Seuraavanlainen ongelmavyyhti:
Asun avopuolison ja sen 2 lapsen kanssa jo seitsemättä (7) vuotta. Kutakuinkin hyvin on mennyt mutta nyt rupeaa paikat repämään.
Meillä kahdella on täysin erilaiset käsitykset lapsien kasvattamisesta. Minä olen sitä mieltä että lapsille pitää näyttää kuka perheessä käskee, ja myös tehdä lapsille selväksi rajat. Lapsien pitää osallistua perheen askareisiin, esimerkiksi pitämällä kodista huolta siivoamalla.
14 vuotiasta tyttöä ei mielestäni pitäisi päästää viikonlopuksi leirintäalueelle 2-3 vuotta vanhempien poikien kanssa, mutta avopuolisoni on täysin eri mieltä. Avopuolisoni ei kiellä lapsilta juuri mitään. Jos minä kerron oman mielipiteeni, sitä ei noteerata vaan avopuolisoni tekee päätökset yksin. Okei, en ole lapsien isä mutta katson että minun mielipiteitä tulisi kuitenkin kunnioitoittaa koska samassa perheessä asumme. En tiedä mitä enään tehdä. En kestä katsoa tuota saamatonta porukkaa jonka ajatusmaailma ja elämänkatsomukset ovat kohta eri planeetalta kuin minulla.
Avopuolisoni on itse valittanut kun hänen vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita hänen menemisistään kun oli nuori. Kuitenkin hän tekee juuri samoin omille lapsilleen.
Sitten vielä on kinaa rahasta. Olemme sopineet että minä en ole elatusvelvollinen lapsiin nähden. Näin on mennytkin kunnes perustimme yhteisen yrityksen. Rahat ovat olleet aika tiukassa, ja en ole ostanut viimeiseen vuoteen itselleni mitään, ja juuri sen vuoksi ettei sitä ylimääräistä rahaa ole ollut. Jostain kumman syystä lapsille löytyy rahaa mitä ihmeellisimpiin asioihin. Joka kuukausi menee joku ylimääräinen 200 EUR lapsien juttuihin. On tanssikoulua, leiriä, vaatteita (joita ei todellisuudessa tarvitse), viikkorahaa. Kun olen sanonut asiasta, avopuolisoni kohauttaa olkaansa, ja väittää ettei niihin ole rahaa mennyt. Ärsyttää suunnattomasti juuri tuo, että minun ei pitäisi olla velvollinen kustantamaan tyttöjen juttuja, mutta joudun kuitenkin tekemään sen koska rahat ovat ns. yhteisiä rahoja. Vituttaa pikkuhiljaa niin paljon että joudun kohta sanomaan itseni irti liitosta.
Mitä helvettiä tässä tulisi tehdä? Kun ei normaali puhekaan enään auta?
Asun avopuolison ja sen 2 lapsen kanssa jo seitsemättä (7) vuotta. Kutakuinkin hyvin on mennyt mutta nyt rupeaa paikat repämään.
Meillä kahdella on täysin erilaiset käsitykset lapsien kasvattamisesta. Minä olen sitä mieltä että lapsille pitää näyttää kuka perheessä käskee, ja myös tehdä lapsille selväksi rajat. Lapsien pitää osallistua perheen askareisiin, esimerkiksi pitämällä kodista huolta siivoamalla.
14 vuotiasta tyttöä ei mielestäni pitäisi päästää viikonlopuksi leirintäalueelle 2-3 vuotta vanhempien poikien kanssa, mutta avopuolisoni on täysin eri mieltä. Avopuolisoni ei kiellä lapsilta juuri mitään. Jos minä kerron oman mielipiteeni, sitä ei noteerata vaan avopuolisoni tekee päätökset yksin. Okei, en ole lapsien isä mutta katson että minun mielipiteitä tulisi kuitenkin kunnioitoittaa koska samassa perheessä asumme. En tiedä mitä enään tehdä. En kestä katsoa tuota saamatonta porukkaa jonka ajatusmaailma ja elämänkatsomukset ovat kohta eri planeetalta kuin minulla.
Avopuolisoni on itse valittanut kun hänen vanhemmat eivät ole olleet kiinnostuneita hänen menemisistään kun oli nuori. Kuitenkin hän tekee juuri samoin omille lapsilleen.
Sitten vielä on kinaa rahasta. Olemme sopineet että minä en ole elatusvelvollinen lapsiin nähden. Näin on mennytkin kunnes perustimme yhteisen yrityksen. Rahat ovat olleet aika tiukassa, ja en ole ostanut viimeiseen vuoteen itselleni mitään, ja juuri sen vuoksi ettei sitä ylimääräistä rahaa ole ollut. Jostain kumman syystä lapsille löytyy rahaa mitä ihmeellisimpiin asioihin. Joka kuukausi menee joku ylimääräinen 200 EUR lapsien juttuihin. On tanssikoulua, leiriä, vaatteita (joita ei todellisuudessa tarvitse), viikkorahaa. Kun olen sanonut asiasta, avopuolisoni kohauttaa olkaansa, ja väittää ettei niihin ole rahaa mennyt. Ärsyttää suunnattomasti juuri tuo, että minun ei pitäisi olla velvollinen kustantamaan tyttöjen juttuja, mutta joudun kuitenkin tekemään sen koska rahat ovat ns. yhteisiä rahoja. Vituttaa pikkuhiljaa niin paljon että joudun kohta sanomaan itseni irti liitosta.
Mitä helvettiä tässä tulisi tehdä? Kun ei normaali puhekaan enään auta?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Tuttu tilanne, sä kelpaat sille muijalle vaan niin kauan kun jaksat maksaa. Sinulla ei ole sananvaltaa kasvatukseen, mutta suorastaan velvollisuus osallistua toisten lasten kustannuksiin. Et ole ainoa höynäytetty. Minä onnekseni pääsin irti sellaisesta verenimijästä, mutta meni mullakin useampi vuosi tajuta asia.
Pystytkö perustamaan molemmille omat tilit, joille palkka firmasta maksetaan tasapuolisesti.
jos vaan mahdollista. Näkeepähän sitten nainen että minne ne rahat meneekään. Kyllä lapsille täytyy rajat laittaa ja jos ei vanhempi sitä ymmärrä, saa sitten itse kärsiä kurittomista penskoista jotka luulee että raha kasvaa puissa. Siinä sitten myöskin saattaa mennä muksun tulevaisuus pieleen jos ei opeteta elämän tosiasioita ajoissa.
Niin, minä jouduin lapsuudessani kokemaan isäpuolen taholta juuri tuollaista-äitini oli ainoa henkilö joka minua perheessäni rakasti, mutta voimat loppuivat häneltäkin ja niinpä muutin pois kotoa 16v. Isäpuolelta en saanut koskaan rahaa, rakkautta enkä aitoa kiinnostusta puhumattakaan huolenpidosta. Olin vain ylimääräinen "rätti" josta piti äkkiä päästä eroon, niin pian kuin mahdolluista. Voitte vain arvata miltä se on minusta tunutunut tuntuu VIELÄKIN, vaikka olen jo 27.
Jos yhtään ajattelet lapsia, niin ymmärrät, että heillä on OIKEUS kahden aikuisen TASAPUOLISEEN välittämiseen ja huolenpitoon. Nyt he varmasti aistivat, että sinä et välitä. Joten tee asialla jotain, jos haluat heille tasapainoisen lapsuuden. Älä lähde sille tielle niin kuin monet muut (sinun lapset ei kuulu minulle). Ota järki käteen, jos olet leikkiin lähtenyt, ota vastuu että se sujuu loppuun saakka! Lapset eivät ole tilannetta valinnut, EIKÄ HEILLÄ TODELLAKAAN OLE HELPPOA.
Sehän se. Yritän välittää mutta avopuoliso ei anna. Mielestäni välittäminen on myös sitä, että on kiinnostunut lapsien menoista, eikä aina leiki sitä "parasta ystävää". Jo suhteen alussa sovimme yhteisesti, että minulla ei rahallisesti ole mitään velvotteita heitä kohtaan, mutta tämä asia on muuttunut päälaelleen yksipuolisella päätöksellä. Olen edelleenkin sitä mieltä että jos minä en niitä lapsia tähän maailmaan ole työntänyt, ei minun niistä pidä mitään maksaakkaan, vaikka pidänkin heistä suunnattomasti.
Sinuna lukisin uudelleen erolapsen vetoomuksen. Omatuntosi yrittää viestittää sinulle, että olet hakoteillä.
Lapset ovat aina etusijalla, olivatpa omia tai eivät. Tee lastenedun mukainen ratkaisu, lapsilla on enemmän oikeuksia, aikuiseksi itsensä nimittävällä on enemmän velvollisuuksia kuin oikeuksia.
enpäs yleensä ota kantaa mutta Joosuan kertomus oli juuri prikulleen samanlainen kuin itse olen joutunut kokemaan.
Ehkä tämä antaa Joosualle ajattelemisen aihetta.
Tulin uusio perheeseen miehen malliksi,siis isä-puoleksi kahdelle tytölle jotka olivat siinä päälle kymmenen vanhoja.
Alkuun totuttelimme yhteiseen eloon ja en halunnutkaan ottaa mitään uutta isä roolia,pikemminkin äidin mies ystävän roolin.
Ongelmat alkoivat kun vanhin tyttö tuli myös 14vanhaksi ja huomasin hänen viettävän aikaansa liian intiimisti poikakaverinsa kanssa huoneessaan.
Olin aivan shokissa,ja kerroin avovaimolleni..
Hän lupasi pistää asiat järjestykseen ja sovimme että tytölle tehdään elämisen rajat selviksi.
Mutta eihän se niin mennytkään,minusta tuli tiukka pipo ja selkäni takana supistiin..
Olin ihmeissäni miksei avovaimoni järkyttynyt asiasta vaan antoi kaiken jatkua.
Tunsin oloni tukalaksi koska olihan talo myös minun ja siellä nuoriso eli kuin pellossa.
Olin ristiriitaisessa tilanteessa,joko sopeudun ja en välitä enää kasvatuksiin liittyvistä asioista tai jatkan niuhottamista.
Päätin etten sitten puutu koko asiaan,olen siitä kerran sanonut ja saanut tyttäret ja äidin liittoutumaan minua vastaan,huomasin että tiettyjä asioita salaillaan minulta jotten niuhottaisi.
Minulta salailtiin tyttöjen rahan käyttöön liittyviä asioita,kerrottiin vaan kuten vieraalle kuuluukin ne hyvät tavalliset asiat.
Yhteiselämämme muodostui kahden perheen yhteisasumiseksi,olin minä sekä äiti tyttärineen.
En ole koskaan ollut liian tiukkapipoinen,vaan pikemmin vapaa mielinen,mutta tiettyjä asioita en saattanut vain hyväksyä,ja niille tyttöjen äiti antoi siunauksensa.
En kiistä etteikö hän olisi hyvä kasvattaja mutta tietyissä asioissa mielestäni liian lapsiaan mielistelevä ja höösääjä.
Vuosia kului,asuimme yhdessä ja minulla oli kaikkiin hyvät välit,olin oppinut ettei tietyt asiat kuulu minulle.
Tuon rahan pöytään ja maksan laskut,puhun tavallisista asioista mutten saa puuttua kasvatuksellisiin asioihin.
Siinäpä miettimistä,mikä on uusio perheessä isä-puolen rooli,vai onko sitä?
Huomasin että äidillä ja tyttärillä oli todella vahva yhteen kuuluvaisuuden linkki,sitä linkkiä ei ollut minulla,minä olin vaan,kuten alussa kerroin tytöille äidin mies ystävä joka asuu saman katon alla.
Kuskiksi kelpasin mutten paljoa muuhun.
Mietin joskus jos avovaimostani aika jättäisi loppuisiko tyttöjen yhteyden pito minuun samalla,varmaan loppuisi??
Nyt tytöt ovat jo aikuis-iän kynnyksellä ja kaikki menee ihan hyvin ,olen edelleen sellainen vieras setä jota kutsutaan etunimellä muttei kerrota huolia eikä paljon muutakaan.
Mutta silti kaikki on mennyt hyvin,ja uskon että ratkaisuni vaikka se pahalta itsestäni tuntuikin oli oikea,eletään heidän ehdoillaan.
Oli pakko vaan ajatella että olen valinnut avovaimoksi tuon naisen,ja hänellä on toinen elämä lastensa kanssa joka ei kuulu minulle.
Aika karkeaa,mutta muutoin liittomme olisi kaatunut riitoihin ja saman katon alla olisi asunut kaksi vihollisleiriä,ei siitä mitään olisi tullut..
Toinen asia on,pystytkö muuttamaan ajattelu malliasi tälläiseksi ja elää tulevat vuodet ns. syrjässä tietyistä asioista.
Olen siitä iloinen että minulla on hyvät välit avovaimoni tyttäriin,vaikkakin pinnaliset,mutta minun oli tyytyminen niihin ehtoihin pitääkseni suhteeni kunnossa.
"Olen edelleenkin sitä mieltä että jos minä en niitä lapsia tähän maailmaan ole työntänyt, ei minun niistä pidä mitään maksaakkaan, vaikka pidänkin heistä suunnattomasti. "
Miten on mahdollista sitten asua perheenä? Tiesit yhteenmuuttaessanne, että vaimolla on lapsia ennestään. Mielestäni perhe on yritys, jossa myös rahat on yhteiset. Erittäin vaikeaa sinun on varmaan erottaa perheessä se mikä on minun ja mikä muiden. Eli: Hae itsellesi muija, jollei ole lapsia. Jo lasten hyvinvoinninkin kannalta.
paremmalla tolalla. Aloittaja välittää lapsista! Etkö sitä huomaa!
... ymmärsin, mutta sitä en, että miten kuitenkaan voi olla osallistumatta kustannuksiin, jos perheenä aiotaan asua ja elää. Eli tykkää lapsista ja haluaa osallisua kasvatukseen, mutta kustannuksiin ei haluaisi osallistua. Näin uusioperheessä elävänä en oikein ymärrä miten se olisi käytännössä mahdollista?? Kertokaapa joilla on siitä kokemusta. meillä ainakin on yhteinen tili ja elämme perheenä kuten kuka tahansa ydinperhe, myös taloudellisesti.
hei
tunnut olevan järkevä kaveri. Ota perheesi koolle ja kerro heille mitä ajattelet: ei väliä vaikka sulle nauraisivat tai jotain - pyydät vain kuuntelemaan mitä sinulla on sanottavaa. Lopuksi kerrot että jos sinun tahtoasi ja ajatuksiasia ei oteta huomioon/kunnioiteta, niin vaihtoehtona on ero. Jonka jälkeen maksat säännöllisen kuukausisumman ja saavat käyttää miten haluavat. Teillä on niin kovin erinlaisen tuntuiset maailmat että niiden yhteensovittamiseen tarvitaan molempien työtä. Mikähän teidät yleensä pitää vielä yhdessä? se yhteinen yritys - huono tekosyy: seksi - sitä saa muualtakin: rakkaus - no sitten kannattaa yrittää.
Muut voivat neuvoa, mutta vain sinä itse tiedät, onko tilanteesi kestämätön. Itse en olisi koskaan alkanut yksinhuoltajan kanssa seurustelemaan, tosin tiedän onnistuneitakin liittoja mutta niissä on parilla ollut yhteneväiset kasvatusperiaatteet. Entä lasten isä, eikö hän ole lainkaan kuvioissa?
Hmm.. tuli ton 14-vuotiaan kohdalla mieleen että sen sijaan että tuijottaisit joihinkin ikärajoihin voisit istua hetkeksi alas hänen kanssaan ja puhua asiasta, haluaako tyttö itse sinne leirille ja jos haluaa niin millä tavalla odotat hänen käyttäytyvän. Musta lasten umpioiminen muulta maailmalta ei ratkaise mitään, elämä katso taaksepäin eikä takerru eiliseen.
Ikävä kyllä tähänkin vaan pätee sama tarina kuin moneen muuhunkin! Elikkäs sitä saa mitä antaa! Rahasta puhuminen näissä asioissa on hieman typerää vaikkakin ymmärrän että siitä puhutaan silloin kun sitä ei ole ja se kiristää monen päätä! Sillä ei sitä arvostusta saa! Lapset näkee kuinka vaikeea sulla on sulattaa näitä asioita päivästä toiseen ja senkin takia he välttelevät sinua koska eivät osaa auttaa! Keskusteleminen on ainut asia mikä voisi auttaa mutta muistakaa ettei syytelemiseen kannata alentua, koska se johtaa vaan vielä pahempaan.
Yleensä saat sellaisia ihmissuhteita mitä itse olet valmis antamaan. Meillä kaikilla olisi aina välillä hyvä tehdä pientä itsetarkastelua peiliinkatsomalla!