käy tällä palstalla säännöllisesti. Itse "löysin" tämän pari viikkoa sitten ja nyt huomaan, että täällä on "pakko" vierailla melko usein. Jotenkin, vaikka välillä kovasti kirjoitukset kovin koskettavatkin, helpottaa kuulla/lukea, ettei ole kokemustensa ja tunteidensa kanssa yksin. Joskus taas ahdistun ja ajattelen, että olen tehnyt elämässäni aivan väärän ratkaisun jäämällä pettäjämieheni kanssa samaan elämään. Mutta kuitenkin, vertaistuki on se paras tuki!
Kuinka moni teistä
petetysitä
201865
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
usein... En tiedä onko motivaationi samat kuin sinulla, mutta kuitenkin...
Meillä se vaan mieheni ja 2 välillä jäi siihen että he nuolivat, tanssivat hitaita yms mitä voi muidenkin silmien alla tehdä... perseen kourimista ja sen sellaista.
Mulle se silti oli pettämistä, tässä tapauksessa tämä 2 neiti oli "hyvä ystäväni" ja entinen naapuri. jäivät kiinni, asia sovittiin mieheni kanssa, vaan toisen kanssa ei sillä hän ei suostu edes myöntämään asiaa. on kuulema ollut puhdas pulmunen, eikä tehny mitään mieheni kanssa, vaan mieheni yksin lääppi hänen huultensa kanssa..heh aika vaikee uskoo kun mies sanoi/kertoi kaiken siitä illasta.
No joka tapauksesta, tuosta on aikaa ehkä noin 2 kuukautta, tällä hetkellä ollaan remontoimassa tulevaa uutta taloamme. johon noin kuukauden päästä muutamme, kolmen pienen poikamme kanssa. Mutta eikai siinä. zemppiä kaikille muillekin. toivottavasti tämä antaa toivoa muillekin, meillä menee jo hyvin, erittäin hyvin.
Samoin meillä, se vaan oli avokki ku innostu eikä mies niin hyvä ystävä (ainakaan enää).
Alkua en nähny, oli kuulemma alkanu aikasemmin, mutta tanssittiin hitaita (siis tosi hitaasti), suudeltiin, naureskeltiin, halailtiin, hieroskeltiin yms, alko muuten v....taan! Pääsinpä lyömään äijää...heh heh...! No, ne jäi sinne kapakkaan, minä ulos.
No, avokki uskaltautu sit kumminki kotiin, onneks olin sit nukkumas jo! Ei muista mitää koko kapakkaillasta..hmmm..oli kännynsäkki hukannu. Ei meinannu uskoo mitää, mut onneksi oli paikalla sen omia työkavereita jokka sit kerto, oli sielä kapakas jo sanonu "no on akalla pokkaa.."!
Pyyteli sitä kovasti anteeksi, ei voi ymmärtää mitä pääs liikku (sanoin et älä viinaa syytä, itte oot juonu ja tehny, kukaa ei varmaan sulle sitä suuhun väkisin kaatanu eikä se jätkä varmaan väkisin suuhun tukkinu ja persettä puristellu), sano et ymmärtää jos en enää ikinä haluis nähdä. No, sovittiin kumminki, mä halusin sen sopia!
Tästä aikaa vielä alle kuukausi, et mieleen se liianki usein vielä tulee! No, eiköhän se taas tästä lähde, suuntia ei oo ku parempaanpäin! :)
Kirjoitteleppa palstalle, kuinka olet päässyt pahimman yli. Onko jäänyt "kosto" mieliala taikka ajatukset harhailemaan toisen tekemisiä? Pitääkö vaan antaa anteeksi, unohtaa ja katsoa tulevaisuuteen?
Jospa kertoisin ensin koko jutun!
Avokilla oli jokku työpippalot (siks oli niitä sen työkavereita sielä kapakas), ilmasta viinaa yms. Sieltä oli menneet sit kapakkaan, ei siitä eteenpäin enää mitään muista (kuulemma)! Oltiin sovittu jotain, että nähdään sit sielä (eli tiesi että paikalle meen), en aluks nähny sitä missää ja juttelin kavereiden kans. Sit huomasin sen tanssimas, tämä jätkän kans, no se jäi siihen. Juttelin siinä exäni kans (avokki tuntee sen hyvin, jutellukki usein), avokki tulee paikalle ja alkaa tenttaan (mut unohti et oli sen jätkän kans, käsi kädes), no kysyin mitäs tuo on? Silloin heti päästi irti ja selittää ei ne mitää, vessaan menos. Sanoin et sehän on toises suunnas (näytti ulos olevan menos?), silloin se jätkä rupes isotteleen ja mun kaverit tuli paikalle. Ne selitti mitä aikasemmin oli ollu (tanssittiin hitaita (siis tosi hitaasti), suudeltiin, naureskeltiin, halailtiin, hieroskeltiin yms), niin pimahti ja tirpasin sitä jätkää! No mut ulos, kotiin siitä oli päässy ja avokki kans joskus.
No aamulla sit juteltiin, ei muistanu! Soitin kavereille, ne kerto puuttuvat kohdat (senki mitä sen työkaverit oli sanonu) ja kerroin avokille, joka soitti työkavereilleen. Lähti saman tien äitinsä luo yöks! No seuraavana päivänä sit jatkettiin juttelua, pyyteli anteeksi ja katu yms, sovittiin kumminki asia (minä halusin et sovitaan)! Lupauksia tehtiin puolin ja toisin!
Joo..hieman itsekki yllättyny, ei oo jääny mitää "kostomielialaa" (oletin, et varmaan tulee), ajatukset kyl hieman harhailee tapauksessa, mitähän olis tapahtunu, jos en paikalle olis tullu? Ja se kännyn kohtalo, kukan sen otti, oli sillä prkleesti soiteltu (sulki sen seuraavana päivänä), no erittely on tulossa.
Ja muutenki, mitäs seuraavalla kerralla, osaako "käyttäytyä"? No asia on kutakuinkin puitu ja anteeksi annettu, unohdettu ei vielä, mutta eteenpäin mennään! Ja on se sillälailla parempaan menny, ottaa toista paremmin huomioon!
Joo joo, eihän täs seksiä ollu ettei se mitää pettämistä! Kyl se pettämistä on, salaa piilossa tehdään (oli yhdes nurkas tanssioiden takana, ei näy mihinkää)! Ja avokkikin heti "tunnusti", et on se pettämistä myös sen mielestä! Että se siitä!!
Hieman samanlainen kuvio myös ollut itselläni; juuri "pusuttelua", halailua, mutta ei seksiä. Kovasti oli myös puhelinnumero kiinnostanut jälkeenkinpäin. Tuntuu vaan, että en saa sitä irti päästäni vaikka kuinka yritän. Asioista ollaan sovittu ja eteenpäin olisi tarkoitus puskea, mutta kun näitä ajatuksia sitten taas alkaa hiipimään päähäni.
Helpompaahan se olisi vaan menneiden olla, mutta mikä lääke tähän, lobotomia? Toivon, että aika tekisi tehtävänsä. Loppupelissä pettäjähän siinä väärin tekee -> täytyy vain toivoa, että omatunto hällä alkaisi syövyttää ajatuksia siihen malliin, että tuska olisi jopa suurempaa, mitä siitä itse kärsii...mutta elämä on lyhyt ja tappelut turhia. Päätä ylös ja positiivista asennetta!
Voimia ja hyvää kesää sinulle!
... sanoin miehelleni, että kun virheen kerran teit ja näin selvästi vielä että minä varmasti sen selville saan... ja kun näin pahasti satutti, niin tietää sitte kanssa että minä kun en hevillä sitä unohda niin en anna hänenkään unohtaa, eli aina kun asia vaivaa, taikka tulee mustasukkaisuus kohtaus, niin sanoin miehelle että hänen on vain kestettävä myöskin se mun tuskani, eli tilitän hänelle suoraan. siis kerron mikä tuntuu pahalta, miksi ja milloin yms... mies kuuntelee auliisti, ottaa syliin ja halaa. siinä sitten puolin ja toisin väliin itketään väliin kirotaan se toinen eukko, ja väliin nauretaankin jopa. molemmille! näin meillä on selvitty tähän asti. Mulla kai helpotti sekin että mies haukkui tämän toisen naisensa pataluhaksi, ja maan rakoon... siis minulle. ja sanoi ettei kyllä selvin päin olisi saattanut koskea tähän naiseen ollenkaan.
kaikista eniten helpottaa kun tiedän että jos minua/minulla on paha olla ja asia vaivaa niin saan miehelleni siitä tilittää, ja kun mieheni on osa syy pää, niin tiedän että häntäkin tuskani satuttaa. ja hän antaa sen myös näkyä. Mutta yhdessä tästäki selvitään, on selvitty monesta muustakin, väsymyksistä, raha pulasta kaikesta mitä vain voi kuvitella... ei ihan mutta melkein... zemppiä kaikille. muistakaa että silti jos tuntuu tosi tosi pahalle eikä asiasta tunnu yli pääsevän niin ei kannata jäädä suhteeseen, siinä tekee hallaa vain itselleen ja toiselle, kun ei saa asioita parempaan. mutta heti ei pidä luovuttaa. riippuu tietty pettämisen "tasosta" eli onko toinen suhde pitempi, vai hairahdus, vai joku muu. jos suhe olis ollu, siis pitempi suhde, niin anteeksi en ois antanu, ja olisin kyllä lähteny, lapsista huolimata... lapset ei oo syy jäädä! niiden takia pitäis osata elää, ei masentua huonossa suhteessa! Mutta mikäpä minä olen neuvomaan, jokainen tietää oman tilanteensa parhaiten. zemmpppiä vielä kerran...
Ei se hevin unohdu, ja varmaan esiin tulee vielä monta kertaa! Samaa mä sanoin, et mitä oikein kuvittelit, luuleks etten sitä selville olis saanu, vaikka en paikalle olis tullu? Se on meidän (siis mun ja kavereiden) kantapaikka, tai oli ennen. Nykyisin aika harvoin tulee käytyä! Ja vaikka oli missä vaan täälä kapaks tapahtunu, joku (on noita "kapakkatuttuja" vähän liikaaki menneiltä ajoilta) olis sen mulle kertonu! Sano, ettei sitä ymmärrä ittekkää (tietää et yleensä aina mä kuulen kaikki, on muuten hemmetin rasittavaa) miks teki ja just sielä?
Ja oli sillä siis kauhee morkkis, on vieläki! Ei se osannu oikein paikalla olla ja kokoajan olis tehny mun eteen kaikkee. Piti oikein pyytää rauhoittumaan, istumaan paikalla ja tulemaan kainaloon! Seksiä ei kehdannu ehdottaa, jos en enää kuulemma haluais sitä? Mut seki hoidettiin "alta" pois! Mietti, et uskaltaako/haluaako yksin enää mihinkää lähtee, eikä ainakaa montaa ottaa vaikka munkans lähtee? No, sekin nähdään ku tos muutaman viikon päästä (sanoin sille, et mee ny ku oot luvannu) parin kaverin kans menee, samalla lailla et nähdään taas jossain! Ja lupaamaan laitoin, ettei edes silmiin kato, jos sen jätkän jossain näkee!
Pakko se on luottaa kumminki, ei sitä sisällekkää lukita voi, enkä edes halua! Ja kyl mä uskon, et se kerta sille riitti, oli se morkkis sellanen! ...heh heh heh..piristi kummasti..ei yksin paha olo.... :D
Joo, ei sitä (tämä on siis aivan oma mielipiteeni) heti kannata luovuttaa. Mutta, jos se seksiin asti olis menny, epäilen hyvin suuresti, olisinko pystyny anteeks antaan! Tuskin olis avokkikaa edes kehdannu pyytää, on sillä niin paljo samanlainen mielipide niistä asioista! Se jätkä ei ainakaa olis yhtä helpolla päässy!!
Mutta jokainen tekee tyylillään...meitä on moneen junaan ja loput tulee resiinalla peräs! Jaksamisia kaikille....!
Paljon asiallisia ja aitoja juttuja. Aluksi ilkeät ja pirulliset kommentit häiritsivät, sitten niitä ei ollut enää huomaavinaan.
jäännistä nyt reilut kolme kuukautta, miehellä n. 7kuukauden pituinen salasuhde)
Alkuun puhuin joka päivä ja yö pahasta olosta, siitä miltä tuntuu kun puoliso ei olekaan sitä mitä hänen luulee olevan, siitä kuinka epäilee jokaista sanaa valheeksi, siitä kuinka epäilee kokoajan miehen menevän vieraisiin uudelleen.
Varmaan ensimmäiset 2 viikkoa, puhuin joka päivä ja itkin.
Sitten alkoi helpottaan mies otti hyvin huomioon lohdutti, halaili, silitteli, itki kaverina. Mutta ei osannut selittää miksi, mitä varten, vaan jäi miettimään sanoja, kuten hän sanoi.
Tavallaan helpotti kun mies ilmoitti menonsa, puhelunsa yms...
Mies myös pyysi aina minut matkaan kun lähti jonnekkin.
Nyt sitten tuli uusi jättiromahdus, minulla. Siis kaikki tuli mieleen, uudelleen sama paha olo purskahti pintaan, kyselin mieheltä miksi hän ei ole vieläkään selittänyt mitään, luuleeko hän että vaitiololla asia katoaa pois, että tuskin hän niin pahasti edes osaisi sanoa, kuin mitä on teoillaan loukannut.
Jokin miehen käytöksessä nosti taas kaikki pintaan.
Tänään kävin sitten lääkärissä ja romahdin siellä täysin, sain suoraan 4 viikkoa sairaslomaa, että voin käsitellä asiaa.
Saa teidät petetyt jäämään siihen suhteeseen. Nytkin joidenkin miesten suhteet on kestänyt kauan, kyse ei oo mistään pikku känni hairahduksesta. Mä häivyin oitis ja tekisin sen nykyisessäkin suhteessa jos niin kävis.
jotkut pelkäävät että elämä loppuu avioeroon, vaikka siitä se vasta minulla ainakin on alkanut.
Kuin meidän tarinaa olisin lukenut.
Mieheni ei haluaisi enää puhua asiasta, mutta minä romahdin viikonloppuna totaalisesti, vaikka oli ollut jo välillä helpompikin olla. Itkin ja piehtaroin kaikissa ahdistavissa kuvitelmissani miehestäni ja tästä toisesta.
Välillä alakaa pelottaa, että tämä kurja oloni ajaa mieheni pois, mitä en missään mielessä haluaisi. Mutta kun nämä tunteet ovat niin rajuja. Onkohan se normaalia, että päivät kuluvat niin, että sitä penkoo kaikkia paikkoja eikä itsekään enää tiedä, mitä etsii. Mieheni on työssä muualla viikolla ja minun on pärjättävä epäluuloinenni kotona. SE on todella vaikeaa.
MIeheni vakuuttaa, että suhde on päättynyt ja jotenkin sen uskonkin, mutta nytkin tuli kahden kuukauden jälkeen (siis kiinnijäämisestä) tosi paha olo.
Olen ihan väsynyt!
..ihan normaalia! Ja kyllä se tulee aina aika ajoin mieleen pitkänkin ajan päästä. Se vaan on niin, joitain asioita ei pysty unohtaan (ja nehän on tietysti just näitä pahimia "muistoja"). Mutta, kyllä se siitä pikku hiljaa alkaa helpottaa, ei varmaan kokonaan unohdu, mutta helpottaa! Eikä tuo asiaa yhtään helpota, että yksin kotona joudut olemaan kun miehes muualla töissä. Sitä pitää vaan uskaltaa taas alkaa luottamaan, ei siihen muuta keinoa ole! Koita kestää!!! ;)
Olipas jotenkin kannustava viesti. Kiitos siitä. Yritän tarttua seuraavaan:" on vaan uskallettava luottaa".
yritän löytää asioita, jotka ruokkivat enemmän varmuutta kuin epävarmuutta. MIeheni haluaisi, että muuttaisimme koko perhe hänen mukanaan hänen työ paikkakunnalleen (sama, missä suhdekin oli). kerroin hänelle, että pelottaa, kun ei ole varmuutta siitä suhteen päättymisestä. HÄn kuitenkin vakuuttaa, että hän teki valintansa ja se pitää. Ei ollut kuulemma aikomustakaan jättää perhettä eikä suhde ollut kovin syvällisellä tasolla. Hän sanoi, että uskoo, että ajan kanssa minäkin vakuutun asiasta. Onkohan näin?
Tuntuu, että epäilen vähän kaikkea. Pystyn kehittelemään uskomattomia juttuja päässäni...Ja sitten ahdistun niistä, vaikka ovat omia kuvitelmiani.
Onko kenelläkään ollut samanlaisia olotiloja?
tunteita käyt läpi. Samanlaisia minulla. Välillä tuntuu siltä, että oikein kiusaan itseäni noilla ajatuksilla. Luen rivien välistä kaikkea mitä mieheni sanoo, miten hän katsoo minua, mitä hän tekee... Haen merkkejä siitä rakastaako hän minua vai ei. Valehteleeko... yms. Koitetaan jaksaa!
Nytkin kurkkua kuristaa. Rinnassa ahdistus ja tuntuu, että olen jotenkin ihan ulkopuolinen kaikkeen nähden. Siltikö luonnollisia tunteita? Kuinkahan kauan näitä pitää jaksaa. Vai sairastunkohan ihan oikeasti? Miten saada tämä kasetti pääsät pois pyörimästä.
Mies kun varmaankin ihan oikeasti yrittää tosissaan.
Kyllähän täällä käynti on tavaksi muodostunut, ei siitä mihinkään pääse. Aiemmin en tiennyt tällaista palstaa olevankaan, mutta oma aviokriisi johti tännekin, vertaisten joukkoon...
Syksyllä tulee vuosi täyteen siitä kun sain selville varsin epämiellyttäviä tietoja vaimon edesottamuksista. Sitä jotenkin hakee tietoa ja ymmärrystä kun ei alkuun osannut suhtautua asiaan oikein mitenkään, oli yhtä suurta kysymysmerkkiä.
Täältä Suoli24 (heh) osastolta saa kuitenkin sitä tietoa ja näkemystä, ehkä sitä sitten voisi kutsua vertaistueksikin joissain keskusteluissa ainakin. Ikävää vain havaita, että sama kuvio toistuu aina vaan loputtomiin, uudet ihmiset tulee palstalle kysyen samoja kysymyksiä joita itsekin aikanaan esitin. Kriisin kulku ja eteneminen menee lähes poikkeuksetta saman kaavan mukaan: alkushokki, pahaolo, pahimman pahanolon väistyminen, seltitysten ja syiden etsiminen, pohtiminen, analysointi...
Tämä palsta on kuitenkin monelle se henkireikä, jonka avulla saa itseään eheytettyä. Ja se onkin aika tärkeä asia se.
Olen huomannut saman, että petettyjen tunteet jotenkin kulkevat samaa rataa ja kaikki käyvät, kukin omalla tavallaan, nuo mainitsemasi vaiheet läpi. Nyt kun omasta kriisistäni on vähän yli kakasi vuotta aikaa olen siinä vaiheessa, että opettelen antamaan anteeksi, niin miehelleni kuin itsellenikin. Niin hölmöltä kuin se kuullostaakaan niin itsellekkin pitää osata antaa anteeksi. Sille toiselle naiselle tuskin osaan antaa anteeksi, mutta toisaalta, ei kai minun tarvitsekkaan. En ehkä vihaa häntä, mutta en paljon muutakaan. Yritän ajatella, että olen arvokas ja rakastettava, että minä saan vaatia elämältä jotakin hyvää ja minulla on oikeus ajatella, että vielä onnistumme mieheni kanssa. Helppoa se ei ole... Jonkinlaisen varjon tälläinen aina suhteeseen varmasti jättää. Anteeksi voin yrittää antaa, tuskin unohdan koskaan. Kaikkea hyvää sinulle ja jaksamista!
Aika kauan kestää eheytyä tällaisesta elämänkokemuksesta (siis puolison sivusuhteesta), sinullakin siis jo päälle kaksi vuotta mennyt ja vieläkin asia on jollain tavalla "akuutti".
En tiedä miten pettäjäosapuoli "eheytyy" ja millä aikataululla (ei ole sitä kokemusta siitä roolista, eikä tule) mutta tuskinpa kumpikaan osapuoli osasi kuvitella miten iso "projekti" tämän käsittely on.
Oma urakka on vielä pahasti kesken vaikka kohta jo vuosi tulee täyteen totaalisesta "elämänmuutoksesta"... Toki ymmärrän, että eihän tämä kokemus tapa eikä ehkä vahvistakaan, mutta ainakin muuttaa kaiken. Elämän raadollisuus tulee tämän kautta aika kovin päin näköä, usko ihmiseen horjuu rankasti. Kyynisyyttä/katkeruuttakin tullut kuvioon, onneksi vain sen verran minkä jaksaa kantaa...
Jatkoa myös sinulle, kohtalotoveri.