Olen itse reilu parikymppinen liikuntavammainen mies. Kohtasin loppukesästä ihanan naisen, joka hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen ja tässä jutussa tuntuisi olevan aineksia vaikka miten pitkälle. Emme ole vielä asettaneet mitään tavoitteta, koska hän ei ole ihan varma tunteistaan, eikä haluaisi loukata minua.
On voimaton olo, kun kummallakin on ihanaa toistensa seurassa, mutta määrätyille jutuille en voi tehdä mitään...kaikki tällainen varmasti lisää hänen epävarmuuttaan..Esim tuntuu vähän pahalta, kun huomaan hänen rasittuvan mm. ulkopuolisten ihmisten kommenteista tyyliin "eikö ns. terveen miehen kanssa olisi helpompaa" ynnä muuta yhtä tyhmää. Joskus havaitsen hänen myös rasittuvan vammani tuomista rajoitteista.
Siispä kysyisinkin teiltä hyvät lukijat, että onko ollut tilannetta, jossa olette lähestyneet vammaista tunnepuolella, ei siis avustajana? Onko kenelläkään kokemusta suhteesta vammaisen miehen kanssa? Mikä teitä on auttanut suhtautumaan ja jaksamaan? Ovatko ulkopuoliset hyväksyneet suhteenne, vai oletteko joutuneet olemaan "paineen alla" ja hoitajaksi leimattuna? Pyydän, että kertoisitte kokemuksianne tällaisten suhteiden onnistumisesta pitemmän päälle.
Kiitos jo etukäteen.
On voimaton olo, kun kummallakin on ihanaa toistensa seurassa, mutta määrätyille jutuille en voi tehdä mitään...kaikki tällainen varmasti lisää hänen epävarmuuttaan..Esim tuntuu vähän pahalta, kun huomaan hänen rasittuvan mm. ulkopuolisten ihmisten kommenteista tyyliin "eikö ns. terveen miehen kanssa olisi helpompaa" ynnä muuta yhtä tyhmää. Joskus havaitsen hänen myös rasittuvan vammani tuomista rajoitteista.
Siispä kysyisinkin teiltä hyvät lukijat, että onko ollut tilannetta, jossa olette lähestyneet vammaista tunnepuolella, ei siis avustajana? Onko kenelläkään kokemusta suhteesta vammaisen miehen kanssa? Mikä teitä on auttanut suhtautumaan ja jaksamaan? Ovatko ulkopuoliset hyväksyneet suhteenne, vai oletteko joutuneet olemaan "paineen alla" ja hoitajaksi leimattuna? Pyydän, että kertoisitte kokemuksianne tällaisten suhteiden onnistumisesta pitemmän päälle.
Kiitos jo etukäteen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
No hei vaan!
Olipas päällisinpuolin mukava kirjoitus :)
Osoitus siitä, ettei kaikki ole niin pinnallista. Kun en oikein tiedä vammasi asteesta/laadusta,
ja toisaalta mitä voit tehdä ja mitä et...niin paha ottaa sen enempää kantaa.
Mulla on kanssa liikuntavamma. Tosin hyvin lievä sellainen. Aina on riittänyt kumppaneita näteistä ja niistä kunnollisista neidoista. Tosin yksi syy on ehkä se, että tiedostan ongelmani ja pidän ehkä parempaa huolta itsestäni ja vahvuuteni ovat korostuneet.
Niin...tsemppiä! Sussa on kuitenkin mitä ilmeisimmin paljon sellaista, mitä "terveestä" ei
voisi löytyä? Kuten asennetta ja ajatuksia.
ei ole kokemusta mutta olen miettinyt, niin kuin muitakin asioita (ja joskus kuulema liikaakin) että jos mieheni loukkaantuisi ja vammautuisi en minä häntä jättäisi! rakastan häntä paljon ja mikään maailmassa ei sitä rakkautta tappaisi!
olisin hänen rinnallaan ja tukisin ja rakastaisin, koska kun on rakastunut, tärkeintä on se sisin! ei se miltä näyttää tai kuulostaa tms.
toivon sinulle ja tyttöystävällesi paljon hyviä aikoja! sinä olet varmasti ihana ihminen! toivottavasti tyttösikin sen tietää. varmasti hänellä on rankkaa, sinullakin voi olla rankkaa. mutta kaikissä suhteissa on huonoja aikoja! mutta yhdessä toisia tukien jaksaa ne huonotkin päivät tallata. muiden ihmisten puheista ei kannata välittää. kuinka monta ihanaa asiaa maailmassa olisi jäänytkään tapahtumatta jos toisten puheet menisi oman onnen edelle! onnea teille!
No ei ole omakohtaisia kokemuksia (muuta kuin niin pientä, että olen tanssinut pyörätuolissa olevan kanssa, se oli ihan mukavaa :)), mutta tiedän erään pariskunnan jossa nainen on vammautunut ja he ovat saaneet lapsenkin jokin aika sitten. Että kun löytää sen jonkun joka osaa suhtautua, niin aivan "normaaliin" parisuhteeseen ei ole esteitä (normaalilla tarkoitan juuri sitä, ettei toinen koe itseään hoitajaksi tms ja muutkaan läheiset eivät näe asiaa niin).
Olipas taas hankalasti selitetty... :)
Yks tuttutyttö seurusteli pyörätuolissa olevan pojan kanssa. Heille muodostui ylitsepääsemätön ongelma siitä, että se poika sääli itseään ja vetosi aina kriisitilanteissa omaan rajoittuneisuuteensa. Tyttö rakasti sitä poikaa tosi paljon, mutta hän ei kestänyt kuunnella sitä miten se poika aina mollasi itseään. Hän yritti aikansa auttaa ja tukea, valaa uskoa siihen poikaan, mutta sitten hän ei enää jaksanut, koska se poika ei yhtään yrittänyt itse. Hän näki asiat aina niin mustassa valossa.
Tämän tarina opetus on se, että kun yhdessä yritätte ja olette molemmat sitä mitä olette ja siihen tyytyväisiä niin rakkaus pitää huolen lopusta. Pitää muistaa, että parisuhteessa on aina kaksi osapuolta ja molempien pitää panostaa yhtä paljon eikä niinkuin esimerkin poika, joka heittäytyi itsesäälin valtaan.
yhden pariskunnan joka on ollut naimisissa jo 15v. Lapsiakin kaksi. Mies on vammainen, kulkee usein keppien kanssa ja on muutenkin rajoittunut, ettei pysty paljon tekemään esim. huushollihommia. Hyvin on silti jaksaneet. Kyllä se merkitsee paljon että se tunne kahden ihmisen välillä toimii ja on vahva. Ei siihen ulkopuolisten sanomiset silloin vaikuta.
Jaksamista ja onnea vaan teille!