Elän elämäni vuotta 2006 ja mikään ei tunnu miltään...
Olen ollut parisuhteessa 3v vuotta ja kuollut henkisesti sisältä päin. Välillämme suhteessa ei ole enää kuin ystävyyttä.Vuosi sitten tunsin vielä intohimoa ainuttani kohtaan... sen jälkeen olen muuttunut. Miksi...?
Varmaan siksi että...?
2004 syksyllä ryhdyin äitini tukihenkilöksi taistelussa syöpää vastaan. Olin mukana niin hyvässä kuin pahassa... kunnes kuolema taivutti hänet pois tästä maallisesta elämästä 2005 kesällä. En muista kesästä juurikaan mitään, yhteisiä hetkiä puolisoni kanssa ei juurikaan ollut tai en ainakaan muista niistä ajoista mitään. Syksyllä 2005 pysähdyin... ymmärtämään kuinka yksinäistä elämäni onkaan. Siis henkisesti... olin kuin tyhjiö joka imi minusta elinvoiman ja ilon.
Surullista...
Mutta elämä ei ollut vielä näyttänyt vielä kaikkea... Isäni sairastui syöpää syksyllä 2005.Taas kaikki alkoi alusta... kaikki sairaalat, hoidot, takaiskut. Isäni kuoli nyt keväällä ystävänpäivänä.
Ympärilläni ei ole kuin kuolemaa... ei iloa vain surua. En tunne enää mitään, en itsestäni, en muista.
Ainut toiveeni on että voisin selvittää päätäni yksin... pois kaikesta. Olla yksin ja kohdata kaikki yksin... edes hetken.
Kestääkö parisuhde tälläistä...?
Olen ollut parisuhteessa 3v vuotta ja kuollut henkisesti sisältä päin. Välillämme suhteessa ei ole enää kuin ystävyyttä.Vuosi sitten tunsin vielä intohimoa ainuttani kohtaan... sen jälkeen olen muuttunut. Miksi...?
Varmaan siksi että...?
2004 syksyllä ryhdyin äitini tukihenkilöksi taistelussa syöpää vastaan. Olin mukana niin hyvässä kuin pahassa... kunnes kuolema taivutti hänet pois tästä maallisesta elämästä 2005 kesällä. En muista kesästä juurikaan mitään, yhteisiä hetkiä puolisoni kanssa ei juurikaan ollut tai en ainakaan muista niistä ajoista mitään. Syksyllä 2005 pysähdyin... ymmärtämään kuinka yksinäistä elämäni onkaan. Siis henkisesti... olin kuin tyhjiö joka imi minusta elinvoiman ja ilon.
Surullista...
Mutta elämä ei ollut vielä näyttänyt vielä kaikkea... Isäni sairastui syöpää syksyllä 2005.Taas kaikki alkoi alusta... kaikki sairaalat, hoidot, takaiskut. Isäni kuoli nyt keväällä ystävänpäivänä.
Ympärilläni ei ole kuin kuolemaa... ei iloa vain surua. En tunne enää mitään, en itsestäni, en muista.
Ainut toiveeni on että voisin selvittää päätäni yksin... pois kaikesta. Olla yksin ja kohdata kaikki yksin... edes hetken.
Kestääkö parisuhde tälläistä...?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Moi!
Sun elämässä on ollu rankkoja hetkiä viime aikoina. Ihanaa, että sun puoliso on ollut sun tukena sen ajan :)
Varmaan oot poissa tolaltas vanhempiesi kuoleman takia. Vanhempien kuolema varmaan antaa sulle paljon ajattelemisen aihetta, niin että parisuhteellesi jää nyt vähemmän aikaa kun on mutta ajateltavaa. Se on luonnollista. Mutta se ei tarkota että parisuhteesi on huono. Vai onko susta aikaisemminkin tuntunut siltä parisuhteessasi?
Kehottaisin sua jättämään parisuhteesi nyt vähän vähemmälle huolehtimiselle. Keskity vaan vanhempiesi kuolemien käsittelyyn mielessäs. Kun tunteesi selkiävät (ajan kanssa?) niin varmasti parisuhde tuntuu taas vähitellen siltä, miltä se on tuntunu aikasemminkin. Tai sitten ei...Hankala kommentoida asiaa sen paremmin tietämättä. Kuuntele sydäntäsi ja anna ajan vähän kulua ennen kuin teet isoja päätöksiä.
Sun täytyy ehkä vähän varoa nyt, ettei mene lapsi (eli parisuhde) pesuveden mukana.
Jaksamista sinulle :)
No rankat asiat kuuluvat elämään, muuten se ei olisi elämää. Toisaalta kaikkihan me täältä joskus kuollaan ja kyllähän se on lapsien tehtävä saattaa omat vanhempansa hautaan.Mutta kuitenkin...
Elin kuitenkin melkein vuoden sairaiden vanhempieni rinnalla ja samalla yritin elää puolisoni rinnalla.Sitä en tiedä kuka vei "voiton", mutta jokin on muuttunut minussa. Jokin sisällä oleva juttu, jota en pysty kuvailemaan.
Voi olla että yritän elää nyt kuolleiden vanhempieni elämää, yrittämällä toteuttaa niitä unelmia joita he eivät ehtineet toteuttaa. Tuntuu vain siltä että, yksinolo on nyt parasta lääkettä minulle ainakin nyt. Nautin suunnattomasti esim. lähteä motarilla ajelemaan pitkiä maalaislenkkejä, käydä paikoissa jossa en ole koskaan ennen käynyt. Mutta samalla tunnen syyllisyyttä parisuhdettani kohtaan, koska samalla kun keskityn itseeni laiminlyön suhdettamme...
Tämä on aika tunteiden kirjokkuutta, vähän niin kuin syksyllä metsässä... olen kyllä yrittänyt etsiä surua itsestäni mutta en ole sitä vielä löytänyt.
Pitää kai jatkaa etsintää...
tuollaiset menetykset vaatii aina itsensä kovettamista että niistä selviää, jolloin tunteet menee muurin taakse. Mutta vielä pahempaa on jos menetttää vaikka oman lapsensa elävän tai pitkään kannetun. Omien vanhempien menetyksestä selviää kyllä, se on kuitenkin luonnollista. Toivottavasti sun kumppanisi oivaltaa antaa sulle aikaa..