Ollut naimisissa 30v.Lapset muuttamassa kotoa pois,mieheltäni EN KOSKAAN ole saanut minkäänlaista hellyyden osoitusta....kärsin masennuksesta,ja tiedän mistä se johtuu.Terapeutille en ole kertonut mitä "todellisuudessa" elämäni on,tuntuu että kukaan ei pysty minua auttamaan ja neuvomaan...työuupumuksen vuoksi meni työpaikka,nyt olen "hänen"elätettävänä,miten voi lähteä tästä helvetistä,kun ei ole töitä,ei luota itseensä,kun ei koskaan ole asunut yksin.Tuntuu hirveälle kirjoittaa tänne,mut sydän on niin täynnä,tuntuu etten jaksa.
kuulostaa varmaan tyhmältä
jos joku sanoisi...
101331
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Puhu sille terapeutille. Hänellehän maksetaan sinun auttamisestasi ja kuuntelemisestasi. Puhu ystäville tai sukulaisille. Jos lapset ovat jo lentäneet pesästä, pärjäät ihan varmasti yksin myös taloudellisesti vaikka tällä hetkellä olisitkin työtön. Ota yhteyttä vaikka seurakuntasi perheasiainkeskukseen. Sieltä saat käytännön neuvoja.
Ja masennus on sairaus. Hae siihen apua. On lääkkeitä, jotka auttavat. Sinulla on vain tämä yksi elämä - älä hukkaa sitä, mitä siitä on jäljellä.
et voita siinä mitään, että kaunistelet terapeutillesi asioitasi. Hän pyrkii auttamaan sinua, mutta ei ole mikään ajatustenlukija.
Toisaalta, nytkö vasta olet herännyt huomaamaan, ettei miehesi ole ollut hellä ikinä? 30 vuotta on pitkä aika...voihan näin ollakin, mutta masennus on sairaus, joka saa monet asiat kärjistymään ja näyttämään synkemmiltä kuin ne ovat. Sanon siis, että ei kannata hätiköidä eikä aina "uskoa" itsessään niitä kaikista synkimpiä ajatuksia.
Niimpä juuri,nyt "vasta"olen alkanut ajattelemaan,ettei tämä tästä miksikään muutu,(niin tyhmältä kuin kuulostaakin)olen lasten takia yrittänyt jaksaa,kaikki on ehkä ulkopuolisen silmissä ok.Mut etäisyys on pitkä välillämme....minä en pysty enää anteeksi antamaan,hänen loukkauksiaan ja tekojaan.Tiedän mitä on masennus...enkä varmaankaan tee "hätiköityä"päätöstä minkään suhteen,kun olen "kestänyt" tähänkin asti.Mut nyt kun alkaa silmät avautua,ja miettii tätä.Niin voi h....tti kuinka tyhmä olen ollut ja oon.
lainkaan tyhmältä. Tiedän kokemuksesta miltä se tuntuu kun ei saa puolisolta kaipaamaansa hellyytä ja rakkautta.
Voita pelkosi, kerro terapeutillesi kaikki, juuri niinkuin asiat on. Jos et kerro, ei hän pysty auttamaan. Apua kyllä saat ja pääset kiinni uuteen elämään.
luen niitten ihmisten kirjoittamia kirjeitä ja kirjoja, jotka on olleet saksalaisten keskitysleireillä. Pahempaa helvettiä ei olekkaan!
vuotta terapiassa. Vei melkein ensimmäisen vuoden, että en halunnut puhua suoraan, miten asiat minun mielestäni olivat ja miten tunsin...häpesin. Täydellinen avoimuus on sinulle itsellesi hyödyksi, ei terapeuttia kannata hävetä ja ujostella. Terapian alussa olin melko tytyväinen avioliittooni, olin vaan pahasti masentunut. Vähitellen kun aloin ymmärtää, että olin melkein 30 vuotta ollut hyväksikäytettävä "hölmö", joka teki mitä vaan, jotta se puoliso olisi tyytyväinen ja onnellinen. Aloin tykätä itsestäni ja ymmärsin että myös minulla on oikeus saada hellyyttä ja läheisyyttä eikä vain antaa sitä ja kaikessa täyttää toisen toiveita. Kävi niin, että mieheni ei voinut sietää muutostani ja parantumistani masennuksesta. Hän löysi uuden naisen ja minä hain asian paljastuttua välittömästi eroa. Avioero ei ole koskaan helppo ja kevyt asia mutta nyt puolitoista vuotta eron jälkeen olen tekemääni ratkaisuun enemmän kuin tyytyväinen. Olen ollut rehellinen ja uskollinen itselleni ja silloin on helppo elää. Mielenterveyskuntoutujasta on tullut itsensä työllä elättävä ihminen, joka on oppinut iloitsemaan pienistä asioista.
Uskalla katsoa rohkeasti sitä, mikä olet...hyvää ja pahaa, vihaa ja rakkautta. Se kannattaa! Onnittelen sinua siitä, että olet uskaltautunut terapiaan.
terapeutti sinua "auta" tai "neuvo" siinä, mitä sinun pitäisi tehdä. Kun käsittelet ja paljastat avoimesti tunteitasi, sinussa tapahtuu oppimisprosessi ja teet itse ne ratkaisut, jotka auttavat sinua terveellisempään elämään. Terveys on tärkein velvollisuutesi. Minulle terapia oli elämäni käännekohta...ota sinäkin siitä kaikki hyöty irti!
"Tuntuu hirveälle kirjoittaa tänne,mut sydän on niin täynnä,tuntuu etten jaksa."
Minua ei hirvitä yhtään kirjoittaa netin foorumeilla. Tykkään tästä puuhasta kovasti.
Terapiaa kävin vain 13 kertaa, joten en pysty vertailemaan eri terapiamuotoja.
Sen tiedän kuitenkin, että terapioissa on eroja.
Ehkä ap. jännität terapeuttiasi. Et uskalla olla tarpeeksi avoin. Kuorit kuin sipulia. Se voi olla sinulle paras tapa toipua. Kerta rysäys voisi olla terapeutillekin liian iso haaste.
30 vuotinen sota ja sitten Festfalenin rauha.
Kyllä rauhanneuvottelutkin ovat aikaa vieviä.
Exänikin käy terapiassa masennuksen takia.
Mies ei kestä kuunnella mitään ikäviä asioista.
Häntä ei voi syyttää yhtään mistään.
Kun hän aikoinaan masentui päivä päivältä pahemmin, sain osakseni kummallisia moitteita.
Mikään ei ollut hyvä eikä häntä saanut millään konstilla hyvälle tuulelle.
Samanlaisia puuskia oli jo avioliiton alkuaikoina, kun olen asiaa tarkemmin muistellut.
Nettikeskustelu on hyvää terapiaa live-terapian ohella.
Minulle näistä jutuista on ollut hyötyä.
Olen nykyään tasaisen hyvällä tuulella. Lueskelin aamulla lehtiä. Me-lehdessä Tommy Tabermann kirjoitti mukavan kolumnin ongelmista.
Joillakin ihmisillä ei ole ongelmia ja siitäkin tehdään ongelma.
Meillä avioeronneilla ja sitä harkitsevilla onneksi ongelmia riittää.
Luin www.plaza.fi/Ellit/Kristallipallopalstalta, että järkevälle ihmiselle elämä on komedia ja tunteelliselle ihmiselle tragedia.
Luulisin, että olen aina kallistunut komedian puolelle. Näin huvittavia asioita siellä, missä ihmiset yleensä pillivät itkua.
Kirjoitin eilen Plazan foorumille omasta mielestä niin kaunista tekstiä, että kyyneleet valuivat sitten pitkin poskia. Työkaveri sanoi minulle, että olen rasittuneen näköinen. Tuumasin siihen, että sitä se nettiin tuijottaminen teettää.
Illalla sitten laitoin pumpulitupot silmille ja nukahdin. Turvotus on jo pois.
Pitäkää rakaat palstalaiset huolta, että en enää skriivaa liian herkkää tekstiä. Ei ole kiva kulkea ihmisten ilmoilla silmät turvoksissa.
Luin vastauksianne moneen kert.Oikeassa olette...täällä ollaan vain kerran,uskallusta puuttuu,lapsille järkytys...mut jotain on ryhdyttävä asian eteen tekemään,kävi miten kävi.Kynnysmatto en jaksa enää olla.
eli 30 vuotta elin parisuhteessa josta lähdin ja erosin lopullisesti kun lapset lähti maailmalle.
Olis ollu kauheeta jatkaa kun toinen kohteli kun kynnysmattoa!
Muita piti rinnalla ja jos en olis lähteny olisin seonnu!
Se oli pitkä prosessi mutta nyt olen onnellinen että erosin!