahentaa kaikkea. Eli toinen vanhempi ns. "tyrannisoi" ja sitte parisuhteessa on petetty niin onhan se mies epäluuloinen ja alamaissa ihan varmasti.
Itse oon ehkä noin pahalta tilanteelta säästynyt varmaan ihan sen takia että mua ei partnerit oo ikinä pettäny. Eli mulla oli yksöisongelma jota yritän korjata koko ajan siinä kovin hyvin onnistumatta. Mun äidillä on paha tapa arvostella ihmisiä ulkonäön perusteella ja en siltä oo todellakaan koskaan säästyny. Kannustusta en oo mihinkään saanu ikinä, vain arvostelua. Se myös hakkas mua, kun olin lapsi. Ehkä se ei itse tiedosta tätä piirrettä itessään ja jos vahingossakaan mainittee niin sillon lähti! Hirveet pultit vetää. Oon parhaan kaverini ja äitin kans jutellen (sen silloisesta elämäntilanteesta, en hakkaamisesta) ja itsekseni pohdiskellen onnistunu ymmärtämään miksi. Mutta anteeksi en anna koskaan. Ehkä siinä on mun ongelman ydin. Mun periaatteisiin ei vaan kuulu hyväksyttävänä sellainen että viattomat ihmiset kärsii toisten kärsimyksistä.
Joo, itse pääsin kierteestä kaikkein parhaiten eroon niin että otin etäisyyttä eli vaihdoin raakasti paikkakuntaa. Ja se auttoi! Tultiin äitin kans tosi hyvin toimeen... ku välissä on 200km. Ite oon semmoseen järjestelyyn ihan tyytyväinen. Ei pääse arvostelemaan mun elämäntyyliä pätkääkään ja miettimättä ja hermostumatta saan hoitaa asiani niinku parhaaksi näen. Ja kylässäki voi käydä mäkinää kuulematta kun ei oo liian kauan. Nyt asutaan vielä vähän aikaa yhdessä ni eilenki oli yks vaikeimpia päiviä. Menin vaan autooni istumaan ja juttelemaan mieheni kans ni helpotti oloa. Mutta en mä tätä kauan jaksa.
Koitan kai sanoa, että hänenkään isänsä ei välttämättä ole paha ihminen. Hän ei vaan ymmärrä mitä pojalleen tekee ja musta tuntuu että miehesi myös ymmärtää sen eikä siksi raivostu isälleen. Ja se tekee hallaa hänelle itselleen. Vanhempien kuuluu hyväksyä lapsensa sellaisina kuin he ovat. Näin ei valitettavasti kovinkaan usein ole. Kunhan puhut asiasta miehesi kans nin kerro hänelle että hänen pitää siitä puhua myös isänsä kans tai ehkä äitinsä kautta koittaa tasaisemmin saada asia esille niin ettei kukaan hermostu. Jos ei se kanssakäyminen auta niin ehdota miehellesi uutta alkua jossain muualla. Yhdessä tietenkin mielellään, puhtaalta pöydältä :)
Sanon vielä sen verran ihan kokemuksesta että monesti itsesäälissä rypevälle ja huonoa itsetuntoa potevalle tekee välillä tosi hyvää saada kunnon motivaatio- potku persuuksiin :) Niin että anna mennä vaan!
antaa sitä motivaatiopotkua hänelle. Mutta tämä on helvetin rankka polku YKSIN kulkea, mutta sen tiedän että itseni kanssa on nyt otettava niskasta kiinni ja selvittävä omasta kriisistä ja kun olen siitä selvinnyt niin pystyn paremmin auttamaan miestäni.
Kirjeitä ajattelin harventaa...kerran viikossa on hyvä. En vain tiedä miten hän reagoi kun ei saakaan niitä enää päivittäin mihin on tottunut nyt kuukauden ajan...ottaako asian niin että kiinnostukseni häntä kohtaan on hiipunut...kuka tietää. Mutta sen olen ilmaissut hänelle SELKEÄSTI että pysyn täällä, olen häntä varten olemassa, en häviä minnekään, en hylkää.
Mitä enemmän aikaa kuluu niin pelkään että väsyn tähän enkä jaksakaan enää, vaikka haluasin. Pakko vain keksiä jotain voimalähteitä joilla jaksan.
Varsinkin jos tilanne pysyy ennallaan, ei muutu miksikään. Se syö...
Mutta tosirakkaus kai pistää tekemään kaiken tämän
silloinen poikakaverisi auttoi sinut suosta ja myöhemmin polki sinne takaisin.
Mitä hän teki? Oliko teillä hyvä suhde, sellainen suhde että TUNSITTE OIKEASTI sen että olette toisillenne luodut ja olette täällä toisianne varten? Meillä oli niin....ja on edelleen, ainakin minun puolelta. miehestäni en tiedä kun hän ei paljon asiasta pysty puhumaan vielä, enkä voi pakottaakaan. Tiedän vain että rakastaa yhä.
Erositteko yhteisymmärryksessä vai jättikö hän sinut? Miltä se tuntu? Pystyitkö kuvittelemaan enää sen jälkeen yhteiselämää hänen kanssaan? Tosin riippuu siitä mitä hän teki...Mietin vain tätä meidän tilannetta.
Vastaan tähän samaan kumpaankin kirjoittamaasi viestiin.
Muutin pois äitini luota kun olin 17v. Tutustuin itseäni 5 vuotta vanhempaan mieheen, jonka luo sitten muutin puolen vuoden seurustelun jälkeen. Hän oli aluksi tosi mahtava, tuki mua kun oli vaikeaa ym. Turvauduin häneen täysin, nuori kun olin ja toisella oli jo elämänkokemusta. Tulimme kumpikin toisistamme riippuvaisiksi. Nyt ymmärrän silloiset ristiriitaiset tunteeni, kun oikeasti en ollut sellainen ihminen, toisissa roikkuja. Koitin repiä itseäni irti mutta olin heikko. Olimme 5 vuotta yhdessä joista 2 viimeistä olin hänen kanssaan säälistä ja välillä yritin panostaa siihen että olimme onnellisia. Ei se vaan onnistunu.
Silloin 17 vuotiaana ajattelin, että oon hänen kanssaan lopun elämääni. 3 vuotta myöhemmin selvisi karu totuus. En vain voinut/halunnut jäädä suhteeseen, jossa en ollut onnellinen, mun olis pitäny muuttaa itteäni liikaa ihmisenä, mihin en kyennyt.
Se, miten hän polki mun itsetunnon takas maanrakoon... hän kyllästyi kuuntelemaan mun valitusta. Sain pari kunnon motivaatio- potkua persuuksiin siitä suhteesta, se sai mut haluamaan paremman elämän. Haukkui mua rumaksi, läskiksi, laiskaksi. Tappelimme kuin kissat ja koirat joka päivä. Käytin kuulema menneisyyttäni hyväkseni että saisin osakseni sääliä ja huomiota. En saanut olla kavereiden kans tuntia kauempaa ku soitteli koko ajan että tuutko kotiin jo. Sitten ku vihdoin sain revittyä itseni siitä henkisen ahdistuksen helvetistä irti niin hän syytti mua elämänsä pilaamisesta ja ettei ero ollu mulle lainkaan vaikea. Että jätin hänet toisen miehen takia... silloin kävin psykologilla vähän selvittelemässä elämääni. Kyllä se auttoikin :) Mutta mulla on tarve puhua asioista, kai sekin osaltaan on auttanut. Ja silloin mulla oli paras kaverini ja me on jo vuosikaudet oltu toisillemme epäviralliset terapeutit :) Miehesi pitää siis puhua puolueettomalle osapuolelle asioistaan.
Vuoden verran exäni jaksoi ruinata takaisin. Ellen olisi päättänyt lähteä Englantiin niin todennäköisesti olisin sortunut ja ottanut takaisin säälistä, eli siinä vaiheessa ku mies alkaa itkemään. En vaan halunnu häntä satuttaa mutta tiesin, että hänelle löytyy se oikea nainen ja mulle se oikea mies. Hän ei vaan ollut MULLE se oikea (sen kans pitää olla todella vahva ja hyvän itsetunnon omaava ihminen, joka panostaa miehen miellyttämiseen).
Nykyään ei olla puheväleissä, että en tiä onko se nainen löytynyt. Toivottavasti, koska kuitenkin hän oli mun "ensirakkaus" ja aika monta vuotta osa mun elämää ja osaltaan on auttanut mua tulemaan täksi ihmiseksi kuin nyt oon, joskus hyvin ajoin, usein huonoin... en toivo hänelle kaikesta huolimatta kuin kaikkea hyvää. Mutta ihmisenä se suhde todellakin kasvatti mua todella paljon. Eli mä siis jätin hänet, ja se ero oli todella katkera. Mietin joskus aikonaan millasta olisi palata hänen kanssaan yhteen, sen jälkeen kun olin vahvempi. Toinen halusi silloin yhdessä ollessa mun mukautuvan muotteihinsa ihan liikaa. Mun olis pitäny joustaa ja hänen ei (kyllä oli eron jälkeen valmis muuttumaan vaikka miten), joten tulin siihen johtopäätökseen että takaisin en siihen halua IKINÄ enkä edes puolella ajatuksella oo kaivannu mitään mitä meillä joskus oli. Tuskin se erilaista tulisi olemaan paljonkaan. Entiset kaunat vaan nousis esiin, tällä hekilöllä kun on ilmiömäinen kyky muistaa mitä sanoit 2 vuotta sitten sanasta sanaan :) Nykyään oon paljon vahvempi enkä hauku enää itteäni, vain äiti saa mut tuntemaan oloni huteraksi. Että tämmönen juttu.
Nyt kun tapasin nykyisen mieheni niin se oli rakkautta ensisilmäyksellä! Tiesimme heti kumpikin, että meidät on luotu toisillemme :) Luulin sillon 17v tietäväni mitä rakkaus on ja sen tiedon perusteella yritin korjata silloista suhdettani. En kuule tienny mitään ja oon onnellinen etten siihen jäänyt/langennut. Nyt nimittäin tiedän :) Exäni kans ei useinkaan puhuttu avioliitosta, kumpikaan ei halunnu kihloihin tai perhettä. En koskaan halunnu enkä uskonut haluavani mitään edellisistä (johtuu äidistä ja lapsuudestani) ennen ku tapasin nykyisen mieheni. Tiedän että meistä tulee tosi onnellisia yhdessä :) Musta tuntuu, että jokaisella ihmisellä on elämässään tietty kiintiö paskaa, jonka selvittäminen saa arvostamaan pieniäkin onnen muruja ja elämää yleensä kuten myös sitä miten tärkeää on olla onnellinen ja elää hyvä elämä. Musta tuntuu, että tää on mun elämän käännekohta :)
"antaa sitä motivaatiopotkua hänelle. Mutta tämä on helvetin rankka polku YKSIN kulkea, mutta sen tiedän että itseni kanssa on nyt otettava niskasta kiinni ja selvittävä omasta kriisistä ja kun olen siitä selvinnyt niin pystyn paremmin auttamaan miestäni.
Kirjeitä ajattelin harventaa...kerran viikossa on hyvä. En vain tiedä miten hän reagoi kun ei saakaan niitä enää päivittäin mihin on tottunut nyt kuukauden ajan...ottaako asian niin että kiinnostukseni häntä kohtaan on hiipunut...kuka tietää. Mutta sen olen ilmaissut hänelle SELKEÄSTI että pysyn täällä, olen häntä varten olemassa, en häviä minnekään, en hylkää.
Mitä enemmän aikaa kuluu niin pelkään että väsyn tähän enkä jaksakaan enää, vaikka haluasin. Pakko vain keksiä jotain voimalähteitä joilla jaksan.
Varsinkin jos tilanne pysyy ennallaan, ei muutu miksikään. Se syö...
Mutta tosirakkaus kai pistää tekemään kaiken tämän"
Siis kyllä se on normaalia, että jokaisella ihmisellä on sietokykyraja. Vaikka kuinka paljon häntä rakastat niin jos hän ei yhtään toimillaan tule sua vastaan ni et sä voi kauan tuota jaksaa. Niinku sanoit, yksinäistä se on. Ja yksin et selviä. Yhdessä kyllä tästä selviätte. Mutta ensin hänen täytyy tehdä aloite itsensä parantamiseksi. Ja hän on niin pahassa jamassa että pelkkä sun kannustus ei enää riitä. Ajan kans kaikki selviää... mutta tilanteen saa muuttumaan vain toimimalla. Eli alat työstämään tätä kun sulla vielä energiaa on.
Suosittelen kyllä, että lopetat ne kirjeet kokonaan. Kyllä hän tuntuu sun tunteet tietävän. Kirjoita vaikka viimeinen kirje jossa sanot, että aiot lopettaa, koska kaikki mitä tunnet on sanottu. Nyt vain odotat ja toivot että kaikki järjestyy ja saat olla taas onnesi kukkuloilla miehesi kans. Eiköhän tuo mene sillä perille :)
hän soitti ja ilmotti että ei halua kanssani olla enää, koskaan. Hoitoa hän tarvitsee...käyppä lukemassa kirjoitukseni "suhteen lopettamien" -osiosta...tunnistat varmaan tekstistä tapauksen.. onko hän psykopaatti, sairaalloisen mustasukkainen vai mikä..
ei niin, hän yritti lähes samaa, nyt ollaan sitten jonkinmoisessa suhteessa kumminkin :) ja juttelut ainakin keskenämme ovat nyt avanneet tilannetta parempaan suuntaan! Kyllä tämä tästä, mie veikkaan, että joku kaunis päivä ollaankin ihan kunnolla kimpassa taas :) ainakin meillä on nyt mukavaa. Tänään menen pois paikkakunnalta yhden kaverini luo pariksi päivää :) enkä laittele säälittäviä viestejä perään.. annan ajan rauhoittaa, kun tuntuu ettei tuo tiedä itekään, mitä haluaa.. eilen nimittäin ilmoitti "haluavansa minua ihan mielettömästi" .. ja niinhän minäkin häntä. :)
Kyllä asiat aina järjestyy. Muista että se mikä ei tapa se vahvistaa ja mikään paska ei kestä ikuisesti ;)
No niin. Oon lukenu tuon sun toisen kirjoituksen. Ja taas mun suhtautuminen asiaan muuttuu.
Siis hän on käyttäny sinuun fyysistä väkivaltaa? Ei sellaiseen mieheen kannata aikaansa tuhlata! Missään nimessä! Se ei oo mies eikä mikään joka lyö naista! Selkärangaton toukka. Arvelet että hän on elämäsi rakkaus? En usko. Anteeksi, että sanon sen suoraan, mutta näin se on. Hän ei ole henkisesti tarpeeksi terve ollakseen sulle yhtään mitään. Tai kenellekään muullekaan. Ehkä sitten kun hän on terve. Luulen että hän on käyttänyt sinunu väkivaltaa sen takia, että kun on sairas ja sanonut sulle että voit rakastaa hänet ehjäksi (mikä ei tod ole mahdollista!) niin kun on paljastunut ettet olekaan yli-ihminen vaan samanlainen kuin kaikki muutkin omine paheinesi, hyvine piirteinesi, ärsyttävine tapoinesi ym niin se on ollut hänelle pettymys... joka laukaisi tämän väkivallan. Todella säälittävä tapaus.
Jos olisin sä (ja oon tosi radikaali extempore ihminen), niin alkaisin räjäytellä :) Puhuisin miehestäsi hänen exänsä kans, jos hän vaan on halukas puhumaan. Ehdottomasti. Kysy miten heidän ero meni. Ei tartte miehestä tai nykytilanteesta juuri keskustella. Tai voithan tehdä niin, ex varmaan ymmärtää mitä käyt läpi ja jos on IHMINEN niin tukee ja ymmärtää. Tiedä, vaikka saisit uutta puhtia ja ideoita mennä elämässä eteenpäin :) Sen jälkeen puhuisin hänen äidilleen. Sen jälkeen töksäyttelisin hänelle itselleen miten paljon hän sitä apua oikeastaan tarvitsee. Eikä se ole syyllistämistä vaan fakta, toinen on sairas ja se on korjattavissa --> lääkäriin HETI.
Kaiken lukemani jälkeen olen sitä mieltä että miehessäsi on paljon narsistisuuden piirteitä vaikka en usko hänen narsisti olevan. Parhaan kaverini ex aviomies on melko lailla samanlainen. Oikeastaan täysin samanlainen. Pipipää. Käynyt myös kaveriini käsiksi ja jos sen juipin saan joku päivä kiinni niin se elää lopun elämäänsä eunukkina. Sain sen kerran itkemäänkin, mistä oon ylpeä. Tämä mies petti kaveriani koko ajan ja koitti jopa minua iskeä (oli hänen tapansa saada kaveriltani kaikki kaikkoamaan ympäriltä paitsi hänet)... eipä vaan saanu mitä halusi ja siitä lähtien ei oo musta tykänny pätkääkään. Enpä paljon välitä :)
Kuten itse sanoit, energiasi eivät riitä tukemaan ja auttamaan. Älä siis tee niin, lopeta ja keskity itseesi. Paras vaihtoehto. Ensin tekisin kyllä ne räjäyttelyt, riippuen ihan siitä mitä ex sanoo. Se oisi ensiarvoisen tärkeää informaatiota. Lopettaisin sinuna myös sen yhteydenpidon kokonaan. Enpä puhuisikaan hänen kanssaan kun kerta toivoo ettette palaa yhteen. Tee siis työtä käskettyä ja lakkaa yrittämästä! Miehellä voi muuttua ääni kellossa. Jos ei ni eipä ollu sen arvoinen. Jos alkaa ruinaamaan takas niin pistät sen psykiatrin ehdoksi. Aika näyttää mitä tuleman pitää.
hänen exälleen, emme ole ikinä tavanneet hänen kanssaan, mutta saisin ainakin tietää valehteliko mies minulle miten heidän juttunsa meni että nainen petti. Hän sanoi että hänen nainen yritti iskeä myös tämän miehen kavereita!
Sen huomasin että jos olimme kavereiden kanssa jossain niin MIEHENI jäi todella tuijottamaan aina JOTAIN kaveriani. Se oli jotenkin tosi outoa..Kerran olimme terassilla minun kaveripariskuntani kanssa, mies keskittyi puhumaan ja katselemaan vaan naispuolista ystävääni, joka oli hivenen outoa.
No mutta sen jälkeen kun olen loput tavarani hakenut niin sen jälkeen otan yhteyden hänen exään. Koska veikkaan ja tiedän että hän tulee saamaan kohtauksen kun saa kuulla että olen mennyt hänen selän takanaan utelemaan hänen exältään miten heidän suhteensa päättyi. Hänen exä on mieheni kavereipariskunnan kanssa kaveri (exä ja kaveripariskunnan nainen ovat erittäin hyviä kavereita) Mieheni voi suuttua (ja suuttuukin jos menen hänen selän takana puhumaan. Jo se, että ehdotin hänelle että hän voisi äidilleen puhua siitä mitä hän minulle teki niin hän sanoi kiihtyen että sitä ei tähän sekoiteta.Epäilen että hän ei ole kenellekään kertonut mitä hän on minulle tehnyt, eikä varmaan olekaan.
Nyt olen alkanut ajattelmaan asiaa niin että mieheni on sairas, eikä minun todellakaan kannata häntä odottaa. Enkä aiokkaan. En aio palata siihen takasin, jos tekee jotain sellaista mitä hän teki hän tekee sen uudestaan ja varsinkin jos hän ei hoida itseään.
Jotkut ovat minulle sanoneet että mieheni on psykopaatti: Erittäin hiljainen hissukka, ulkokuori kohdillaan,antaa itsestään kuvan että on hyväkäytöksinen ja hyvätapainen, kiltti, hurmaa naisen kun naisen, palvoo ja ihannoi tämän maasta taivaaseen ja sitten kertoo kuinka tämä nainen tekee hänen elämästään jotain uskomatonta, elämä on kohdellut häntä kaltoin ja sitten alkaa arki. Kyttäämiset missä olet, valvonta, jos ei puhelimeen vastaa niin alkaa se jatkuva soittelu ja viesteily (parast oli tosiaan 168 kpl puheluita NosStopiina) hän rajoitti elämääni, oli erittäin epäluuloinen, pelkäsi että menettää minut, pelkäsi että petän häntä, kavereiden kanssa olin ulkona 3 kertaa koko seurustelusuhteen aikana ja kun yhdessä oltiin hän halusi aina mukaan (jopa lenkille koiran kanssa, kauppaan,jne) ja luuli että salillakin minulla on jotain karpaaseja, sänky piti ostaa uusi, siitä hän marmatti vuoden verran kunnes meni itse ostamaan, vanha ei kelvannut, se oksetti häntä kun hän ajatteli että olen ollut siinä jonkun muun kanssa ym tälläistä "pientä".
Mutta kun menen elokuussa lomallani hakemaan kaikki loput tavarani pois sieltä niin jos törmään hänen äitiinsä tai vaikken törmäiskään niin mieleni tekisi sanoa hänelle minkälainen meidän suhde oli. Ei hänkään poikaansa hoitoon saa ja voi vaan alkaa minua syyttää että minä olen hullu kun syytän hänen poikaansa, kilttiä poikaansa, ajattelisin näin äidin reaktiona, mutta tästä äidistä olisi vaikea kyllä kuvitella sellaista...tosin minulla on mustaa valkoisella siitä että mies on kirjoittanut minulle että on käynyt käsiksi minuun. Mutta miten niin siitä ei ole mitään muuta kun oma kirjoitukseni hänelle. Hän ei ole myöskään KOSKAA osoittanut KUNNON KATUMUSTA siitä mitä hän on tehnyt minulle. Psykopaattisia oireita? Ja näillä on juuri se että he valehtelevat naissuhteistaan ja pettävät. Pettämistä en usko tässä tapauksessa vaikka psykopaatit kuulemma osaavat peittää sen niin että heistä ei todellakaan voisi sellaista kuvitella, ehkä se älytön rakkauspalvonta naista kohtaan peittää tätä kuvitelmaa.
Talvella mieheni tosin alkoi kantamaan kännykkäänsä aina mukana tai piti sen poissa silmistäni. Ennen se oli aina jossain pöydällä. Ja se että mieheni on erittäin söpö (tai ex-mies!!) ja todellakin hurmaa naisen kun naisen, hän on vähän sellanen "vilkkusilmä", nappisilmä. haukkuu vaan itseään rumaksi vaikka tietää että ei ole ruma...
No en tiedä, onko hyvä hänen äidilleen kertoa, haluan vaan että hänen äitinsä tietää totuuden!!
Ja sitten tämä exä...Sekin kyllä kiinnostaisi tietää miten heidän juttunsa meni..
Tuli vaan mieleen tuosta että hänen ex muka iski muita miehiä... ehkäpä hän tuudittautui tällaiseen ajatukseen epäilystensä perusteella ja tekee sun kohdalla samoin... tai on jo tehnyt, noista tekemisistä ja sanomisista päätellen. Helpompi päästää irti, jos toinen on läpimätä paska ja kusipää eikö totta? Se että sä oot niin hyvä ja blaa blaa blaa, menee täysin sen piikkiin että tietää että heti sanot "No et tietenkään, mun vikaa tää on kaikki". Eli hakee sitä että hän on kuitenkin HYVÄ ihminen, toisin kuin kaikki kusipäät naiset. Jos se ois susta oikeesti eri mieltä ni ei se ois sua kurkusta käyny kiinni, KOSKAAN!
Sen mun 5 v suhteen toisen osapuolen kaverit melkein kaikki koitti mua iskeä. Tais olla kokonaista 2 jotka ei iskeny. Ei sitä mikään haitannu, ei ollu mistään mustasukkanen. Vaikka vieraat miehet mua puristeli perseestä baarissa ja se seisoi vieressä ni naureskeli vaan. Yks sen ihmepiirteistä oli se että se halusi "naisen jota kaikki muut miehet haluaa". Tuumasin tähän että väärän naisen kans oot sitte. Silloin tajusin miksi mun hänen mielikseen piti meikata ja käyttää seksikkäitä vaatteita... ei kiitos, kiitos hei!
Voithan sanoa hänen exälleen että erittäin painavista syistä olisi hyvä ettei yhteydeotto leviäisi muiden ihmisten tietoon. Ei se välttämättä auta. Eihän sitä tiedä miten se asennoituu siihen että haluat tietää, ehkäpä se ei halua jakaa tietoa. Vaikka itte en kyllä salailisi, jos joku mun existä kyselisi. mitä syytä semmoseen on? Ja toisaalta, ethän oo puhumassa kenenkään selän takana, ainakaan paskaa. Onhan sulla oikeus tietää minkä ihmisen kans oot tekemisissä kun et taidakaan enää olla varma?
Ei sun sen äidillekään tartte sen kummempia välttämättä sanoa kuin että oot siitä tosi huolissasi, koska se on teidän suhteen aikana näyttäny huolestuttavia piirteitä. Jos äiti on halukas kuulemaan lisää niin voit valaista mutta tuskin kannattaa yksityiskohtiin mennä. Mainitse se väkivaltaisuus. Sanot vaan että hänen ois hyvä jutella jonkun puolueettoman ja tuntemattoman osapuolen kans asiasta. Ja että sulla on sietokykyraja kaikelle etkä jaksa katsella ihmistä joka ei oo sinut oman itsensä kans. Sä kun et kahden ihmisen henkistä taakkaa pysty mitenkään kantamaan. Varsinkaan kun sitä toista ei voi kontrolloida pätkääkään. Sano että rakastat häntä ja oot huolissasi, toivot että hän selvittää ongelmansa ja osaa tulla tulevaisuudessa aidosti onnelliseksi, sun kans tai ilman. Kyllä se sen äiti tätä osaa arvostaa jos on sellainen ihminen kuin luulen! :)
Voihan koko homma mennä toisaalta hänekseen mutta vaikka sillä miehellä ois kuinka huono itsetunto tahansa niin rajansa on sillä kaikella syyttelylläkin! Oot aikuinen nainen, vastuussa vain itsestäsi eikä sun tartte sietää niin minkäänlaista paskaa, muista se! Eikä syytellä itseäsi, kyllä tuommosessa parisuhteessa ei räjähdyspiste oo kaukana ja ihan luonnollinen reaktio se on pidemmän päälle rähjätä raivona kun kaikki täytyy pitää sisällä kun toinen menee riidan jälkeen "lukkoon" ja sitä pitää lohdutella. Saahan se uhkailla itsemurhilla ja muilla, mutta haukkuva koira ei pure. Luulenpa että kyseessä on lähinnä säälin ja huomion haku. Ja vaikka päästäs itsensä päiviltä ni mitä sitte? Ei se sun vastuulla ole ja todella tyhmää edes sotkea sua siihen. Helvetti vie!
Mun parhaan kaverin ex-mies, siinä oli samoja piirteitä ku sun EX-miehessä. Ja se on sen verran juntti ettei älyä mennä hoitoon vaikka rautalangasta vääntäs. Ja kukaan ei usko mun kaveria siitä käsiksi käymisestä.. koska mies osaa olla niin ystävällinen ja pirteä esim työelämässä. Mun kaverin niskoille menee kaikki niiden parisuhteen ongelmat. Vain mä ja kaverin äiti tiedetään miten asia oikeesti on. Psykopaatti... en osaa sanoa tuohon mitään. Luen vain ihmisestä jolla on VAKAVIA ongelmia.
sattuikin niin, että miehen mielestä meidän pitää nyt edetä rauhallisesti.. mutta että voitais pitää leffailtoja ja silleen aina sillon tällön.. :) Nauratti, kun alussa se oli jyrkästi kaikkea yhteistä juttua vastaan. Kai se jokin sitten mielessä muuttui näin lyhkäsessä ajassa ..?? Olenkohan saamassa anteeksi sen juhannusriidan (joka oli puhtaasti MINUN syy :( )?
Otin kämpästä hatkat ja lähdin evakkoon. Katotaas, kuinka se yksinäinen peti viehättää. Tai voihan se sinne roudata nyt niitä laastareita, mutten oikeen jaksa uskoa siihen. Ite en kyllä voi edes kuvitella itteäni kenenkään muun kanssa.. joten tästä on hyvä ponnistaa eteenpäin.
Vai mitä, mariella82 (vai olikos se marella82) ..?? ;)
marieLLE82 :D
"Olenkohan saamassa anteeksi sen juhannusriidan (joka oli puhtaasti MINUN syy :( )?"
En ole lukenut tätä ketjua kokonaan, mutta haluan sanoa, että riidoissakin on kysymys perusturvallisuudesta. Olen huomannut, että kaikki naiset eivät ymmärrä, kuinka uhkaaviksi tai mitätöiviksi miehet saattavat kokea riidat. Ne eivät ole vain riitelyä asioista vaan myös persoonaan kohdistuvia negatiivisia viestejä.
totta puhut.. uskoisin itsekin olevani vielä aika vereslihalla samanmoisen riidan jälkeen.. jos se olisi minuun kohdistunut. No, en tiedä. Tästä on kai kumminkin parempi jatkaa kuin mistään muusta?? Ainakin elän toivossa..
Asiat aina järjestyy ajan kans, tavalla tai toisella.
Niin, ja riidat on tehty sovittaviksi ;) oli se aloittaja kuka tahansa.
Hyvää jatkoa sulle ja tsemppiä!
sulle! :) hieman aurinkoisempi olo ja mieli nyt. Saas nähdä, mitä alkuperäiselle kirjoittajalle kuuluu??
että ilmoitin miehelleni että tajuan että tarinamme on loppu, puhuin, avauduin suhteestamme ulkopuolisille ja aloin heräämään. Nyt sitten taistelen että saisin omaisuuteni pois hänen luotaan. eipä tunnu tuottavan tulosta. Mikään ehdottomani päivä ei käy. Hän ilmoittaa mikä päivä käy, minun ei tarvi kysellä. Pitkä juttu, väsynyt kirjoittamaan...Mutta sen voin sanoa että asiat ovat kääntyneet nyt täysin ylösalaisin. Olen seurustellut henkilön kanssa kenellä ei nähtävästi ole kaikki kotona. Kaikki sanovat että minä en ole vastuussa hänen jatkohoidosta, mutta vaikka mitä on tapahtunut niin silti tää ihmisjärki on niin tyhmä että edelleen tunnen auttamisen halua häntä kohtaan. Tavaroitani en saa kuulemma yksin hänen luotaan hakea, näin on ammatti-ihmiset ja ystävät sanoneet minulle.
voimia sinulle.. mutta kirjoittele kuitenkin tänne jatkosta.. :( ja pahoitteluni! :(
((((voimahalaus)))))
Auttamisen halu on inhimillistä. Varsinkin kun takana on parisuhde. Paras kuitenkin antaa hänen huolehtia itsestään. Vaikka kuin häntä koitat auttaa niin energiaasi tuhlaat. Vain hän itse voi auttaa itseään.
Ja ehdottomasti ihmiset, jotka ovat neuvoneet olemaan menemättä sinne yksin ovat ihan oikeassa. Mun kaveria sen ex kävi kurkusta kiinni kun vei heidän yhteiset lapset sinne hoitoon. Että ei menny yksin sen jälkeen. Arvaa halusko jättä lapsiakaan sinne mutta kun mies ei öykkäröi eikä pahoinpitele kuin silloin ku ex emäntä on seurassa. Ihmetyyppi.
Paljon voimia sulle. Kaikki järjestyy vielä parhain päin ja tulevaisuudessa näet tämän asian vielä kokemuksena, joka kasvatti ja vahvisti sua ihmisenä. Jos haluat kirjottaa kuulumisia sähköpostitse niin oso on [email protected] :) *luja halirutistus*
vaikeeta on tällä hetkellä, todella vaikeata, ajatukset ovat niin solmussa ja menevät laidasta laitaan. Tällä viikolla hän nyt sitten lupasi ilmoittaa päivän jolloinka voin loput tavarani noutaa...sattuu niin paljon, ettei enempää voisi ihmistä sattua.
Kirjeen hän lupasi heti vko eromme jälkeen kirjoittaa minulle ja eilen hän sanoi että kirje tulee ajallaan, kuhan hän saa vaan ajatukset kasaan. Mitä tavaroiden hakemiseen tulee hän sanoi että olisi tarvinnut vain lisää aikaa palautumiseen... No, en tiedä...sekaisin on ajatukset minullakin. Välillä ei tiedä mihin uskoa ja mitä ajatella, mutta aika näyttää..
Laittelen meiliä tulemaan sulle jossain välissä :=) Kerron kuulumisia
No, karua mutta lopulta aivan oikein. Kumppanin kannalta toisen äkkipikaisuus ja arvaamattomuus on kriittisen rasittavaa, kun koskaan ei voi olla varma milloin seuraava kohtaus iskee. Itse en voi enään sietää äkkipikaisia naisia ollenkaan. Sait ansiosi mukaan ja toivotaan että miehesi löytää hyvän kumppanin tulevaisuudessa.