Erosin poikaystävästäni järkisyistä kaksi kuukautta sitten. Yhdessä oltiin kolme ja puoli vuotta. Jätin hänet, koska en uskonut yhteiseen tulevaisuuteen ja koin määrittelemätöntä ahdistusta liittyen seksiin ja koko yhdessäoloon. Tyypillistä.
Kuitenkaan en saa rauhaa ilman häntä. Elämä on kolkkoa ja siitä puuttuu paljon. Vaikka seksimme ei toiminut hyvin, tunsin ja tunnen suurta vetovoimaa häneen edelleen, vaikka emme näe. Pahaolo ja tuska hiipii joka päivä salakavalasti elämään enkä jaksaisi elää ilman häntä. Hänen kanssaan eläminen taas oli vaikeaa erilaisten arvomaailmojemme ja persooniemme vastakkaisuuden takia. Eropäätökseni perustui järkeen ja lapsuuteni unelmaan tehdä tästä yhdestä elämästä kauniimpaa ja parempaa millaiseksi eletty aika hänen kanssaan muodostui.
Tarvitsen häntä silti. Suhteemme aikana en koskaan saavuttanut orgasmia hänen kanssaan. Kommunikointi oli vaikeaa.
Teinkö oikean valinnan, vaikka särjin sydämeni? Hoidan kaikki arkipäivän työt, opiskelut ja harrastukset kiitettävästi, mutta en jaksa elää.
Kertokaa kokeneemmat valinnoistanne, millaiset ratkaisut ovat johtaneet edes jonkintasoiseen onnellisuuteen?
Himoitsen miestäni päivittäin, ja samalla vihaan häntä hänen elämäntyylinsä ja tekojensa takia, vaikka suhteeseemme ei liittynyt esim. pettämistä tai kovaa riitelyä. Hän ei olisi halunnut erota, vaan yrittää.
Olinko liian ylpeä ja itsekeskeinen? Ero ei vaikuta mitenkään toimintaani, mutta sisältä olen aivan palasina. Olen vasta 22-vuotias, ja pelkään suunnattomasti, ettei kaipaus häneen hälvene vaan kasvaa päivä päivältä, ja taistelen tässä järjen ja tunteen välillä.
En saa rauhaa...aikako parantaa?
Kuitenkaan en saa rauhaa ilman häntä. Elämä on kolkkoa ja siitä puuttuu paljon. Vaikka seksimme ei toiminut hyvin, tunsin ja tunnen suurta vetovoimaa häneen edelleen, vaikka emme näe. Pahaolo ja tuska hiipii joka päivä salakavalasti elämään enkä jaksaisi elää ilman häntä. Hänen kanssaan eläminen taas oli vaikeaa erilaisten arvomaailmojemme ja persooniemme vastakkaisuuden takia. Eropäätökseni perustui järkeen ja lapsuuteni unelmaan tehdä tästä yhdestä elämästä kauniimpaa ja parempaa millaiseksi eletty aika hänen kanssaan muodostui.
Tarvitsen häntä silti. Suhteemme aikana en koskaan saavuttanut orgasmia hänen kanssaan. Kommunikointi oli vaikeaa.
Teinkö oikean valinnan, vaikka särjin sydämeni? Hoidan kaikki arkipäivän työt, opiskelut ja harrastukset kiitettävästi, mutta en jaksa elää.
Kertokaa kokeneemmat valinnoistanne, millaiset ratkaisut ovat johtaneet edes jonkintasoiseen onnellisuuteen?
Himoitsen miestäni päivittäin, ja samalla vihaan häntä hänen elämäntyylinsä ja tekojensa takia, vaikka suhteeseemme ei liittynyt esim. pettämistä tai kovaa riitelyä. Hän ei olisi halunnut erota, vaan yrittää.
Olinko liian ylpeä ja itsekeskeinen? Ero ei vaikuta mitenkään toimintaani, mutta sisältä olen aivan palasina. Olen vasta 22-vuotias, ja pelkään suunnattomasti, ettei kaipaus häneen hälvene vaan kasvaa päivä päivältä, ja taistelen tässä järjen ja tunteen välillä.
En saa rauhaa...aikako parantaa?
Vastaukset 1
Vanhimmat
"aika parantaa haavat". Järkyttävä vanha klisé, mutta pitää vain paikkaansa.
Tiedän tunteesi niiiiiiin hyvin. Olet vielä nuori, mutta sinusta tuntuu, että elämä saattaa mennä ohi, kun nyt teit tämän ratkaisun. Usko minua; se ei ole niin.
Itse tein sen ratkaisun, että otin "epätyydyttävän" poikaystäväni aikoinaan (vähän sinua nuorempana) takaisin, koska ajattelin, että en EHKÄ saisi ketään muuta koskaan!! Että olisi parempi, että minulla olisi edes hänet. Apua!
Älä ikinä tee tätä samaa virhettä!
Anna ensin ajan parantaa vähän haavojasi. Teidän erostanne on vasta kolme kuukautta, eikä siinä ajassa ehdi kasaamaan ajatuksiaan ja tunteitaan kokoon. Anna itsellesi vielä aikaa.
Tulet ehkä kaipaamaan hänen hyviä ominaisuuksiaan vielä sittenkin kun tapaat sen uuden kaverin, ja on ihan ok verrata miesten ominaisuuksia, mutta eivät nekään tunteet tarkoita, että haluat/tarvitset tätä exää oikeasti elämääsi.
Paljon tsemppiä sinulle taisteluusi! Pää pystyyn vaan ja rauhallisesti eteenpäin.