seurustelin melkein 2kuukautta ihanan pojan kanssa, joka oli kaikkea sitä mitä olin aina halunnut miehestä. tapasimme vappuna ja hän on nyt armeijassa. tiedettiin jo alussa että tulee olemaan vaikeaa saada pohjaa suhteelle kun nähdään harvoin ja aikaa ei ole paljon. ensimmäinen kuukausi meni ihanasti mut sit tiputtiin jo arkeen ja aika ei vaan enää riittäny, vaikka molemmat halusi olla yhdessä. sitten yhdessä päätettiin että nyt ei ole oikea aika seurustella, tämä olisi liian kuluttavaa molemmille ja myöhemmin tän päätöksen teko olisi vielä vaikeampaa kun tunteet olis kasvanu lisää. itse olin jo ehtiä kiintyä todella paljon ja ehkä jopa rakastua. nopeaa toimintaa- tiedän.
päätös oli tosi vaikea ja rankka mutta molemmat tajusi että se on järkevin päätös kaikista mahdollisista. nyt sitten tottakai on haikea olo ja suru on käsinkosketeltavaa. kun nyt sitten kaipaisin tukea niin pari hyvin läheistä ihmistä on tässä erosta neljän päivän jälkeen alkaneet laukomaan omia mielipiteitään mun asioista ja puhuu sellaista paskaa että oikein kauhistuttaa. he ikäänkuin koittavat saada mut uskomaan etten ollut oikeasti muka onnellinen ja että jos suhde olisi ollut hyvä niin se olisi kestäny intin ihan koska vaan. tuntuu tosi pahalta ku omia, tärkeitä muistoja koitetaan mustamaalata ja kun mulla ei ole exästäni mitn pahaa sanottavaa ja olemme kavereita keskenään edelleen. nyt kun todella tarvitsisin tukea niin en sitä saa niiltä joita olen itse auttanut aina ja se lisää vaan surua ja pettymystä.
onko kellään muulla samanlaisia kokemuksia??
päätös oli tosi vaikea ja rankka mutta molemmat tajusi että se on järkevin päätös kaikista mahdollisista. nyt sitten tottakai on haikea olo ja suru on käsinkosketeltavaa. kun nyt sitten kaipaisin tukea niin pari hyvin läheistä ihmistä on tässä erosta neljän päivän jälkeen alkaneet laukomaan omia mielipiteitään mun asioista ja puhuu sellaista paskaa että oikein kauhistuttaa. he ikäänkuin koittavat saada mut uskomaan etten ollut oikeasti muka onnellinen ja että jos suhde olisi ollut hyvä niin se olisi kestäny intin ihan koska vaan. tuntuu tosi pahalta ku omia, tärkeitä muistoja koitetaan mustamaalata ja kun mulla ei ole exästäni mitn pahaa sanottavaa ja olemme kavereita keskenään edelleen. nyt kun todella tarvitsisin tukea niin en sitä saa niiltä joita olen itse auttanut aina ja se lisää vaan surua ja pettymystä.
onko kellään muulla samanlaisia kokemuksia??
Vastaukset 1
Vanhimmat
siinä ei opi toisesta mitään muuta kuin nimen...
olet varmasti nuori, joten kyllä se siitä, uusia tulee eteen. Ja jos ette kerran ehtineet näkemäänkään niin onko se nyt se "elämän rakkaus"