Heips armon palstalaiset. Nyt, kun piilouduin tänne ajattelin kysyä, mitä mieltä te olette:
Olen seurustellut nykyiseni kanssa kolmisen vuotta ja ollaan tehty kaikki just toisin päin, kuin ehkä "normaalisti", muutettiin heti yhteen, josta myöhemmin molemmat ostivat omat asunnot. Ihan hyvin mielestäni on toiminut rullailemalla asuntojen väliä. Sanoinkin aina, että pesämunaa tulevaisuuteen. Olen hänelle ensimmäinen "tyttöystävä" ( 30) ja hän 40. On asunut vanhempiensa luona ennen minua ja käy siellä päivittäin, kuin myös äitinsä huusholleeraa hänen kotonaan. Ehkä en aivan aina ymmärrä, mutta eipä se minulle kuulu, kun ei asuta samaa taloutta.
Viimeisen vuoden aikana tulinen armaani on imassu herneitä nenään jos minkäkin asian tiimoilta. Minun pitäisi olla ihan täysin orpona omassa kodissani, kunnes monsieur armollisesti saapuisi kunnioittamaan läsnäolollaan, tai minun pitäisi karauttaa hänen luokseen -kunhan vain ei olisi muita ihmiskontakteja. Yleensä olen aina parin viikon hiljaisuuden jälkeen kysynyt, että mitenhän meillä menee ja yleensä hän on helpottuneena levittänyt kätensä ja sitten taas ollaan oltu niin rakastuneita -until next time.
Nyt en enää ole valmis sitä liikkua tekemään. Entäpä, jos hän oikeasti haluaakin päästä eroon, kokeilemaan uusia tuulia? En minä silloin halua häntä estää. Mutta miksei hän puhu? Kertoisi, mikä on tilanne. Nyt on mennyt kolme viikkoa ja tämä herne on siittä, että pidin grillijuhlat -hän ei halunnut tulla. Mittee sanotte, kauankohan pidän hänelle varausta yllä, vai suljenko pois mielestäni ja laitan "ratkaisemattomat" -kansioon ja alan tiiraileen ympärilleni? Ajatuksia olisi kiva saada, katson tätä ehkä liian läheltä, enkä näe kaikkia selvästi. Onko logiikkaa?
Olen seurustellut nykyiseni kanssa kolmisen vuotta ja ollaan tehty kaikki just toisin päin, kuin ehkä "normaalisti", muutettiin heti yhteen, josta myöhemmin molemmat ostivat omat asunnot. Ihan hyvin mielestäni on toiminut rullailemalla asuntojen väliä. Sanoinkin aina, että pesämunaa tulevaisuuteen. Olen hänelle ensimmäinen "tyttöystävä" ( 30) ja hän 40. On asunut vanhempiensa luona ennen minua ja käy siellä päivittäin, kuin myös äitinsä huusholleeraa hänen kotonaan. Ehkä en aivan aina ymmärrä, mutta eipä se minulle kuulu, kun ei asuta samaa taloutta.
Viimeisen vuoden aikana tulinen armaani on imassu herneitä nenään jos minkäkin asian tiimoilta. Minun pitäisi olla ihan täysin orpona omassa kodissani, kunnes monsieur armollisesti saapuisi kunnioittamaan läsnäolollaan, tai minun pitäisi karauttaa hänen luokseen -kunhan vain ei olisi muita ihmiskontakteja. Yleensä olen aina parin viikon hiljaisuuden jälkeen kysynyt, että mitenhän meillä menee ja yleensä hän on helpottuneena levittänyt kätensä ja sitten taas ollaan oltu niin rakastuneita -until next time.
Nyt en enää ole valmis sitä liikkua tekemään. Entäpä, jos hän oikeasti haluaakin päästä eroon, kokeilemaan uusia tuulia? En minä silloin halua häntä estää. Mutta miksei hän puhu? Kertoisi, mikä on tilanne. Nyt on mennyt kolme viikkoa ja tämä herne on siittä, että pidin grillijuhlat -hän ei halunnut tulla. Mittee sanotte, kauankohan pidän hänelle varausta yllä, vai suljenko pois mielestäni ja laitan "ratkaisemattomat" -kansioon ja alan tiiraileen ympärilleni? Ajatuksia olisi kiva saada, katson tätä ehkä liian läheltä, enkä näe kaikkia selvästi. Onko logiikkaa?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Musta tuossa ei oo päätä ei häntää. Jos mies ei noin isona saa ilman äitiään pidettyä huushollia, pysyisin tosi kaukana muutenkin. Mutta tuo käytös muutenkin viittaa vähintään lievään narsismioireiluun eikä sellasta kannata sietää jos siitä suhteesta ei muuten saa valtavasti. Dumppaa, suosittelen
Niin, minustakin toi teidän suhteenne kuulostaa kyllä tosi oudolta (sori vaan) ja totta tuokin, että ellei mies osaa sanoa äidilleen, että hoitelee vain omat nurkkansa, pysyisin kaukana minäkin.
Tuntuu, että miehesi on epävarma. Itsestään, sinusta ja teistä. Epävarmuus taas johtaa mustasukkaisuuteen ja kontrolloimisen tarpeeseen. Mistä nuo lapselliset mykkäkoulut oikein tulevat? Ei kiukuttelemalla mitään saa...
Jos toinen ei suostu puhumaan, niin minkäs teet. Puhuminen ja kuunteleminen nyt vaan ovat ainoat tavat päästä jyvälle toisen aatoksista. Onko kanssasi helppo puhua myös hankalista asioista? Puhumattomuus ei ole välttämättä kiinni pelkästään hänestä.
Mielestäni mun kanssa on helppo puhua asioista, kuin asioista, en ole heikkohermoinen ja huumoriakin kyllä löytyy...osaan kuunnellakin, etten hölötä koko ajan. Niin, tuosta äitistä vielä, että olin aika pöllämystynyt, kun selvisi, että hän vaihtaa poikansa lakanatkin! Voitteko kuvitella? Ja armaani yrittää sitten lasketella valkoisia valheita, että itte hän vaihtaa..ei paljoa kannata alkaa lemmiskelemään luonaan, koskaan ei tiedä, milloin anopinkokelas pölähtää sisälle olilla avaimillaan ;-) -hitsi, kuulostaa omissa korvissanikin aika mielenkiintoiselta..
katsella "itsellisiä", eihän tuosta tule mitään ...
Ehkä tosiaan kannattaisi vain kääntää selkä ja unohtaa. Miksei.
Kuka se sanoikaan, että "rakasta minua eniten silloin, kun vähiten sitä ansaitsisin". En ole takertuja tyyppiä, hänkin sen tietää. Entäpä, jos hän käy vasta nyt sitä itsenäistymisriittiään läpi, jota monet käyvät parikymppisinä? Jotkut suhteet poksahtelevat, joillakin vanhempiinsa, tässä tapauksessa minä sain osuuteni. Minä en ole vihainen, vähän surullinen, ja aion antaa kaiken sen tilan, mitä tarvitsee. Ja enemmänkin. Meillä oli kyllä niin lystikin yhdessä, että paremmasta väliä! Mutta, kyllä miehen silti pitäis mies olla, eikö? Ei kiukutteleva pikkupoika.
vain yksi elämä ja ei vaikuta mielekkäältä kuluttaa sitä tällaiseen ...
Mutta, valinta on sinun ...