Olen nyt tässä reilun kahden vuoden ajan saanut seurata sivusta vanhempieni särkynyttä avioliittoa. Kaikki alkoi kun isä tunnusti vakavan suhteensa toiseen naiseen ja muutti tämän luokse asumaan. Äidille jäivät suru, kaipaus, ja hillittömät velat talosta ja isän osteluista. Kun kaikki ei olisi vielä mennyt tarpeeksi huonosti, samaan aikaan käynnistyi oikeudenkäynti kaupunkia vastaan huonokuntoisesta omakotitalostamme, jonka kanssa äiti jäi taistelemaan käytännöllisesti katsoen yksin. Isä seilasi vuorokuukausin äidin ja tämän naisen asunnon väliä, valehdellen aika ajoin molemmille omista tunteistaan ja tarkoitusperistä. Nyt isä on jälleen puolen vuoden jälkeen lähtenyt täysin ilmoittamatta jättäen tuhansia kysymyksiä vaille vastausta.
Olen alkanut tuntea slmitöntä vihaa tuota miestä kohtaan jota kutsun isäksi. En sulata sitä miten hän voi kohdella äitiäni niin väärin ja käyttää hyväkseen hänen hyväntahtoisuuttaan ja rakkauttaan. Olen yrittänyt pysyä äidin tukena mahdollisimman paljon, mutta asia satuttaa minuakin kovasti. Olen menettänyt uskoni puhtaaseen, rehelliseen avioliittoon ja rakkauteen nähdessäni miten julmasti ihmiset voivat kohdella toisiaan. Äidille isä on todennut kahdenkymmenen vuoden jälkeen ettei ole koskaan rakastanutkaan tätä oikeasti.
Meistä lapsista hän ei ole koskaan erityisemmin välittänyt, enkä muista käyneeni hänen kanssaan yhtään rakentavaa, oikeanlaista keskustelua. Syynä lienee pelko, isän seurassa on aina ollut vaikea ja vieras olo. Itse voin paremmin henkisesti ilman isän läsnäoloa, sillä hän on ollut aina minua kohtaan ilkeä ja väheksyvä, ja uskon että äitikin ajattelee niin syvällä sisimmässään, kunhan vain pystyisi päästämään irti. Miten ihminen voi kahdenkymmenen vuoden jälkeen muuttua niin julmaksi ja itsekeskeiseksi että toimii tällä tavalla?
Olen alkanut tuntea slmitöntä vihaa tuota miestä kohtaan jota kutsun isäksi. En sulata sitä miten hän voi kohdella äitiäni niin väärin ja käyttää hyväkseen hänen hyväntahtoisuuttaan ja rakkauttaan. Olen yrittänyt pysyä äidin tukena mahdollisimman paljon, mutta asia satuttaa minuakin kovasti. Olen menettänyt uskoni puhtaaseen, rehelliseen avioliittoon ja rakkauteen nähdessäni miten julmasti ihmiset voivat kohdella toisiaan. Äidille isä on todennut kahdenkymmenen vuoden jälkeen ettei ole koskaan rakastanutkaan tätä oikeasti.
Meistä lapsista hän ei ole koskaan erityisemmin välittänyt, enkä muista käyneeni hänen kanssaan yhtään rakentavaa, oikeanlaista keskustelua. Syynä lienee pelko, isän seurassa on aina ollut vaikea ja vieras olo. Itse voin paremmin henkisesti ilman isän läsnäoloa, sillä hän on ollut aina minua kohtaan ilkeä ja väheksyvä, ja uskon että äitikin ajattelee niin syvällä sisimmässään, kunhan vain pystyisi päästämään irti. Miten ihminen voi kahdenkymmenen vuoden jälkeen muuttua niin julmaksi ja itsekeskeiseksi että toimii tällä tavalla?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Minkä kahdenkymmenen vuoden jälkeen..? Ettet nyt kuitenkin puhuisi miehestäsi ja yrität hakea sympatiaa tekeytymällä "isään pettyneeksi tyttäreksi".
Lapset eivät tiedä TODELLISIA vanhempiensa välejä. Äiti tietysti kerää myötätuntoa isää vastaan, mutta tietääkö lapsi miten äiti on kohdellut isää - ennen kuin isä löysi toisen naisen? Ei tiedä. Äiti ei kerro. Eikä kerro isä koska se asia ei kuulu lapsille.
ja myötätuntoinen viesti ihmiselle joka purkaa pahaa oloaan!
Miksi täällä kenenkään pitäisi tekeytyä joksikin ja vääntää asiaansa niin kuin väitit? Nimettömänä tuo alkuperäinenkin viestinsä laittoi ja kyse oli varmasti juuri siitä, mistä hän kirjoitti.
Olet ilkeä ihminen. Mikä sinusta on sellaisen tehnyt?
Sen empaattisempi et ole itsekään joten pidä mölyt mahassasi. Kyllä minustakin tuon aloittajan kirjoituksessa oli pieniä epäkohtia jotka antoivat aihetta miettiä kuka siinä mahtaa kirjoitella. Olen itse katkera erosta ja kehtaan myöntää sen. Tekisin mitä tahansa kostaakseni miehelle. Ainoa mikä estää on lapset jotka rakastavat isää ja joita isä rakastaa vaikka ovatkin puoliksi minun vertani. Minä en heidän silmissään alennu samaan kuin exä joka on täysi paska.
Kirjoitin viestin ja sitten kone buuttasi virustorjuntaohjelman takia. Pitää kirjoittaa sama asia taas uudestaan ja kello käy. Työkaverit siirtelevät kaappeja viereisessä työtilassa.
Piti sanomani, että nelikymppinen mies on täysin toinen ihminen kuin minkä kanssa aikoinaan minäkin avioiduin ja sain lapsia.
Aivot viinalla liotettu, hypätty vieraissa, reissattu ja remuttu. Moraalikäsitykset täysin hukassa. Takki täysin tyhjänä. Peiliteorian mukaan paha olo sysätään viattoman niskaan. Se mitä oma peili kertoo käännetään toisen viaksi.
Nelikymppisten eronneiden miesten jutuille kannattaa viitata kintaalla. Ei niiden jutuissa ole järjen häivää.
Näin sanoi minulle aikoinaan moni viisas ihminen.
Ihan turhaan vedin herneen nenääni.
Aloitan aina päivän tällä avioeropalstalla. Täältä saa niin mukavasti potkua elämään.
Sinkun elämä on ihanaa. Carrien pitää deittailla, että saa pitää työpaikkansa. Eilen hän oli huolissaan pallistaan. Kuva oli vielä bussien kyljissä, mutta jos kunnon kirjoitettavaa ei ole, kolumni lopetetaan.
Sitä huolta minulla ei tule olemaan. Pysyttelen tukevasti sinkkuna ja raportoin elämästäni www.plaza/Ellit palstoilla (vierailija) postilla.
En aio rekisteröityä. Niin on parempi.
Tulkaa sinne jatkamaan juttuja. Nyt lähden pois tältä päivältä tältä palstalta. Käytän suomi24:n sanakirjaa. Muuta luettavaa en täältä kaipaa.
minusta ei ole tullut noin katkeraa, vaikka elämä ei todellakaan ole kohdellu silkkihansikkain.
Mutta kukin taaplaa tyylillään.
Hyvää kesän jatkoa sullekin!
Kuka täällä vastaa kenellekin ja mistä syystä. Tuntuu ettei vastaus kosketa lainkaan sitä viestiä johon vastattu. Tuo katkera ämmä jo lupasi lähteä pois klo 10.40 mutta nakuttaa taas 11.33.
Avioero -otsakkeen sijasta tämän palstan nimi pitäisi olla Katkerat ämmät.
Yllääpito: tekisittekö korjauksen, sillä moni on erehtynyt luulemaan että täällä voi käydä empaattista keskustelua erosta. Mutta ei, katkerat ämmät jyrää eivätkä ymmärrä että maailmassa on muitakin kuin he. Syyttävät kaikkea koko maailmaa onmasta "vääryydestään". Myös niitä jotka on myös jätetty eivätkä ymmärrä miksi, mutta haluaisivat saada tukea elämän jatkumiselle. Sitä tukea ei saa sellaiselta joka haluaa muulta maailmalta huomiota vain itselleen. Eikä halua ymmärtää ketään toista. Eivät itsekään tiedä mitä halusivat ja yrittävät selitellä asioita miten sattuu.
No, onneksi on muitakin palstoja ynnä oikeaa elämää.
Riitelyksi meni taas.
Ja alkuperäinen kirjoittaja aiheineen unohtui kokonaan.
Onneksi loma loppuu eikä enää ole aikaa roikkua täällä.
Pahan mielen täältä vaan saa.
Kuvottaa ihmisten ahdasmielisyys ja itsekkyys!
Miksi luoda uutta keskustelua esiintyen jonain muuta mitä on? Jaoin kokemuksiani ja ajatuksia vanhempieni avioerosta joka koskettaa minuakin syvästi koska näen kuinka äitini kärsii.
Ja minä olen isääni pettynyt tytär. Isään, joka ei hoitanut velvollisuuksiaan huolehtimalla ja välittämällä, vain lannistamalla ja huutamalla. Se on jättänyt minuun jälkensä.
On totta etten välttämättä tiedä kaikkea vanhempieni todellisista väleistä, mutta kyse onkin siitä että oma luottamukseni avioliittoon on mennyt tämän farssin myötä. Entä jos oma aviomieheni muuttuu vuosien saatossa? Mitä jos hänkin luistaa vastuusta eikä ole valmis rakastamaan minua?
Mitähän jos ottaisit elämässä riskin? Riskejä on muitakin: asuntolaina, autolaina, luottokortti. Ne ovat toki vain materiaa mutta rahalliset konkurssit voivat ajaa ihan yhtä huonoon jamaan kuin suhdekonkurssitkin.
Vanhemmistasi voit ottaa esimerkkiä toiseen suuntaan: olet itse avoin, vilpitön, rakastat miestäsi ja osoitat sen kuitenkaan takertumatta häneen. Ja ennen tätä tietenkin etenet varovasti suhteessasi ettet hätiköidysti mene naimisiin vääristä syistä. Se ei takaa onnea, mutta on viisaampaa katsoa yksi vuosi lisää kuin lisävuonna erota. Selvität kumppanisi kanssa onko teistä aviopariksi, perheen perustajaksi, jakamaan elämän ilot ja surut myös vaikeuksien edessä. Oletteko valmiit hyväksymään toisen vikoineen ja puutteineen ja tukemaan myös asioissa jotka eivät juuri itseä kiinnosta. Jos elät koko ajan eronpelko perseessä voit olla varma että käyttäydyt siten että varmasti ero tuleekin. Suo toiselle oikeus ihmisyyteen, mutta älä vaadi häneltä samaa. Anna hänelle heikkoudet anteeksi. Et ole täydellinen, mutta ei ole hänkään. Rakasta hänen heikkouksiaan.
Äitinä ole hyvä ja oikeudenmukainen lapsillesi. Anna myös miehellesi vastuuta lapsista, ja pidä mielessä että lapset ovat 50% hänen vaikka sinä olet synnyttänyt ja imettänyt. Anna miehellesi tilaisuus luoda yhtä läheinen suhde lapsiin kuin sinulla on. Älä uskottele itsellesi että olet tärkeämpi. Te olette yhtä lailla vastuussa lapsista, ja yhtä oikeutettuja jakamaan elämänne niiden kanssa, kuten vielä lasten synnyttyä toistennekin kanssa. Olkaa perhe; ei äiti+lapsi, isä+lapsi tai äiti+isä.
'Vaikeat vanhemmat' minullakin olleet ja ehkä siksi aikuistumiseni kesti hieman pidempään. Opin kuitenkin elämästä paljon sinä aikana ja sain selvitettyä itselleni että oma elämäni on kotoa muuttamisen jälkeen ollut minuun käsissäni. Ei enää vanhempien. He eivät vaikuta ratkauísuihini. Voin kysyä neuvoa, mutta he eivät kerro miten pitää tehdä, he kertovat mielipiteensä asioista eivätkä oleta että toimin niin. Koska tiedän miten he ovat tehneet vääriä ratkaisuja elämässään, tiedostaen jälkeenpäin että vikaan meni.
Luota tulevaisuuteen, katso maailmaa positiivisin silmin. Siten siitä tulee mukavampi.