Heipparallaa kaikille, joilla työn takia näkyy punasia pisteitä tietokoneen ruudulla. Kerronpa teille pitkän tarinani kuinka minä tein, jos se vaikka innostaisi jonkun samaan.
Valmistuin vuonna 2005 mainosalan työtehtäviin, joita en valmistuttuani ollut tehnyt palkkatyössä päivääkään. Olin tietenkin tehnyt töitä harjoittelussa ja freelancerina, sekä kesätöissä mutta hyvinkin tyypillisesti taskussa ei ollut uunituoreiden papereiden lisäksi paljoa muuta kun hillitön intohimo alaa kohtaan ja rutkasti halua lähteä tekemään "unelmien duunia". Odotukset oli korkealla ja jalat pilvissä, haaveilin ihanasta työpaikasta mainosalalla, miten pääsisisn toteuttamaan itseäni, kertomaan ideoitani, suunnittelemaan iskeviä mainoslauseita ja toteuttamaan pistävän tyylikkäitä mainoskampanjoita.
Pääkaupunkiseutu kutsui pohjoisen tyttöä ja suunnitelmille alkoi löytyä pontta siipien alle. Odotin innolla ensimmäistä työpäivääni suuressa kansainvälisessä firmassa, johon olin päässyt uusmediatiimiin, erittäin mediaseksikkäällä nimikkeellä joka käyntikortissa näytti "mielettömältä". Luulin olevani onnekas ja saaneeni vihdoin haukata palan unelmaa...kunnes ensimmäinen työpäiväni romutti jo kaikki haaveeni. Minut suljettiin porukan ulkopuolelle heti. Minulle ei puhuttu, ensimmäisen viikon aikana ruokapöydässä kukaan ei edes kysynyt kuka olen, huomenta ei sanottu..aloin käpertyä itseeni ja unohtaa syyn miksi työtäni tein, en nauttinut mistään ja minua huimasi töissä. Istuin avokonttorissa kuin pataässä ihmisten ympäröimänä, mutta mielettömän yksinäisenä ja surullisena. Olin ainoa "tiimissä" joka teki vastaavia töitä ja olin ainoa koko firmassa joka osasi käyttää yhtä tiettyä ohjelmaa. Minua siis kadehdittiin "erikoisasemani takia" ja kanssani ei puhuttu koska "Ei me tajuta kuitenkaan mitään siitä mitä sä teet!". Keski-ikäisten naisten kateus oli hillitön, murre jota puhuin aiheutti piilovittuilua, vaatteet joita pidin kommentoitiin lyttyyn, jos kysyin heiltä jotain asiaa, vastaus oli "No MIEPÄS kerron!", korostaen murretta jota puhuin. Se satutti. Iloisesta ja puheliaasta tytöstä tuli kyyninen ja sulkeutunut. Aloin pelkäämään ihmisiä, en osannut enää keskustella kenenkään kanssa, itsetuntoni romahti pohjalukemiin ilman merkkiäkään kuinka sen saisin nostettua ylöspäin. Tein päätökseni: joko lähden tai joudun lääkitykseen. Vaikka täälläpäin Suomea masennuslääkkeitä tunnutaan napsivan kuin karkkeja, päätin että taistelen niitä vastaan viimeiseen saakka. Työsuhdettani ei voitu purkaa määräaikaisuuden takia, joten päätin sinnitellä sen loppuun. Kun työt vihdoin loppuivat ja palautin firman avaimet vastaanottoon, purskahdin pihalla hillittömääm itkuun ja itkin koko matkan kotiin autossani niin että ihan vapisin. SE OLI OHI.
Uusi työpaikkani oli taas mediaseksikäs nimike, mutta ei edelleenkään kaipaamani media-alan yritys. En tajua kuinka ajauduin aina vain kauemmas unelmastani, mutta halusin ehkä vain kokeilla toimisiko "mediatiimi" eri alan yrityksissä. Huomasin heti, että pomoni oli hieman narsistinen ja olin hänen ainoa alaisensa. Mediatiimimme sisälsi vain meidät kaksi. Hän oli nainen, joka minun myötäni yleni päälliköksi. Jotain muutakin taisi samalla nousta päähän kuin nimike. Hänen tyylinsä toimia oli ala-arvoinen. Kuulin jo parin viikon jälkeen talossa oltuani, ettei kukaan ollut halunnut hakea paikkaani talon sisäisessä haussa...se ei lisännyt intoani tehdä töitä, ja mielessä kummittelivat vielä edellisen työpaikan kiusaamiskokemukset. Tuntui että työpanoksestani otettiin kaikki mehut irti, mutta kiitosta eikä etuja siitä koskaan tullut vaikka olisin tehnyt firmalle 10 000 euron mainoskulusäästöt omilla osaamisillani ja taidoillani. Mitä paremmin ja nopeammin teit, sitä enemmän höykytettiin ja vaadittiin. Kiire oli mieletön ja sitä luotiin lisää epämääräisellä sähläämisellä joka asiassa, organisointi mätti pahemman kerran ja aloin taas tuntea väsymyksen ja masennuksen oireita, jotka alkoivat puskea pintaan. En saanut öitä nukuttua. Tunsin että elämäni on pilalla ja olen umpikujassa.
Eräänä yönä istuin ikkunani ääressä ja mietin, mitä oikeasti elämältäni haluan. Pelkäänkö yksinolemista? En. Olisiko minusta tekemään nämä samat asiat yksin? Olisi, ja paremmin. Uskallanko ottaa riskin? Miksi ei, tipahdan matolta lattialle. Nautinko nyt elämästäni? En. Olenko onnellinen? En. Jaksanko tätä elämää enää? En. Voinko muuttaa sitä? Voin.
Kaikkein eniten olen aina vihannut asioista valittamista ilman pyrkimystä muutokseen. Jokaisella on mahdollisuus ohjata tätä omaa elämää, vaikka se ei aina siltä tunnukkaan. Näiden pohdintojen jälkeen seuraavana päivänä sydän kurkussa ja ilonpilke silmissä marssin narsistipomoni huoneeseen ja hymyillen ilmoitin irtisanoutuvani työstäni. Kun hän kysyi mitä lähden tekemään, sanoin vielä leveämmin hymyillen :"En tiedä".
Nyt olen yksityisyrittäjä. Olen ihmetellyt aamuisin, kuinka kauniita ne ovat kun ei ole kiire. En lähde enää pää kolmantena jalkana aamuruuhkaan, vaan keitän kahvit ja avaan tietokoneen. Teen työkseni sitä mitä eniten maailmassa RAKASTAN, eikä tämä tunnu edes työltä. Asiakkaiden hankinta ja mynti tuntuu innostavalta ja ideoita markkinoinnin sekä tuotteiden kehittämisen löytyy koko ajan. Nään nyt selvästi taaksepäin, mitä olen oppinut edellisissä paikoissa. Nyt olen siinä pisteessä, johon halusin päästä silloin, kun silmät sinisinä katsoin ihanaan tulevaisuuteeni valmistumisen jälkeen. Vuosia on kulunut melkein kaksi, ja henkistä kasvua tapahtunut kymmenen vuotta. Tiedän pärjääväni itse, kiusaaminen ja porukasta ulos sulkeminen teki minusta lopulta vahvemman olla nyt yksin, en kaipaa enää PK-seudun työympäristöä ja ihmisiä, en viihdy täällä toimistotyössä. Yksityisyrittäjänä olen suorassa kontaktissa pienasiakkaideni kanssa, joille saan suunnitella ja toteuttaa ideoitani, he kuuntelevat ja tahtovat tehdä yhteistyötä kanssani. Ensimmäistä kertaa minulla on työkavereita, jotka haluavat työskennellä kanssani, ja vielä maksavat palkkani! Itsetuntoni on hitaasti ja varmasti lähtenyt kohoamaan, kun olen huomannut, että minustahan pidetään. Ehkä yksityisyrittäjää on turha kadehtia, taikka sitten teen juuri työtä omien kaltaisteni yrittäjien kanssa, joilla ei ole mitään syytä kadehtia. Ehkä he ovat kulkeneet saman polun kuin minäkin.
On hassua huomata, että sen jälkeen kun päätökseni tein ja lähdin raivaamaan tietäni sitä kohti vauhdilla satakymmenen, ei mitkään esteet ole voineet minua pysäyttää. Päinvastoin, tunnen, että minua työnnetään eteenpäin tällä valitsemallani tiellä. Kiitän joka hetki Luojaani siitä että saan elää unelmaani, tehdä sitä mitä rakastan ja että tie näyttää vihdoin avautuvan eteeni mielenkiintoisena ja kirkkaampana. Elämä tuntuu elämisen arvoiselta.
Haluaisin sanoa teille kaikille koko 27-vuotiaan elämäni syvällä rintaäänellä. Menkää tavoittelemaan unelmianne! Minä tein sen hypyn tyhjään, einkä hetkeäkään pimeässä pudotuksessa pelännyt ja se kannatti.
Valmistuin vuonna 2005 mainosalan työtehtäviin, joita en valmistuttuani ollut tehnyt palkkatyössä päivääkään. Olin tietenkin tehnyt töitä harjoittelussa ja freelancerina, sekä kesätöissä mutta hyvinkin tyypillisesti taskussa ei ollut uunituoreiden papereiden lisäksi paljoa muuta kun hillitön intohimo alaa kohtaan ja rutkasti halua lähteä tekemään "unelmien duunia". Odotukset oli korkealla ja jalat pilvissä, haaveilin ihanasta työpaikasta mainosalalla, miten pääsisisn toteuttamaan itseäni, kertomaan ideoitani, suunnittelemaan iskeviä mainoslauseita ja toteuttamaan pistävän tyylikkäitä mainoskampanjoita.
Pääkaupunkiseutu kutsui pohjoisen tyttöä ja suunnitelmille alkoi löytyä pontta siipien alle. Odotin innolla ensimmäistä työpäivääni suuressa kansainvälisessä firmassa, johon olin päässyt uusmediatiimiin, erittäin mediaseksikkäällä nimikkeellä joka käyntikortissa näytti "mielettömältä". Luulin olevani onnekas ja saaneeni vihdoin haukata palan unelmaa...kunnes ensimmäinen työpäiväni romutti jo kaikki haaveeni. Minut suljettiin porukan ulkopuolelle heti. Minulle ei puhuttu, ensimmäisen viikon aikana ruokapöydässä kukaan ei edes kysynyt kuka olen, huomenta ei sanottu..aloin käpertyä itseeni ja unohtaa syyn miksi työtäni tein, en nauttinut mistään ja minua huimasi töissä. Istuin avokonttorissa kuin pataässä ihmisten ympäröimänä, mutta mielettömän yksinäisenä ja surullisena. Olin ainoa "tiimissä" joka teki vastaavia töitä ja olin ainoa koko firmassa joka osasi käyttää yhtä tiettyä ohjelmaa. Minua siis kadehdittiin "erikoisasemani takia" ja kanssani ei puhuttu koska "Ei me tajuta kuitenkaan mitään siitä mitä sä teet!". Keski-ikäisten naisten kateus oli hillitön, murre jota puhuin aiheutti piilovittuilua, vaatteet joita pidin kommentoitiin lyttyyn, jos kysyin heiltä jotain asiaa, vastaus oli "No MIEPÄS kerron!", korostaen murretta jota puhuin. Se satutti. Iloisesta ja puheliaasta tytöstä tuli kyyninen ja sulkeutunut. Aloin pelkäämään ihmisiä, en osannut enää keskustella kenenkään kanssa, itsetuntoni romahti pohjalukemiin ilman merkkiäkään kuinka sen saisin nostettua ylöspäin. Tein päätökseni: joko lähden tai joudun lääkitykseen. Vaikka täälläpäin Suomea masennuslääkkeitä tunnutaan napsivan kuin karkkeja, päätin että taistelen niitä vastaan viimeiseen saakka. Työsuhdettani ei voitu purkaa määräaikaisuuden takia, joten päätin sinnitellä sen loppuun. Kun työt vihdoin loppuivat ja palautin firman avaimet vastaanottoon, purskahdin pihalla hillittömääm itkuun ja itkin koko matkan kotiin autossani niin että ihan vapisin. SE OLI OHI.
Uusi työpaikkani oli taas mediaseksikäs nimike, mutta ei edelleenkään kaipaamani media-alan yritys. En tajua kuinka ajauduin aina vain kauemmas unelmastani, mutta halusin ehkä vain kokeilla toimisiko "mediatiimi" eri alan yrityksissä. Huomasin heti, että pomoni oli hieman narsistinen ja olin hänen ainoa alaisensa. Mediatiimimme sisälsi vain meidät kaksi. Hän oli nainen, joka minun myötäni yleni päälliköksi. Jotain muutakin taisi samalla nousta päähän kuin nimike. Hänen tyylinsä toimia oli ala-arvoinen. Kuulin jo parin viikon jälkeen talossa oltuani, ettei kukaan ollut halunnut hakea paikkaani talon sisäisessä haussa...se ei lisännyt intoani tehdä töitä, ja mielessä kummittelivat vielä edellisen työpaikan kiusaamiskokemukset. Tuntui että työpanoksestani otettiin kaikki mehut irti, mutta kiitosta eikä etuja siitä koskaan tullut vaikka olisin tehnyt firmalle 10 000 euron mainoskulusäästöt omilla osaamisillani ja taidoillani. Mitä paremmin ja nopeammin teit, sitä enemmän höykytettiin ja vaadittiin. Kiire oli mieletön ja sitä luotiin lisää epämääräisellä sähläämisellä joka asiassa, organisointi mätti pahemman kerran ja aloin taas tuntea väsymyksen ja masennuksen oireita, jotka alkoivat puskea pintaan. En saanut öitä nukuttua. Tunsin että elämäni on pilalla ja olen umpikujassa.
Eräänä yönä istuin ikkunani ääressä ja mietin, mitä oikeasti elämältäni haluan. Pelkäänkö yksinolemista? En. Olisiko minusta tekemään nämä samat asiat yksin? Olisi, ja paremmin. Uskallanko ottaa riskin? Miksi ei, tipahdan matolta lattialle. Nautinko nyt elämästäni? En. Olenko onnellinen? En. Jaksanko tätä elämää enää? En. Voinko muuttaa sitä? Voin.
Kaikkein eniten olen aina vihannut asioista valittamista ilman pyrkimystä muutokseen. Jokaisella on mahdollisuus ohjata tätä omaa elämää, vaikka se ei aina siltä tunnukkaan. Näiden pohdintojen jälkeen seuraavana päivänä sydän kurkussa ja ilonpilke silmissä marssin narsistipomoni huoneeseen ja hymyillen ilmoitin irtisanoutuvani työstäni. Kun hän kysyi mitä lähden tekemään, sanoin vielä leveämmin hymyillen :"En tiedä".
Nyt olen yksityisyrittäjä. Olen ihmetellyt aamuisin, kuinka kauniita ne ovat kun ei ole kiire. En lähde enää pää kolmantena jalkana aamuruuhkaan, vaan keitän kahvit ja avaan tietokoneen. Teen työkseni sitä mitä eniten maailmassa RAKASTAN, eikä tämä tunnu edes työltä. Asiakkaiden hankinta ja mynti tuntuu innostavalta ja ideoita markkinoinnin sekä tuotteiden kehittämisen löytyy koko ajan. Nään nyt selvästi taaksepäin, mitä olen oppinut edellisissä paikoissa. Nyt olen siinä pisteessä, johon halusin päästä silloin, kun silmät sinisinä katsoin ihanaan tulevaisuuteeni valmistumisen jälkeen. Vuosia on kulunut melkein kaksi, ja henkistä kasvua tapahtunut kymmenen vuotta. Tiedän pärjääväni itse, kiusaaminen ja porukasta ulos sulkeminen teki minusta lopulta vahvemman olla nyt yksin, en kaipaa enää PK-seudun työympäristöä ja ihmisiä, en viihdy täällä toimistotyössä. Yksityisyrittäjänä olen suorassa kontaktissa pienasiakkaideni kanssa, joille saan suunnitella ja toteuttaa ideoitani, he kuuntelevat ja tahtovat tehdä yhteistyötä kanssani. Ensimmäistä kertaa minulla on työkavereita, jotka haluavat työskennellä kanssani, ja vielä maksavat palkkani! Itsetuntoni on hitaasti ja varmasti lähtenyt kohoamaan, kun olen huomannut, että minustahan pidetään. Ehkä yksityisyrittäjää on turha kadehtia, taikka sitten teen juuri työtä omien kaltaisteni yrittäjien kanssa, joilla ei ole mitään syytä kadehtia. Ehkä he ovat kulkeneet saman polun kuin minäkin.
On hassua huomata, että sen jälkeen kun päätökseni tein ja lähdin raivaamaan tietäni sitä kohti vauhdilla satakymmenen, ei mitkään esteet ole voineet minua pysäyttää. Päinvastoin, tunnen, että minua työnnetään eteenpäin tällä valitsemallani tiellä. Kiitän joka hetki Luojaani siitä että saan elää unelmaani, tehdä sitä mitä rakastan ja että tie näyttää vihdoin avautuvan eteeni mielenkiintoisena ja kirkkaampana. Elämä tuntuu elämisen arvoiselta.
Haluaisin sanoa teille kaikille koko 27-vuotiaan elämäni syvällä rintaäänellä. Menkää tavoittelemaan unelmianne! Minä tein sen hypyn tyhjään, einkä hetkeäkään pimeässä pudotuksessa pelännyt ja se kannatti.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mukava kuulla että jonkun elämä kulkee unelmissa. Kerron lyhyesti oman tarninani. Valmistuin muutamia vuosia sitten tradenomiksi. En oikeastaan tiennyt mitä halusin, mutta muutaman määräaikaisen työsuhteen perusteella mieleeni kehittyi kuva unelmatyöpaikasta. Jälleen yksi määräaikainen sijaisuus päättyi.
Olin kahden vaiheilla jatkanko samassa organisaatiossa ja jämähdän kenties loppuelämäkseni siihen vai lähdenkö kokemaan jotakin muuta johonkin kauemmas. Ei ollut miestä, ei lapsia eikä edes koiraa jonka vuoksi olisi tarvinnut jäädä, joten hain töitä hiukan kauempaa. Sain määräaikaisen sihteerin sijaisuuden. Se kuulosti hienolta, vaikka olikin satakilometriä kauempana kuin olin toivonut. Ensimmäisen työpäivän jälkeen meni puolivuotta hienosti kunnes yhtäkkiä tajusin, että olin kaiken ulkopuolella. En ole mikään suulas höpöttäjä enkä puhu ellei joku kysy omista asioistani. Edes vapaa-ajalla ei ollut ystäviä joille puhua, koska tuntuu kuin aikuisiällä ei enää kaivata uusia tuttavuuksia. Jotta saa ystäviä uudelta paikkakunnalta, täytyy olla paljon tuuria matkassa. Onneksi on puhelin ja vanhat ystävät. Tajusin, ettei kukaan työkaveri, koskaan, kertaakaan ollut kysynyt minulta miten olen kotiutunut uudelle paikkakunnalle. Kukaan ei välitä.
Tällä hetkellä vaihtoehtoja ei kovin paljon ole. Alan töitä ei ole jaossa ja työkokemuksena tämä on loistava. Vain työyhteisö on jostain kovin syvältä... jokainen tuijottaa omaa napaansa. Tietenkin haen uutta paikkaa, mutta ennen kuin sellaisen löydän teen päivät töitä ja illalla nautin elämästäni. Joudun itselleni hokemaan, että työ on vain työtä. Silti itsetuntoni on nollissa ja välillä toivoisin edes jonkun joskus huomioivan minutkin. Vielä täytyy kertoa, että meillä on aivan mahtava kesäapulainen. Häntä kehutaan ja ylistetään. Hänelle annetaan haastavia töitä, jotta harjoittelu olisi mielekästä ja antoisaa. Että tämä hivelee itsetuntoa ja saa minut hyppimään seinille.
Työ on vain työtä!
heh heh... voi lapsiraukkoja... luuletteko että valmistumisenne jälkeen teille annetaan kultatarjottimella unelmienne työpaikka ja unelmienne työkaverit... sitä se on.. elämää!
Tervehdys!
Täytyy todella ihmetellä kuinka paljon on "sairaita" työyhteisöjä tänä päivänä. Monelta taholta kuulee kuinka raskasta työ on nimenomaan henkisesti. Olet kuitenkin selvinnyt joten onnittelut siitä!
Toimin itse 90-luvulla n.10 vuotta yrittäjänä. Minulla oli todella mahtavat työntekijät ja kaikki puhallettiin yhteen hiileen. Olin unelmatyöpaikassa.
Tein pitkää työpäivää ja hoidettavina olivat myös lapset ja koti siinä sivussa. Jaksoin hyvin aika pitkään, kunnes viimeisinä vuosina huomasin että stressi ja paine lisääntyivät jatkuvasti. En ymmärtänyt pitää tarpeeksi vapaata ja lomia.
Lopulta työ kävi niin raskaaksi että edes viikon tai kahden lomat eivät auttaneet väsymykseen.
Ajattelin että mikä on tärkeää elämässä. Listasin asiat paperille tärkeysjärjestykseen ja tiesin mitä piti tehdä. Myin firman ja hyppäsin tyhjän päälle. Oli velkaa asunnosta ja perhe piti elättää. En tiennyt mitä tehdä mutta tiesin että ratkaisu oli oikea.
Olin vuoden tekemättä mitään. Säästöjä oli sen verran että tultiin toimeen. Tilanne helpottui henkisesti ja pikkuhiljaa olin täynnä taas energiaa ja uusia ajatuksia. Hain töitä ja pääsin tekemään samaa työtä kuin aikaisemminkin mutta nyt toisen palvelukseen. Tein töitä innolla ja pääsin hyviin tuloksiin.
Nyt päästään asian ytimeen. Vuoden kuluttua aloin huomaamaan muissa työtovereissa kateutta ja vastustusta minua kohtaan. Ei olisi saanut yhtään uudistaa ja uudistua ja hyvät tulokseni koettiin uhkatekijänä muiden kskuudessa.
Selän takana puhuttiin ja edessä oltiin imeliä. Olin ottanut mallin aikaisemmasta työstäni ja yhteen hiileen puhaltamisesta. Mutta täällä se malli ei todellakaan toiminut. Vahingossakaan ei auteta toista eikä ainakaan kannusteta ja iloita hyvistä saavutuksista. Kadehditaan vaan entistä enemmän.
Olen nyt ollut kolmisen vuotta samassa paikassa ja viimeinen vuosi on ollut todella raskasta henkisesti. Into on lopahtanut ja työ tuntuu turhauttavalta. Lähden pois sieltä. Sen olen päättänyt. Mutta mitä tilalle? Löydän kyllä jotain. Mielummin mahdollisimman pian.
Olen nähnyt työelämää jo 20 vuotta joten kyllä minulla on reaalitettiä asioiden suhteen. Silti haluan työkaverit jotka ovat valmiita innostumaan ja kehittymään jopa työnkin puolesta.
Ehkä oma yritys vielä, mutta hieman rauhallisempi työtahti.
Kiitos, helpotti kun sai purkaa ajatuksiaan tänne.
Mukavaa kesää sinulle!
ikuinen poika 37, puhut vähän mutta asiaa, noin pitää toimia jos tosiaan alkaa duunissa asiat mättämään, muuten käy että esim burnout iskee...ja sitten on leikki kaukana.
vaikka maksettais. Joko työnantajat olivat k*päitä, persaukisia tai sitten kollegat oli k*päitä tai molemmat.
Nyt on aikaa tehdä sitä mitä huvittaa, jatkakoon vaikka elinikäisellä karenssilla - ei liikuta pätkääkään.
En kyllä tiedä sinun alastasi mitään mut voisit kai opettaa.... Työ tekijäänsä opettaa.
olispa mahtava saada tuollainen pomo kuin sinä olet!
Itselläni on vakituinen työpaikka ja säännölliset tulot, eli minullahan pitäisi olla kaikki loistavasti vai mitä ?!?!? Mutta kun ei...
Minullakin oli suuret unelmat, mutta ne ovat pikkuhiljaa romahtaneet. Olen ajan kuluessa oppinut tajuamaan ettei asemani työpaikalla koskaan tule muuttumaan.
Työpaikallani vaihtui pomo n3v sitten ja siitä lähtien osaltani kaikki on mennyt päin p:tä.
Kärsin unettomuudesta, keskittymiskykyni on nollassa, mielialani ailahtelee, muisti pätkii, huimaa, ei tee mieli ruokaa.... ym ym ym.
Haluaisin työhöni vaihtelua ja siihen olisi täydelliset mahdollisuudet työpaikallani mutta jostain kumman syystä teen päivästä toiseen yhtä ja samaa. Ei olisi homma eikää mikään järkätä asioita niin että me kaikki työntekijät hiukan vuorottelisimme niin kaikki olisivat tyytyväisiä. Meitä on useampi joita ei työnteko näy enää innostavan. Meillä on näitä "huippu tyypejä" pari jotka saa paremmat ja haastavimmat hommat ja muita vaan v:tuttaa koko ajan. itse olen kaikista heikoimmassa asemassa.
Pitäisihän sitä olla tyytyväinen kun on työpaikka tässä työttömien luvatussa maassa mutta joskus itku kurkussa ajattelen että pitäsköhän vaan jättää kaikki...
En tiedä kauanko tätä enää jaksaa.
No, nyt kuitenkin olen kesälomalla ja pitää koittaa keksiä jotai muuta mietittävää. Vaikka hankalaahan tuo näyttää olevan kun vaan tulevaisuuden kauhukuvat vaan liikkuu mielessä.
Kaunista kesää kaikille.
En mäkään noita naisvaltasia työpaikkoja kestäny kuin vuoden valmistumisen jälkeen. Sitten perustin toiminimen ja tässä sitä ollaan yrittäjänä kolmatta vuotta, nälkään en oo kuollu, katto on pään päällä.
Kyllä ne tahtoo nimenomaan naisvaltasia olla nämä kauhutyö-yhteisöt. Naiset on niin käsittämättömän lyhyen ajan vasta olleet työelämässä että se kotona opittu oman pesän ja oman reviirin vartiointi viedään edelleen mukaan sinne työpaikalle. Kun tulee työpaikalle itseä osaavampi/nätimpi nainen töihin samaa duunia tekemään tai harjottelemaan, alkaa helvetillinen simputus, minkälaisesta miehet ei voi kuvitellakaan. Olen jopa ollut harjottelupaikassa, jossa erittäin huolellisesti ja taitavasti harjoittelutyönä tekemäni suunnitelmat esimiespomottareni työnsi heti harjoittelupaikasta lähtöni jälkeen suoraan mappi ö:hön vain siksi, koska ne oli niin hyviä (ylempi pomo oli kehunut niitä) ja uhkasivat hänen omaa ammattitaitoaan. Tämä nyt on arkipäivää naisvaltasilla aloilla.
Yrittäjää ei kukaan simputa. Asiakkaat tietty hyppii nenille, mutta sitä on homattavasti helpompi sietää, koska asiakas on aina lopulta se, joka maksaa.
on erittäin yleistä.
Jos satut olemaan miehen alainen ja hyvän näköinne saat helpotusta työ elämääs hetkellisesti, riippuu kuin nopeasti pomo alkaa sinun reisiä hieroo ja haitaneeko moinen ylempaattinen halailu ja tuijottelu sinua, jollei niin pärjäät pitkälle pillulla.
Jollet moista halua harrastaa vain tehdä työsi ottaa rahasi ja poistua, se ei aina ole pomon unelma,ne sentään ovat töitten merkeissä sen ainakin 22 tuntuia vuorokaudessa.
Perhe- elämä on niillä jäännyt kakkoseksi eikä ne hyväksy sitä jos jollain muulla on semmoinen, katteellinen on aina kateellinen ja kateelliselle on päivänselvä juttu että asia täytyy saada pois päiväjärjestyksestä.
Siis eikun 'savustamaan'.
Ihmist jotka ymmärtävät ihmisen psykoligiaa ja sitä psyykettä, osaavat sen helposti nujertaa.
Ei se ole vaikeata saada toinen suoranaisesti seinähulluksi.
Olisin tällä hetkellä varmasti ilman kouluja monen unelma ammatissa erittäin hyvällä palkalla, mutta en voi sietää sitten kertakaikkisesti miehiä jotka lääppii ja haluaa selvästi enemmän kuin vaan jämptin työntekijän joka jaksaa hoitaa hommat loppuun asti marinoitta, vaikka olosuhteet olisivatkin ikävät.
Se hajotaa ja hallitsee, suuria sanoa ja paljon tekoja...
Pieniä piirejä joilla monella on vain pieni yhteinen salaisuus...-->SEKSI!!!!
Sillä pääsee pitkälle, mutta myöskin erittäin nopeasti 'pihalle'...
Mutta elämä antaa ja ottaa, mielummin elän köyhyys rajan alapuolella ja olen mitä olen jakamatta ja anatamatta itseäni tavaraksi muille, käytettäväksi ja heitettäväksi.
Mielummin odotan ja opin elämältä kun annan sen viedä.
Nainen -85