Kriisistä selvinneet

Lueskelin eilen uusinta Me Naiset lehteä. Siellä on monta sivua juttua parisuhdekriiseistä ja niistä selviämisestä.

Jane Fondan kirjan jatkokertomuksesta oikein kirjoitin seuraavan lauseen ylös ruokakappalappuni reunaan: "Juuri epäonnistumiset ajavat meidät olemaan oma itsemme."

Vaikka nettipalstoilla kirjoittaminen tekee hyvää, niin ei näiltä aina saa satavarmasti apua.

Jokainen tarina on erilainen.

Luin aamulla aamukahvin aikaan keittiönpöydän ääressä ko. lehdestä naisen tarinan, joka muutti lapsineen uuden miehen tykö ja sai vielä lapsen uudesta liitosta. Hän ei kadu mitään eikä tunne erityisemmin syyllisyyttä.

Vaikka typerä olen ollut elämässäni niin tuollaiseen en kuitenkaan ikinä olisi kyennyt.
En pystyisi elämään syyllisyyden kanssa.

Ihailin äsken Nicole Kidmannin hääkuvaa. 39-vuotias morsian oikein hunnun kanssa.
Jotkut uskovat uuteen onneen.

Olen Janen linjoilla. Janella kesti elämässään huomattavasti kauemmin tajuta asioita, jotka ovat minulle olleet aina vesiselviä kuin pässinliha.

Me naiset olemme erilaisia. Siksi kannattaa lukea Me Naiset ym. lehtiä.

En ole toimittaja. Olen vain ikuiseen puhe- ja kirjoitusripuliin sairastunut Elli.

Soneraplazan Ellit myytiin Kynämiehille eikä Ellit pitäneet muutoksesta. Siellä on nyt hiljaista kuin huopatossutehtaalla. Pitänee etsiä itselleen uusi palsta missä pölistä.

Vaimo narahti sivusuhteestaan vajaa vuosi sitten. Alkushokin jälkeen huomasin ajautuvani syvenevään harkintaan pitkään jatkuneen (17-v) avioliiton jatkamisesta. Ajan kuluessa järkeen perustuva ajatustoiminta lisääntyi ja nyt ajatus eroamisesta/jatkamisesta on viikoittain mietinnässä.

Mutta varhaista on vielä sanoa, miten tämä päättyy. Vaimon kovan ja perusteellisen valehtelemisen ansiosta (jota en mitenkään voi oikein sulattaa, ei sen puoleen en voi sulattaa pettämistäkään), lähteminen tästä liitosta on ollut/on vieläkin varsin lähellä. Toisaalta vahvat tunteet vaimoa kohtaan ovat olemassa ja ehkä hänekin puoleltaan niitä vielä on minua kohtaan (?). Alaikäinen jälkikasvu sekä yhteinen materia jarruttavat osaltaan myös lähtemistä.

Parisuhdeterapiaa emme ole hakeneet, siis ammattilaiselta, vaikka sitä yhdessä vaiheessa kyllä harkittiinkin. Omin ja ystävien voimin tätä on työstetty, minä paljon enemmän ja näkyvämmin kuin hän.

En tiedä voiko tämän jälkeen suhde parantua, mutta aivan varmasti se on muuttunut. Toisenlaiseksi, ehkä niin, että nyt en enää ajattele "me" vaan "minä" ja "hän". Erehtyminen on inhimillistä, sattuuhan sitä maailmassa paljon rankempiakin juttuja, tosin minun maailmassani ei ole sattunut tämän rankempia juttuja. So far.

Kysyit, kannattaako yrittää. Vastaan että kannattaa yrittää, jos tunteita vielä on. Vaikeillakin asioilla on tapana muovautua ajan kanssa siedettäviksi. Eräs suurmiehemme on sanonut: "Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku". Eli jos homma ei yrityksestä huolimatta onnaa, on turha jääräpäisesti jäädä vanhaan. Elämä on kuitenkin niin lyhyt, siitä olisi ehdittävä jossain välissä nauttimaankin :)

Toivon onnistumistanne.

´Niin mitä sinä olet valmis sietämään? Onko uskottomuus ollut toistuvaa? Mitä sinä haluat elämältäsi? Vielä on hyviä vuosia jäljellä, miksi et uskaltautuisi elämään juuri sellaista elämää kuin itse haluat? Tee jonkinlainen päätös ja elä sen mukaan.

On selvitty ja lopulta ei selvitty.

Koska avioliittomme ja yleensäkin yhteiselämämme ehdoton perusedellytys on ollut luottamus, sen menettämiselläkin oli suuremmat vaikutukset kuin kuvittelin. Molemmilla oli takana kaikenlaista sontaa elämässä ja teimme toisillemme heti alussa selväksi että olemme
- avoimia toisillemme
- luotettavia ja osoitamme luottamusta
- rehellisiä kaikessa idioottimaisuuksissakin
- vilpittömiä.
Nämä eivät siis ole minun ajatuksiani, vaan meidän. Miehenkin ääneen sanomia.

Luottamus kasvoi, suhde syveni. En ollut koskaan luottanut kehenkään kuten mieheeni. Olin hänelle täysin haavoittuvan avoin. Hän tiesi sen. Silti, teki tekoja joiden tiesi loukkaavan minua ja meidän suhdettamme. Ei mennyt sänkyyn (vaikkakaan en voi enää olla varma vaikka olisi sellaistakin tehnyt), mutta "liittoutui" sellaisen ihmisen kanssa joka teki kaikkensa erottaakseen meidät alusta asti, loukkasi minua sanoillaan ja teoillaan. Miehen lojaalisuus mitattiin kun ei seisonutkaan rinnallani.

Mutta annoin anteeksi. Hän on ihminen ja erehtyväinen. Emme eronneet, vaan tein selväksi miten pahalta se minusta tuntui. Hän kertoi ymmärtävänsä että luottamukseni oli mennyt ja että tekisi kaikkensa saadakseen sen takaisin. Aikaa kului, mutta kuinka ollakaan elämämme palautui hyväksi eikä menneitä muisteltu.

Eipä mennyt kuin kaksi vuotta ja taas samat kuviot. Käytiin läpi samat "keskustelut" ym ja pätimme jatkaa. Mutta enää luottamukseni ei palannut. En enää sen jälkeen ole koskaan tuntenut voivani hyvin miehen rinnalla. En jaksa edes epäillä tai kyseenalaistaa. En ole mustasukkainen. Minusta on tullut välinpitämätön. En välittäisi vaikka hän vielä "pettäisi" tai selviäisi että on kuusikin muuta naista. Ja se on tässä kaikkein pahinta, että luottamuksen menettäminen teki minusta välinpitämättömän. En ole vihainen, tai kiukkuinen, katkeruudesta puhumattakaan. Vaan välinpitämätön.

Mies on hämillään. Yrittänyt hyvitellä nyt puolitoista vuotta. En vain voi mitään sille että minusta meidän on parempi erota. Haluan elämässäni vielä tuntea jotain ja mieheni kanssa ei ole mahdollista. En jaksa toivoa miehelle kuitenkaan "jotain hyvää" elämässä. Minulle on aivan sama onko hän vielä joskus onnellinen vai ei.

Meillä on nyt kulunut pari vuotta. Tällä hetkellä on suhteellisen hyvä vaihe menossa mutta olemme olleet asumuserossakin välissä.

Suhde on todellakin muuttunut, ihan kuin joku aiemmin kirjoitti ei ole enään meitä vaan minä ja lapset sekä hän, tämä on siis minun tunne.

Hänen mieltään painaa syyllisyys mutta ei kuitenkaan pysty puhumaan asioista eikä ymmärrä miksi en luota vieläkään, se toisaalta ahdistaa häntä.
Minä tunnen olevani talouden hoitaja, en tunne olevani toiselle tärkeä.

tavalla tai toisella. Meillä avioliittoa takana 16 vuotta. N. kaksi vuotta sitten mieheni jäi kiinni suhteestaan nuorempaan yh äitiin. Suhdetta oli jatkunut useampia kuukausia. Olen kokenut paljon elämässäni, mutta tuo kokemus tuntui todella pahalta. Ensimmäiset kuukaudet menivät sen jälkeen jonkinlaisen kaaoksen vallassa. Kakkoselta tuli kaikenlaista paskaa niskaani, itsekunnioitukseni oli kateissa, enkä oikein tiennyt ketä vihata, vihasin vain ja paljon. Kaikkein "helpointa" siinä vaiheessa olisi ollut lähteä menemään, tai heittää mies pihalle. Mutta jostain löytyi kuitenkin vielä rakkautta ja mieheni halusi jatkaa ja korjata virheensä. Puhuimme paljon, paljon enemmän kuin varmaan koskaan aikaisemmin todellisista tunteistamme. Siitä mitä sillä hetkellä koimme. Toki riitelimmekin, välillä rajustikkin, sillä minulle tuli usein ns pahoja hetkiä, jolloin en voinut ajatella muuta kuin mieheni pettämistä. Kävimme muutaman kerran keskustelemassa myös ammattiauttajan kanssa ja tavallaan se oli hyvä kokemus. Puhua ihmiselle, joka oli täysin puolueeton asiassa. Puhuimme myös paljon ystäviemme kanssa.
Luottamus ei ole vielä täysin palautunut, enkä tiedä voinko koskaan unohtaa tapahtunutta. Mutta anteeksi voin yrittää antaa. Eikä kai olisi mitään mieltä jatkaa, jos anteeksiantoa ei olisi. Katkera olen edelleen välillä, ja se vihakin nousee joskus ajatuksiin, mutta ei enää niin voimakkaasti kuin ennen. Aika tekee tehtävänsä...
Siitä olen tyytyväinen, että en tehnyt/emme tehneet hätiköityjä ratkaisuja. Meillä on kuitenkin yhteinen menneisyys, yhteiset lapset... Ja sitä tahtoa rakastaakkin vielä löytyy. Toivon että selviämme. Kaikki tekevät virheitä ja niistä voi oppia. Me ainakin olemme oppineet arvostamaan ja kunnioittamaan toisiamme uudelleen. Toivon teille kaikkea hyvää ja kuuntele sydäntäsi.

Toki selvittiin, ajan kanssa. Pahin kriisivaihe kesti n.3-vuotta ja tuona aikana kävin myös terapeutilla, joka kuunteli ja tarjosi ratkaisuksi eroa. Mieheni ei halunnut/suostunut parisuhdeterapiaan, koki syyllisyyttä ym. syitä.

Lopulta sain oman nuppini palanssiin ja päätin jatkaa miehen kanssa, jota rakastin ja jonka kanssa olin muuttanut juuri uuteen kotiin. Aikaa tapahtuneesta on kulunut viisivuotta ja elämä hymyilee. Edelleen rakastan miestäni ja tapahtuneet olen pyrkinyt antamaan anteeksi, enkä kanna kaunaa. Itse kykenen tapahtumista laskemaan leikkiä, puolisoni ei. Ymmärrän myös hänen silloisen käytöksen. Näin jälkikäteen on helppo todeta, että onneksi se tapahtui suhteemme alkutaipaleella niin pääsimme rakentamaan littomme vankalle kivijalalle ja opimme molemmat hoitamaan ja panostamaan parisuhteeseemme.

Itse päätät kannattaako yrittää, omalla kohdallani voin todeta, että kyllä, kannatti : )

mutta erohan siitä sitten tuli. Mies petti reilut viisitoista vuotta sitten ja annoin sen anteeksi, koska mies oli niin katuva ja surkea eikä liittommekaan mikään huono ollut. Uusi pettämisvaihe miehellä alkoi viitisen vuotta sitten, ja se meni hänellä jotenkin hermoihin, kun hän yritti salata sen minulta. Oli parempi erota, luottamuksen voi menettää vain kerran.
Onnea yritykselle, mutta älä luota sokeasti niin kuin minä tein. Ammattiavusta voisi olla hyötyä, me emme sitä eka kerralla hakeneet (shokki oli niin kova), mutta olisi ehkä kannattanut.

että viisainta olisi se että myös toinen saa luvan "pettää" jos kykenee siihen.
Tällöin kummatkin ovat pettäneet ja samalla viivalla.
Kumpaakin sattuu tai kumpikin voi todeta että " ei se ollut sen arvoista".

Varokaa kuitenkin seksitauteja kuten hiv iä.
Ne ovat yleisempiä kun uskommekaan.
Mehän tiedämme vaan ne jotka ovat itse ilmottautuneet.Emme niitä jotka ohittivat tartunnan vain "ohimenvänä flunssana".