Tapasin entisen ystäväni emmekä olleet tavanneet lähes 15:sta vuoteen. Vaikka olimmekin erilaisista lähtökohdista, minä työläisperheestä ja hän suhteellisen varakkaasta perheestä, olimme parhaat ystävät silloin. Vaikka kieltämättä olen hieman kateellinen hänen menestykselleen, en halua hänelle mitään pahaa, vaikkakaan tuskin meistä enää mitään bestiksiä tulee elämämme kun on niin erilaista. Joskus vain tuntuu, että kannattaako yrittää ?
Jo lapsena ystäväni vanhemmat tekivät kaikkensa ettei hän vain syrjäytyisi muista nuorista; hänellä oli mm. parhaimmat lelut ja varaa moneen asiaan. Mutta ystäväni vanhemmat olivat myös reilua, he kohtelivat myös minua erittäin hyvin, vaikka olikin tavallisen perheen lapsi.
Kun ystäväni oli kirjoittanut ylioppilaaksi, hänen äitinsä järjesti suhteillansa hänet erääseen yritykseen sihteeriksi. Minä puolestani sain "vain" kaupan kassanpaikan, mitä nyt enää pelkillä yo-papereilla kymmenen vuotta sitten sai. Kun hänellä oli valmis työpaikka ja säännölliset työajat, hän pystyi keskittymään hyvin valintakokeeseen ja pääsi lukemaan hammaslääkäriksi, mitä oli toivonutkin.
No, itsekin kyllä olen valmistumassa opettajaksi, mutta kertaakaan en ole tehnyt alan hommia. Olen kaupan kassan lisäksi siivonnut ja tehnyt muuta ns. todellista työtä, kuten monet meistä muistakin. Ystäväni on puolestaan tehnyt vain alaansa liittyvää työtä; ollut ko. tiedekunnalla töissä ja nyt jo tutkijanakin, vaikkei ole edes valmis hammaslääkäri. Mutta hänen isällään on puolestaan suhteita yliopistoon.
Ystäväni on myös seurustellut kaksi vuotta ja on menossa naimisiin. Lisäksi hän asuu vanhempiensa hänelle ostamassa kaksiossa ja hän on myös saamassa lapsen. Itselläni ei puolestaan ole poikaystävää, olen kaiken aikaa asunut solussa ja omasta asunnosta voin tuskin unelmoidakaan, lapsesta puhumattakaan.
Vaikka inhoan tätä ominaisuutta ihmisessä, täytyy myöntää, olen hänelle kateellinen. Mutten millään halua hänelle mitään pahaa ja toivon, että hän osaisi arvostaa kuinka hyvin hänelle on asiat.
Mielestäni yhteiskunta on vain mennyt aivan väärään suuntaan. Yrityksissä pitäisi olla ovet avoimina kaikille hakijoille ja työpaikan pitäisi saada se kuka on oikeasti pätevin ja yrittelijäin. Enkä tarkoita tässä itseäni, vaan hyväksyn sen jos työnhaussa joku menisi pätevyydellä minun edelleni kunhan on vain itse nähnyt vaivaa menestymisensä eteen. Esimerkiksi 70 % työpaikoista menee juuri suhteilla työvoimatston mukaan.
Kieltämättä välillä tuntuu, että kannattaako edes yrittää ? Opintolainaa on ja mielellään koulutusta vastaa työtäkin pitäisi löytää. Ja kun solukämpästä lähtee vielä yksityisille markkinoille, vuokrat ovat suuret. Mitä enää saakaan valmis hammaslääkäri, jolla on vielä vanhempien ostama asunto...
Mitä mieltä olette ?
Jo lapsena ystäväni vanhemmat tekivät kaikkensa ettei hän vain syrjäytyisi muista nuorista; hänellä oli mm. parhaimmat lelut ja varaa moneen asiaan. Mutta ystäväni vanhemmat olivat myös reilua, he kohtelivat myös minua erittäin hyvin, vaikka olikin tavallisen perheen lapsi.
Kun ystäväni oli kirjoittanut ylioppilaaksi, hänen äitinsä järjesti suhteillansa hänet erääseen yritykseen sihteeriksi. Minä puolestani sain "vain" kaupan kassanpaikan, mitä nyt enää pelkillä yo-papereilla kymmenen vuotta sitten sai. Kun hänellä oli valmis työpaikka ja säännölliset työajat, hän pystyi keskittymään hyvin valintakokeeseen ja pääsi lukemaan hammaslääkäriksi, mitä oli toivonutkin.
No, itsekin kyllä olen valmistumassa opettajaksi, mutta kertaakaan en ole tehnyt alan hommia. Olen kaupan kassan lisäksi siivonnut ja tehnyt muuta ns. todellista työtä, kuten monet meistä muistakin. Ystäväni on puolestaan tehnyt vain alaansa liittyvää työtä; ollut ko. tiedekunnalla töissä ja nyt jo tutkijanakin, vaikkei ole edes valmis hammaslääkäri. Mutta hänen isällään on puolestaan suhteita yliopistoon.
Ystäväni on myös seurustellut kaksi vuotta ja on menossa naimisiin. Lisäksi hän asuu vanhempiensa hänelle ostamassa kaksiossa ja hän on myös saamassa lapsen. Itselläni ei puolestaan ole poikaystävää, olen kaiken aikaa asunut solussa ja omasta asunnosta voin tuskin unelmoidakaan, lapsesta puhumattakaan.
Vaikka inhoan tätä ominaisuutta ihmisessä, täytyy myöntää, olen hänelle kateellinen. Mutten millään halua hänelle mitään pahaa ja toivon, että hän osaisi arvostaa kuinka hyvin hänelle on asiat.
Mielestäni yhteiskunta on vain mennyt aivan väärään suuntaan. Yrityksissä pitäisi olla ovet avoimina kaikille hakijoille ja työpaikan pitäisi saada se kuka on oikeasti pätevin ja yrittelijäin. Enkä tarkoita tässä itseäni, vaan hyväksyn sen jos työnhaussa joku menisi pätevyydellä minun edelleni kunhan on vain itse nähnyt vaivaa menestymisensä eteen. Esimerkiksi 70 % työpaikoista menee juuri suhteilla työvoimatston mukaan.
Kieltämättä välillä tuntuu, että kannattaako edes yrittää ? Opintolainaa on ja mielellään koulutusta vastaa työtäkin pitäisi löytää. Ja kun solukämpästä lähtee vielä yksityisille markkinoille, vuokrat ovat suuret. Mitä enää saakaan valmis hammaslääkäri, jolla on vielä vanhempien ostama asunto...
Mitä mieltä olette ?
Vastaukset 6
Vanhimmat
elämä on ns. menestyneen ihmisen elämää? Onko tuo sinusta menestyneen ihmisen mitta? ... jos on, niin sinun pitää kasvaa vielä aikamoisesti henkisesti.
Kauan sitten mainetta saavuttanut filosofi Herakleitos sanoi:"Voi päästä pidemmälle tietämättä minne menee, kuin tietäen sen".
Mietipä syvemmin tuota lausetta. Siinä piilee avain onneen.
"Kauan sitten mainetta saavuttanut filosofi Herakleitos sanoi:"Voi päästä pidemmälle tietämättä minne menee, kuin tietäen sen".
"
Hitsi, että oli hyvin sanottu. Kiitos, tämä antoi itsellenikin ajattelemisen aihetta. Kyllä näiltä keskustelupalstoilta aina välillä helmi ajatuksiakin löytyy.
"Ajatteletko, että lapsuudenystäväsi elämä on ns. menestyneen ihmisen elämää?"
Juuri näin. Ei onnellista ihmistä voi tunnistaa ulkoisten seikkojen perusteella. Itselläni oli lapsuudessa ja nuoruudessa vähän sama tilanne, että pelit ja vehkeet olivat aina viimeisen päälle. Työpaikat tosin hommailin itse. Nyt vähän alle kolmikymppisenä olen huomannut, etten ole oikeastaan saanut isältäni mitään muuta koko elämäni aikana kuin rahaa. Ulkoisesti asiat ovat siis aina olleet kunnossa, mutta täällä silti kirjoittelen työaikana suomi24:n palstalla ja haukun vanhempiani :-)
Niinhän se menee, joillekin annetaan kaikki "valmiina", kun taas toiset joutuvat pärjäämäään omillaan.
Eiköhän se kuitenkin ole suurimmalla osalla opiskelijoista sitä, että kituutetaan solukämpässä, otetaan opintolainaa, ja työskennellään kaupankassalla jne., jotta pärjätään. Harvemmalla on vanhempien ostama asunto jne.
Mutta ei kannata olla kateellinen muille, siitä ei ole mitään hyötyä. On sinusta itsestäsi kiinni, mitä tulet saamaan aikaiseksi elämässä. Toki moni työpaikka menee suhteilla, mutta on moni kuule ponnistanut menestyväksi köyhyydestä.
Sinulla on varmasti 10- 20 vuotta vuotta aikaa löytää se oikea. nauti siitä ajasta, matkustele, tapaa erilaisia ihmisiä. Mistä tiedät, ehkä sinulla on asioita joita ystäväsi kadehtii sinussa? Itse tapasin sattumalta ystävän 10 vuoden takaa, ja hän oli saanut lapsen. Kun kerroin hänelle miten suunnittelen ulkomaille muuttoa, hän sanoi että on kateellinen minulle, koska hän itse ei pysty matkustelemaan niin paljon enää lapsen kanssa.
Joten reippaasti nyt vain etsimään työharjoittelu paikkoja, tärkeintä on saada nyt oman alasi kokemusta. Kun itse valmistuin yliopistosta, kesti 3 vuotta ennen kuin sain oman alani töitä, joten joskus siinä menee aikansa. Opettajille yleensä harjoituspaikkoja riittää, jos olet itse aktiivinen, pitää olla valmis muuttamaan toiselle paikkakunnalle jne! Tsemppiä!
Työvoimatoimisto sanoo, että 70-80% työpaikoista ei tule avoimille markkinoille, vaan menee hakijoille, jotka lähettävät kirjeitä ja cv:tä suoraan työnantajille! Ei se sitä tarkoita että 70-80% menisi suhteilla.
Eli ole itse aktiivinen, ja ota suoraan yhteys työnantajiin! Ei kukaan tule sinulle ovelle koputtelemaan. Onko sinulla esim. lastenhoito kokemusta tai muuta vapaaehtoistyötä lasten parissa? laita nekin työkokemukset cv:n.
Niinhän se on, joillain on "paremmat lähtökohdat". Elämä vaan on.
Käytä tuokin kateuteen menevä energia oman etenemisesi hyväksi, niin huomaat ennen pitkää olevasi juuri siinä missä halusitkin. Ei kaikkia voi mitata samalla mitalla ja kun löydät oman mittasi, sen täyttämiseen sinä olet ihan riittävä ja sopiva.
Tsemppiä, omista päämääristäsi löytyy sinun ilosi. Toisilla on muita päämääriä ja omat tapansa niitä tavoitella.