Täällä juttuja lukiessa on otsikon lausahdus yleensä koskemassa niitä, jotka ovat eron pistäneet vireille ja oman exänsä suututtaneet. Ja jättäjien uusia kumppaneita.
Miksette, jätetyt, uskalla tunnustaa että sananlasku koskee myös teitä - avioliitoissa on aina kaksi osapuolta? Oliko teidän onnelliseksi luulemassanne avioliitossa vain se hirviö jättäjä ja te itse olette pulmunen? Samoin se, joka jätetään, makaa siinä missä on pedannut - joko sulkien silmänsä totuudelta tms.
Miksette, jätetyt, uskalla tunnustaa että sananlasku koskee myös teitä - avioliitoissa on aina kaksi osapuolta? Oliko teidän onnelliseksi luulemassanne avioliitossa vain se hirviö jättäjä ja te itse olette pulmunen? Samoin se, joka jätetään, makaa siinä missä on pedannut - joko sulkien silmänsä totuudelta tms.
Vastaukset 19
Vanhimmat
En ole koskaan pitänyt itseäni syyttömänä osapuolena eroon ja miehen lähtemiseen.
Asia mikä lievästi on katkeroittanut mieleni on se
että niin pitkään elin kuitenkin luottaen ja uskoen.
Ehkä juurikin suljin silmäni totuudelta koska
en sitä halunnutkaan nähdä.
Mutta onko se väärin? Onko se joka luottaa "syyllisempi" kuin se joka luottamuksen
pettää?
Olisin toivonut että mies myös olemalla rehellinen
itselleenkin olisi tehnyt ratkaisunsa aikaisemmin.
Jälkikäteen sain kuulla että hän oli eroa miettinyt jo vuosia.
Minä suunnittelin yhteistä tulevaisuutta.
Minulle kuitenkin riitti se mikä hänelle ei.
Hän oli tyytymättömämpi.
Miehen velvollisuus olisi ollut kertoa siitä myös
minulle.
Etten enään riittänyt sellaisena kuin olin ja
myös siitä mitä hän kaipasi.
Erosta jäi tunne että minua oli huijattu.
Nyt on jo hyvä ja jotakin oppineena olen
taatusti herkempi ympäristön viesteille.
Vaarana on kuitenkin tulkita niitä väärin.
Siis puhuminen omasta pahasta olostaan kumppanille
on yksi keino estää katkeruuden syntyminen.
Jos parisuhteessa toinen muuttuu (ihminen kasvaa, you know), keinulaudan tasapainon vuoksi toisen tulisi muuttua kompensoimaan ensimmäisen muuttumista. Mutta jos tämä toinen onkin kykenemätön/haluton muuttumaan (huonompaan suuntaan), homma ei enää toimi.
Asia ei ole aina niin yksinkertainen, rakas Watson. Siis sinä, joka ilmeisesti olet joko se jättäjä tai todennäköisemmin exän nyxä (= tulkintaa rivien välistä).
Sitä saa, mitä tilaa. Edestään löytää, minkä taakseen jättää. Niin makaa, kuin petaa. Kaiken voi ajatella myönteisestikin.
on ihan totta ja todistettu on se,että avioliitossa on kaksi osapuolta!!!!
Ja jos toinen lähtee,niin sitten kai se ensimmäinenkin on jotenkin osasyy siiheen toisen lähtöön!!!
Kyse voi olla sen toisen osapuolen puolisosta riippumattomasta kriisistä, joka vaatii tekemään jotakin. Huonon olon, tyytymättömyyden syy ei välttämättä johdu kumppanista, vaikka niin usein tulkitaankin. "Kaikki muuttuu, kunhan lähden."
Pitäisikö aina muka pystyä lukemaan toisen ajatukset ja ennakoimaan ts. muuttumaan itse, jotta "syytä" ei olisi? Sitä voisi se kasvuvaiheessa oleva avata suunsa ja kertoa, miltä tuntuu.
Syyllinen, minäkö? Quilty of charges: being me.
Tietääkö kukaan ketään, joka olisi "kasvanut"? Alkuhuuman jälkeen kaikki kyllä muuttuu, mutta miten? ;-)
exät kasvaa. leveyttä.
Miksi jätetty "syyttää" jättäjää siitä ettei itse älynnyt olla aloitteen tekijä? Sitä kyllä ymmärtää että avioliitto on karilla kun vuodesta toiseen pelkkää toisen haukkumista ja tiuskimista. Mutta itse kuitenkaan
- ei tee mitään aloitetta tilanteen parantamiseksi
- vaikka tekisi ei käsitä jos ei sillä mitään muuteta
Miksi oma paha olo pitää projisoida toiseen = jättäjään, tai vielä parempaa: jättäjän tulevaan uuteen puolisoon (vaikka ei olisi kuvioissakaan eron aikoihin)? Se ei ole ihan tervettä. Ja kaikki te jotka väitätte että se on ok: se ei ole. Te olette lapsuudessanne tai jossain oppineet että syyllinen on aina joku muu kuin sinä itse. Vaikka jättäjä jättäisi kolmannen osapuolen takia, se kolmas ei ole ollut ensin vuosikaudet vaikuttamassa teidän huonoihin väleihinne. Vaan kolmas on seurausta huonoista väleistä. Menkää hakemaan apua oikeasti jostain josta sitä saa. Netistä ei saa. Te ette ymmärrä että omalla kieroutuneella elämänasenteellanne satutatte ainoastaan lapsia. Ette eksäänne, sen sukulaisia, uutta puolisoa tai niiden lapsia. Vaan omia lapsianne.
Tämä ei ollut aloittajalle vaan kaikille niille jotka vaivautuvat olemaan marttyyreita.
Olen kylästynyt mieheni siskoon, joka on monta vuotta ensin piinannut miestään ja haukkunut tätä meille. Kun mies lopulta lähti alkoi miehen piinaaminen lähdön takia. Kun mies löysi uuden mukavan naisen, tuo eksä aloitti entistä pahemman haukkumiselämäntavan. Heilläkin lapset ovat kärsineet. Äiti on joskus kieltänyt tapaamasta isää. Lapset eivät uskalla vastustaa äitiään. Äiti keksii kaikenlaista soopaa eksänsä vaimosta. Jos kehtaisin, kertoisin kaiken ja toivoisin että tuo nainen ilmoittaa poliisille. Olemme mieheni kanssa kerta kaikkiaan kyllästyneitä miehen siskoon joka ei itse ymmärrä olevansa rasite jo sukulaisillekin.
Miten tämä nyt sopii aloituksen kanssa? Niin makaa kuin petaa. Ensin haukkui miestään vuosikaudet ajaen pois, ja kun mies lopulta lähti väittää kärsivänsä nyt siitäkin. Vika on kyllä jossain muussa kuin miehessä tai kenessäkään ihmisessä.
Olemme mieheni kanssa myös eroamassa. Kiitän luojaa, emme ole tuollaisia kumpikaan. Eroamme sovussa, asiallisesti. Kunhan keksimme miten kerrotaan lapsille. Ja tämä oma ero on osasyy siihne miksi ei enää jaksa kuunnella yhden naisen aiheetonta valitusta omasta surkeasta elämästä. Ja toisella puhelullaan hän taas kehuu kuinka vahva ja itsevarma on. Hän tulee olemaan viimeinen joka erostamme saa tietää.
Aikanaan kai rakastettukin? Tunnejutut ei eroissa
kuitenkaan mene samaan tahtiin.
Toisen löytämä uusi rakkaus ei ilahduta vaikka
tietäisi ettei paluuta vanhaan enään ole.
Se vaan on niin.
Uusi sivu on vaikea kääntää jos toista on edes
rakastanut.
Naista loukkaa kun mies tuntuu tuosta vaan kääntämään sivua.
Todennäköisesti miestäkin jos asia menisi toisinpäin.
Oliko menneisyydellä mitään merkitystä?
Merkitsikö minä koskaan mitään?
Vaikeita juttuja järjellä ajatella.
kuule. merkitsinkö minä mitään koskaan kun alkoi nalkutus? ei siltä tuntunut. monta vuotta sain pelkkää paskaa niskaan. siinä oli tunteet kuollut jo aikapäiviä ennen kun ymmärsin erota. enkä ole katunut. en halua enää jälkeen päin kuulla entisen vaimon ruikutuksia meistä ja minusta. olisi miettinyt aikanaan. nyt saa itkeä muualle. ei ollut sivun kääntö ainakaan minulle. vuosien lopputulos.
Ihminen osaa myös huomioida muut. Pitäisi ymmärtää ettei kukaan jaksa ikuisuuksia kuunnella pelkkää valitusta. Vain aihe vaihtelee. Tässä on yritetty ymmärtää vuosikausia. Tukea ja ymmärrystä. Mutta tuntuu kuin mikään ei riittäisi. Aion vielä sanoa suorat sanat. Meillä kaikilla on omat elämänmurheemme. Ottaisi sen huomioon, eikä luule olevansa maailman napa.
Ei mikään tunne tyhjästä synny.
Se nalkutuskin on jonkin asian tuotos.
Ja tunnejuttu.
Sinullakin oli oma osuutesi siihen.
Sitten kun sen ymmärrät löydät tien tasapainoiseen suhteeseen jolla on mahdollisuus onnistua.
Kuka haluaa sadattaa paskaa jonkun niskaan joka on niin hyvä?????
Voisitkohan ottaa huomioon että ehkäpä ko nalkuttaja on henkisesti epätasapainossa?
Anteeksi tyhmä kysymys, en ymmärtänyt että niin olet sinäkin.
rakastuu kuitenkin ihmiseen josta tulee siinä
suhteessa nalkuttaja?
Tuskin oli aikaisemmin?
.. sulkee silmänsä epäoleellisille piirteille siinä vaiheessa. Nalkutus ei ole piirre joka joko on tai ei. Nalkutus tosiaan syntyy kun odottaa toiselta enemmän kuin toinen antaa. Alkuvaiheessa tietenkin ollaan mielin kielin ja ollaan huomaavaisia. Suhteen edetessä, avioliitossa peräti, huomaavaisuus loppuu. Mutta toinen onkin jo tottunut siihen. Ja ihmettelee mihin se nyt hävisi. Siksi alkaa nalkutus, toisen patistamisesta. Ja kun nalkuttaja kuvittelee että toinen on yhtä lailla sitoutunut tiettyihin "velvollisuuksiin" joita perheessä on. Niistä ehkä puhuttiin etukäteen ja toinen lupaili, tai sitten ei puhuttu ja toinen oletti omiaan. Muta kun toinen tekeekin ihan omia asioitaan eikä huomioi "perhettä" enää, se on nalkutuksen paikka.
En kyllä itse alistu nalkuttamiseen. Aikani katsoin että jos ei aikuinen ihminen ymmärrä itse ettei asu hotellissa, etsiköön toisen huonepalvelijan. Sitten tultiin perästä päin valittamaan että minun olisi pitänyt PUHUA!!! Ei, en puhunut, alias nalkuttanut. Monta kertaa teki mieli. Purin hampaat yhteen ja hoidin asiat. Sitten tuli mitta täys.
Jokainen liitto ja ero ovat erilaisia.
Kukaan ulkopuolinen ei voi sanoa ehdottomasti missä vika, jos liitto rakoilee.
Voi olla, että liitto on ollut jo vuosia p....stä ja sen vuoksi toinen pettää ja jättää. Voi olla myöskin niin, että liitossa kaikki "hyvin", mutta toinen vain sen luonteinen, ettei mikään riitä ja vuosien saatossa haluaa jotain uutta ja ihanaa, jonka vuoksi menee ja pettää. Ei aina tarvitse vikaa löytyä kumppanista, kun haetaan vipinää vieraista.
Minun mielestä eroamisessa oleellista on se, miten asian hoitaa. Minun on vaikea ymmärtää, kuinka puolisot eivät keskustele asioista keskenään ja hoida mahdollista eroa fiksusti.
Jos joku sanoo miettineensä eroa vuosia, eikä ole toiselle osapuolelle sanallakaan vihjannut, osoittaa se minusta kaikkea muuta kuin aikuismaista käytöstä. Kysyn vaan, miten luulette tämän henkilön jatkossa käyttäytyvän. Samoin nämä, jotka ensin hakevat uuden tilalle ja sitten vasta eroavat. En yhtään ihmettele, jos erosta tulee riitaisa. Eihän sitä omaa puolisoaan voi pahemmin loukata.
Luulisin, että moni ero jäisi kokematta, jos puolisot oikeasti keskustelisivat, kuuntelisivat ja ottaisivat sen toisenkin osapuolen ajatukset huomioon. Kasvaisivat ja muuttuisivat yhdessä. Mikään suhde ei toimi pitkän päälle, jos toinen on vain ottavana osapuolena. Suhteen alussa tämä on luonnollista, mutta jostain kumman syystä se tahtoo unohtua. Lisäksi kaiken a ja o on se TAHTO. Pitemmän päälle naimisissa oleminen on tahtoasia. Jättäjänkin pitäisi saada suunsa auki aikaisemmin kuin vasta silloin, kun on itse miettinyt asian valmiiksi. Avioliitolle tulee antaa mahdollisuus. Elämä on valintoja täynnä.
Ja jälleen korostan, etten puhu ääripääliitoista eli pahoinpitely, alkoholiongelma jne.... vaan ihan semmoisista "normaaleista" (mitä se lienekään) avioliitoista. Enkä väitä, että vain mies tai vain nainen tekisi väärin. Kyllä se avioliitto on kahdenkauppa.
Kuinka moni meistä on kuunnellut baaritiskillä miestä/naista, joka valittaa, kun vaimo/mies ei ymmärrä jne.... Onkohan tämä valittaja muistanut keskustella asiasta puolisolleen.
Hyvä ystäväni erosi muutama vuosi sitten. Muistan hyvin kun hän ensimmäisen kerran minulle puhui siitä, hänen miehensä oli halunnut "keskustelua" ja tuon keskustelun aikana mies oli perustellut pitkään miksi haluaa eron. Mies oli tietenkin myös kysellyt miksi heidän avioelämänsä oli vuosia ollut ihan yhtä helvettiä miehen mielestä. Ystäväni oli puolestaan kertonut ettei halua eroa. Minulle hän ei ainakaan selitellyt oliko kertonut omaa kantaansa heidän avioelämän laadusta. Intti vain ettei hyväksy eroa.
Reilu puolen vuoden ajan ystäväni kertoi miten asia etenee. Ensin mies ei hakenut eroa vaan jäi kotiin. He olivat käyneet useita "keskusteluja" useita kertoja viikossa. Mies oli aina halunnut puhua. Ystäväni sanoi ettei hänellä ole mitään sanottavaa mutta kuunteli kyllä miestä.
Tunnen hänen miehensä lastemme harrastusten kautta ja kerran sitten rohkenin kysyä mieheltä että mitä hänen vaimonsa tarkoittaa kun on kertonut että aiotte erota.
Mies kertoi ettei siitä mitään tule. Hän ei ole saanut mitään vastausta siihen miksi vaimo ei ole vuosiin ollut edes ystävällinen hänelle. (-Olenhan minäkin toki kuullut että joskus aika töykeästi miehelleen puhui ja olin aina ihmetellyt koska mies on mitä leppoisin ja sydämellisin ihminen.) Mies kertoi myös että antaa vaimolleen vielä mahdollisuuksia ja aikaa jos asiat selviäisivät. Sen enempää en udellut.
Ystäväni sitten jonkin ajan kuluttua soitti taas ja kertoi että mies aikoo muuttaa pois vastoin hänen tahtoaan. Kysyin eivätkö he ole asioista puhuneet, ja ystäväni kertoi että ovat, mutta hänen kantansa ei ole koskaan muuttunut, eli ettei aio hyväksyä avioeroa.
Olin aika ihmeissäni. Koska en ollut kärpäsenä katossa en tiedä mitä heidän "keskustelunsa" olivat. Mutta aika pitkänmielinen mies on ollut jos on antanut aikaa ja tilaisuuksia, eikä vaimo kuitenkaan ole tullut vastaan. Olin joskus kysynyt onko mies väkivaltainen tai sellaista mutta sen ystäväni tyrmäsi täysin, hänen miehensä on kuulema aivan liian surkea edes sellaiseen. Avioeron jälkeen pari vuotta ystäväni käyttikin sitten miehen haukkumiseen ja lopulta minun oli pakko sanoa etten enää jaksa kuunnella. Ystäväni katkaisi puhelun ja sen jälkeen ei ole minua edes tervehtinyt.
Kysyin sitten vielä myöhemmin mieheltä, eron jälkeen, että miksi he erosivat. Mies kohautti olkapäitään ja sanoi ettei hänelle koskaan selvinnyt miksi vaimo oli niin epäystävällinen hänelle. Että he puhuivat, mutta syy ei selvinnyt.
Ymmärrän hyvin miestä. En minäkään jaksaisi ikuisuuksia jos minun mieheni alkaisi töykeäksi eikä edes koskaan kertoisi syytä.
Nimen omaan keskustelua kaivataan. Itselleni tuli täytenä yllätyksenä ero 9,5 vuoden yhdessäolon ja kahden lapsen jälkeen. Kaikki vaikutti olevan hyvin, lukuunottamatta normaalia rutiinia jota on pakostakin, koska on kaksi pientä lasta ja molemmat töissä.
Avovaimo ilmoitti vaan, että hän haluaa erota ja syyt oli minun (ja kaikien joiden kanssa olen puhunut) aika normaaleja asioita joista olisi pitänyt keskustella. Mikäli asiat olisi otettu kunnolla esille silloin kun ne ovat tapahtuneet, ei olisi pitänyt olla mitään syytä erota. Tosin myöhemmin kyllä selvisi että hänellä on jo uusi mies. Sitä peiteltiin ja valehdeltiin suoraan, eikä myönnetä vieläkään että olisi ollut mitään osuutta eroon. Faktat kyllä näyttävät toista.
Mutta pointtini oli kuitenkin, että keskustelkaa hyvät ihmiset asioista ja siten että molemmat ymmärtävät asiat. Suhteessa tarvitaan paljon myös tahtoa ja ihmettelen suuresti mihin se on kadonnut nykyajan ihmisiltä. Tuntuu että eroista on tullut muoti-ilmiö ja luovutetaan liian helpolla.
Olen samaa mieltä kirjoituksesi kanssa, lukijatar.