moicca kaikille.
ollaaan oltu puol vuotta asumuserossa.
Vaimo joka on pettänyt ja jolla on ollut toinen suhde, sanoo ett hän ei halua erota. Tulee ja touhuaa päivät lastemme kanssa yhteisessä kodissamme ja iltaisin lähtee sit omille teilleen.
Vittu ett vituttaa tollainen päättämättömyys, hän tarvitse kuulemma aikaa miettiä.Mitä miettimis aikaa se on jos toisen kainalossa aikaa vietetään. Mun mielipide on ett jos mietetään yhteen paluuta niin silloin kumpikin on yksin!
Itse olen kanssa syyllistynyt "päättämättömyyteen" sillä aikaisemmin olen jättänyt kaikki lapsiin liittyvät asiat vaimon päätettäväksi. Ja nyt olen uskotellut itselleni ett tolllainen miettimisaika on hyväksi mut pakko mun on tehdä ratkasuja, tässä pää hajoo kun miettii miten mulle ja meille käy.
hyvää kesää kaikille.
ollaaan oltu puol vuotta asumuserossa.
Vaimo joka on pettänyt ja jolla on ollut toinen suhde, sanoo ett hän ei halua erota. Tulee ja touhuaa päivät lastemme kanssa yhteisessä kodissamme ja iltaisin lähtee sit omille teilleen.
Vittu ett vituttaa tollainen päättämättömyys, hän tarvitse kuulemma aikaa miettiä.Mitä miettimis aikaa se on jos toisen kainalossa aikaa vietetään. Mun mielipide on ett jos mietetään yhteen paluuta niin silloin kumpikin on yksin!
Itse olen kanssa syyllistynyt "päättämättömyyteen" sillä aikaisemmin olen jättänyt kaikki lapsiin liittyvät asiat vaimon päätettäväksi. Ja nyt olen uskotellut itselleni ett tolllainen miettimisaika on hyväksi mut pakko mun on tehdä ratkasuja, tässä pää hajoo kun miettii miten mulle ja meille käy.
hyvää kesää kaikille.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Sinä päätät omasta elämästäsi.
Älä odota jos tuntuu siltä että pää hajoaa.
Haluatko itse erota? Mieti mitä itse haluat ja tee
niinkuin tunnet ja parhaaksi näet.
Siis parasta on keskittyä niihin omiin ratkaisuihin eikä odottaa nyt toiselta yhtään mitään.
Naisella on omat mielipiteensä asioista ja sinulla omasi.
Jos se haluaa olla toisen kainalossa miettimässä niin minkäs sinä sille voit.
Tee vain niin että itselläsi on mahdollisimman hyvä olla.
mitä jos kertoisit vaimollesi asian juuri noin kuin sen tuossa esitit. Syyttelemättä, kertomalla avoimesti miltä susta tuntuu. Että nyt on aika viheltää peli poikki ja päättää mitä tehdään ja kenen kanssa ollaan. Perhepalaverin paikka.
Mitä mieltä itse olet, haluatko jatkaa vai onko liian paljon tapahtunut? Pystyisitkö jatkamaan ja antamaan anteeksi? Miten lapset siihen reagoisivat jos palaisitte, ja entä jos se ei onnistukaan?
Itse elän myös samantyyppisessä tilanteessa, mies petti ja lähti ja aikoi jatkaa elämäänsä yksin, käytännössä kuitenkin on tämän uuden rakkaansa kanssa koko ajan. Välillä viettää aikaaa lasten kanssa meidän entisessä yhteisessä kodissamme, lapsia ei edes pyydä luoksensa.
Olen tullut siihen tulokseen että takaisin en häntä ota, ja kun harkinta-aika on ummessa, laitamme talon myyntiin ja muutan lasten kanssa uuteen kotiin. Näin mies joutuu ottamaan vastuuta enemmän lapsista omassa kodissaan, tekemään sen viihtyisäksi myös lapsille. Ja samalla loppuu se "kotiin" tuleminen, sehän on mun ja lasten koti tätä nykyä, en minäkään hänen kämppäänsä mene miten sattuu.
Vaimollasi on myös paska olo vaikka et uskoisi. Pettäminen ei ole se syy. Pettäminen on vain tulos siitä paskasta ja epävarmasta olosta. Hän ei ole osannut puhua ajoissa, mutta minkäs sille nyt enää voi. Meni ja teki asiat monimutkaisemmiksi, vaikka ehkä onkin saanut itselleen tilapäistä mielihyvää ja helpotusta.
En aio kannustaa sinua "ymmärtämään". Vaan kannustan sinua tekemään omia päätöksiäsi tuossa tilanteessa. Vaimosi on sanellut toimintamallin, mutta sinullakin on oikeus sanella. Jos vaimo valitsee tekevänsä X:n, hänen on hyväksyttävä kaupanpäälle kompromissina myös sinun tahtosi Z. Eli jos lähtee huitelemaan tänä iltana, niin sinä päätät mitä TE teette seuraavana iltana.
Vaikka olisi kuinka hakoteillä elämässään, ei hänkään saa diktatuuria harjoittaa.
Sinä sitten. Jos (koska kuitenkin yrität vielä jossain määrin?) vaimosi ei muuta suuntaa eikä saa selkoa elämälleen, mieti ihan itsekeskeisesti mitä sinä haluat, ja ala ajaa sitä tahtoasi läpi. Koska sinä olet nyt sietänyt vaimosi omin päin menemiset, hän saa luvan hyväksyä sinun päätöksesi (erosta?).
Ja vaikka kuinka vihoittelette, niin selvittäkä kuitenkin ne tekijät, mikä meni vikaan, missä ja miksi. Ei siksi että voisitte jatkaa yhdessä (ehkä sekin olisi mahdollista?) vaan että otatte opiksi kenties seuraavia suhteita ajatellen.
Akkasi jättää sinut joka tapauksessa. Joillakin naisilla on tosin ensin tapana todistella itselleen, että olet mies jota ei voi eikä edes kannata kunnioittaa. Luulen, että vaimosi kuuluu juuri tähän porukkaan. Haluaa ennen lähtemistään katsoa kuinka kurjaksi sinut saa.
Kysy itseltäsi, jos alat hankalaksi, mitä siitä seuraa? Haluaako nainen aidosti neuvotella vai rupeaako entistä koppavammaksi. Oletko jäänyt löysään hirteen tekemään myönnytyksiä? Nainen nauraa sinulle selkäsi takana.
Parasta mitä voit tehdä on olla provosoitumatta ja ajaa avioero läpi mahdollisimman vähin äänin. Hae ihmeessä apua sukulaisiltasi tai muilta luotettavilta ihmisiltä. Pidä mukanasi aina todistaja vaimosi kanssa asioidessasi.
Olet ihan oikeassa, siinä, että jos mietitään ollaanko yhdessä vai ei,niin sitä kumpaisenkin osapuolen pitäisi miettiä yksin. Ehdottomasti.
Jos asiaa tarvitsee miettiä jonkun kolmannen kainalossa,niin silloinhan on paikkansa jo löytänyt.
Hyvä, että olet herännyt ottamaan vastuuta lapsienne asioissa. Äitinä olen ollut samanlaisessa tilanteessa ja se söi sisältä parisuhdetta. Sanoinkin, että olen kuin yksinhuoltajat vaikka asunkin miehen kanssa.
Mutta siis hyvä, hyvä, että ymmärrät yhteisen vastuun lapsista nyt. Oletko näyttänyt sen myös vaimollesi puhumalla lapsien arkipäivän asioista vai vetäydytkö päivisin niistä kun vaimosi on luonanne? Hoidatko lastesi asioita yhtä paljon kuin vaimosi?
Kerro vaimollesi että olet tehnyt väärin ja uusi ajattelumalli on nyt aluillaan ja pyydä häntä tukemaan sinua siinäkin.
Kerro vaimollesi että pää leviää...ehkäpä hän pysähtyy sitten miettimään teitä kaikkia, mutta jos ei, anna hänen mennä.Ei elämää kannata kuluttaa kovin kauaa jahkailuun. Kyllä omantunnon pitää sanoa mikä on oikein ja mikä väärin.
Terveisin Maaretti
"Jos asiaa tarvitsee miettiä jonkun kolmannen kainalossa,niin silloinhan on paikkansa jo löytänyt."
Sulla mahtaa mennä hyvin vaikka noin yksiviivaisesti elät. Et ole tainnut koskaan olla todella epätoivoinen, kärsinyt jatkuvasti pahasta olosta, ajoittain jopa niin paha olo että on tehnyt mieli tehdä loppu koko paskasta?
Moni ihminen tarvitsee tasapainoisessa elämässä joskus myös huomiota, sitä että on hyvä olla, jonkun joka välittää jollain tavalla. Huonossa avioliitossa, kun välit ovat tulehtuneet pitkään, jatkuvia riitoja, toinen syyllistää, haukkuu, nöyryyttää, halventaa, aiheuttaa pahan mielen joko tarkoituksella tai ei, ja sitä tekee itsekin. Molemmat. Kenties on pahoinpitelyä, päihteitä, lähdettävä välillä pois kotoa "turvaan", ei ole omaa rauhaa... Kaikenlaista. Mutta ei ketään joka välittäisi, kuuntelisi, tai antaisi vain olla oma itsensä ja hiljaa. Ei ketään joka halaisi edes ystävällisesti tai pyytäisi anteeksi töykeyttään. Vaikka kuinka mietit miten asian ratkaiset järkevästi, ei ole ajatusrauhaa koska ympärillä oleva ikävä ilmapiiri vain lisää vettä myllyyn eikä anna aihetta "järkevään" ratkaisuun.
Tapaat ihmisen joka on ystävällinen, hymyilee, ottaa sinut vastaan omana itsenäsi, haluaa olla sinulle hyvä. Kenties vain kuuntelee, on ystävällinen. Työnnätkö hänet pois, kiellät itseltäsi hyvän olon tunteen?
Ihmisen psyykelle on normaalia että hakee hyvänolon tunnetta kun muutoin on vain paha olo. Normaalissa "terveessä" elämässä hyviä ja huonoja aikoja tulee vuoroin, ja ne huonotkin kestää koska välillä taas on hyvä. Mutta jos tasapaino järkkyy, on pelkkää pahaa oloa ja jos hyvänolon tunne tulee tarjottimella, miksei siihen tarttuisi.
Kyse ei ole rakastumisesta. Kyse on primitiivisestä tarpeesta olla hyväksytty ja arvostettu. Tarpeeksi tallattu takertuu oljenkorteen. Jollekin se voi olla pelastus. Luo uskoa että minusta on vielä johonkin, olen ihminen ja minulla on oikeus elää vaikka kotona toinen yrittää tuhota. Ja kukaan ei ole pätevä tuomari arvioimaan millaisessa tilanteessa kukin tuntee itsensä pohjamudaksi. Toiset sietävät vuosikausien pahoinpitelyä ja alistamista, toisille parin kuukauden hapan ilmapiiri voi aiheuttaa tuskaa. Kun vielä ei osaa ilmaista asiaa, siinä on jo hyvät ainekset.
Hetken huuma ei välttämättä ole mitään muuta kuin että tosiaan "pääsee jaloilleen", saa selvitettyä ajatuksia itselleen. Sehän ei tarkoita että keksii miten erotaan. Se voi olla myös aika jolloin ymmärtää mikä suhteessa on vialla ja löytää halun yrittää uudelleen.
Tiukkapipoiset moralistit eivät hyväksy että suhde enää voisi jatkua jos on toisen kainalossa käynyt. Se on jokaisen oikeus määritellä itse. Jos vaatii toiselta vain täydellisyyttä, että toinen on niin vahva ihminen että pärjää omin avuin, on kai hyvä huomauttaa että mikään täydellisyys ei ole se toinenkaan joka on 50% siitä paskasta, mistä toinen kärsii.
Moraali ja tahto ovat joskus eri asia kuin elämän mielekkyys. Kenenkään toisen elämänarvoja väheksymättä, meidän avioliitto pelastui viime hetkellä, kahden vuoden sotimisen jälkeen. Rahasta tuli keppihevonen. Se tuntui älyttömältä, mutta jokainen riita kulminoitui rahaan, vaikka jälkeenpäin aina ihmettelin että eihän tuossakaan asiassa ollut mitään tämän riidan arvoista. Koskaan en kuitenkaan vetänyt sanojani tai tekojani takaisin, vaan riita jäi muhimaan kummankin puolelta. Niin, vaimolla oli lyhyt suhde josta tietysti ensin tein sen johtopäätöksen että en häntä enää huoli. Muutimme erilleen ja eropaperit laitettiin eteenpäin. Yksin iltoja viettäessäni kävelin läheisen joen rantaan istumaan ja miettimään elämäni. Muistelin lapsuutta, nuoruutta, vanhempiani, sukulaisia. Kouluja, armeijaa. Tyttöystäviä, nuoruuden sekoiluja. Muistelin missä ja miten tapasin vaimoni. En ole koskaan ymmärtänyt mitä hänessä rakastan, tai en osaa sitä kuvailla. Hän oli herkkä, kovia kokenut, kipakka suustaan ja jopa luotaantyöntävä. Mutta kuitenkin niin luonnollinen ja hurmaava. Sisimmässään elämänhaluinen ja sydämellinen ihminen. Jokin veti meitä toistemme puoleen. Ei ollut seksuaalinen vetovoima, vaan jotain paljon enemmän. Mikä sitten aiheutti tämän tilanteen? Puoleensa vetävät tekijät olivat muuttuneet luotaantyöntäviksi.
Pohdiskelin asioita yksin. Myös vaimoni mietti asioita yksin, vaikka en uskaltanut edes luottaa että hän enää muisteli minua, puhumattakaan että hyvällä. Yksin mietteissäni asiat alkoivat vaivata ja halusin selvittää ne. Pelkästään ikävöintini siis ei vienyt minua hänen luokseen. Mietin myös hänen tekoaan. Minun tekojani, tai tekemättömyyksiäni. Olimme olleet naimisissa 14 vuotta. Yksi lapsi, joka ei eroomme liittynyt millään. Meidän ongelmamme johtui muista tekijöistä. Yritin myös pohtia miksi vaimoni "lankesi" toiseen mieheen. Tunsin sisimmässäni ettei hän rakastanut miestä, vaan minua. Hakiko hän vain tuota puuttuvaa hyvääoloa ja huomiota jota minulta ei saanut, sitä tunnetta että häntä arvostetaan kuitenkin? Ymmärsin etten ollut sitä hänelle enää vuosiin osoittanut. Meistä oli tunnut konepari joka suorituu elämästä, töistä, perheestä, mutta ei parisuhteesta. Meillä ei ollut parisuhdetta. Seksi ei siihen liity muuten kuin että se loppui kun emme enää välittäneet toisistamme. Vai välittikö vaimoni minusta? Enkö vain huomannut sitä?
Yritin muistella oliko viime vuosina tapahtunut jotain mitä en ymmärtänyt. Kaikki oli hämärän peitossa. Oli pakko tavata vaimo ja jutella asioista. Aloimme jutella useinkin. Ja kyllä, kumpikin huomasi miten oli väärissä paikoissa jättänyt toisen huomiotta, sekä sen että vaikka itse tunsi tulleensa väärin ymmärretyksi ei kuitenkaan yrittänyt korjata asiaa tai olla huomioimatta, vaan päinvastoin. Pienetkin asiat alkoivat ärsyttää. Siitä se sitten lähti, kierre huonompaan. Vaimo kertoi asioita joita en edes muistanu, jotkut hyvin hämärästi. Minä kerroin tapahtumia joista hänellä oli aivan eri käsitys. Kaiken takana kuitenkin täydellinen väärinymmärrys ja itseensä ottaminen.
En osaa selittää miten voin olla välittämättä hänen syrjähypystään. Lyhyt suhde joka loppui ennen kuin muutimme erilleen. Tunnen vain sisälläni, että hänkin tuntee meidät toisillemme kuuluvaksi. Annoin hänelle anteeksi. Olihan hänelläkin anteeksi annettavaa minulle. Tietysti se tuntui pahalta silloin kun asia selvisi. Todella pahalta. Se oli loukkaus. Mutta kun ymmärtää että on itsekin loukannut, ja pahasti. Olen satuttanut herkän, rakkaan ihmisen sielua toistuvasti pienillä ja joskus isommillakin teoilla. En tarkoituksella, mutta olin ääliö. Sain maistaa omaa lääkettä. Se ei ole suhteessa tarkoitus että annetaan potut pottuina. Meille niin vain kävi. Sen jälkeen ollaan taas yritetty huomioida toinen, ja olla välittämättä jos ei aina suju kuin tanssi. Puhumme asioista enemmän kuin ennen. Olemme sopineet että siihen pisteeseen ei enää päästetä. Jos toinen ei ymmärrä huomata, on sitten vain avattava suu ja sanottava. Jotenkin hänen syrjähyppynsä on kuin toisesta maailmasta, se ei kuulu meidän elämäämme. Sekin alkaa jäädä hämärän peittoon.
Onko empatian puute tekijä joka ajaa eroon, ja etenkin eron jälkeiseen vihaan? Kaikkea ei voi eikä tarvitsekaan ymmärtää. On kuitenkin hyvä saada etäisyyttä tilanteeseen silloin, kun tuntee ettei ajatukset enää ole loogisia tai omia. On aika keskustella, mutta on myös aika mietiskellä yksinään. Parasta on tietysti jos ei sotke kolmansia osapuolia suhteeseen. Ihminen on kuitenkin van ihminen. Sen ymmärtää joskus vasta sitten kun on itse ollut koetuksella.
, itkin valmoimeenaan lukiessani sun viestiäsi, niin osauuvaa, punnittua ja monelta kantilta ajateltua se oli, Harva ihminen pystyy noin syvälliseen ajatteluun. Kaikkea hyvää sinulle!
ja sama ilman kirjoitusvirheitä ;-)
itkin valtoimenaan lukiessani sun viestiäsi, niin osuvaa, punnittua ja monelta kantilta ajateltua se oli. Harva ihminen pystyy noin syvälliseen ajatteluun. Kaikkea hyvää sinulle!
Virheillä ei ole merkitystä vaan kokonaisuudella ja sisällöllä ;)
Myös ihmisten suhteen.
Kaikkea hyvää myös Sinulle :)
En ymmärrä itsekään miksi tätä palstaa luen (en siis ole eroamassa, en edes naimisissa), kai haluan kuunnella kokeneempien tietämystä ja tässä sitä tuli tuutin täydeltä.
Jos sallit, otan viestisi talteen itselleni muistutukseksi siitä miten sitä parisuhdetta oikein eletään. Teidän tarinanne kertoo kahdesta yksin heikoilla olevista, mutta yhdessä äärettömän vahvoista ihmisistä. Heistä, jotka ovat arjen sankareita joita kukaan ei muista. Paitsi se tärkein. Oma puoliso, perhe (ainakin toivon mukaan muistaa).
Eksyitte, vain löytääksenne toisenne jälleen. Monisyinen ja täynnä elämää ja toivoa oleva kirjoituksesi on tämän palstan parhaita, näitä selviytymistarinoita ja toisen kuuntelemista soisi lukevan enemmänkin. Kiitos siitä, sydämellisesti onnea uudistuneelle liitollenne ja paljon enkeleitä sitä varjelemaan.
Mukavaa kesää teille toivottelee nuori susirajan nainen :)
pitänyt sivusuhdetta. Käskin valita heti kun juttu tuli ilmi. Mutta ei. Silti salaa edelleen tekstailee.
Mikä siinä on, että jo hyvään ikäänkin tullut elättelee nuoruudelle tyypillisiä pilvilinnoja?
Ei munkaan mies halunnut eroa eikä salarakastansa jättää. No tein asian helpoksi kaikille eli laitoin miehen pellolle ja otin uuden miehen.
Sääli on päällimmäinen tunne. Mies tuhoaa kaiken, mitä on kymmenien vuosien aikana tehty. Jos hänellä olisikin jotakin parempaa valinkauhassa, mutta kun ei ole. Aivan kuin kerjäisi tuhon tietä itselleen.
Jos joku nyt kirjoittaa suositukseksi, että äijä hyljätköön vanhan ämmänsä niin kirjoittakoon. On näissä korvien väleissä riittänyt ymmärtämystä, empatiaa, seksiäkin (kun se on nykyään niin ylikorostettua) mutta ei. Mikään riitä ei. Ja jos nyt joku vielä kirjoittaa, että olen ruma, vanha, ällö akka, niin voin kyllä kertoa, etten ole.
Olen vain nainen,joka ensisijaisesti on huolissaan donhuanukkonsa tulevaisuudesta.
Eilen paljastui, että miehelläni on ollut toinen nainen jo sellaisen vuoden ajan. Ei ollut aikonut itse koskaan kertoa, näin sanoi. Monen monta hieman kummaa sai kyllä nyt selityksensä samalla. Olemme olleet yhdessä 18 vuotta, naimisissa 10. Lapsia kolme, kaikki alle kouluikäisiä. Ja minä edelleen rakastan tuota miestä. On niin paha olla.
Sorry, mutta heti poikki ja nopeasti, helpointa kaikille kuitenkin,vaikka sattuu, homma käytävä loppuun asti.
Harkinta-aika on hyvä juttu. Teillä lienee sen paikka. Ota kuitenkin vakavasti "Aika ykskantanen"-kirjoitus. Siinä mies kertoo hyvin tavallista tarinaa. Miten osaisimme eritellä tunteitamme, tahtomisiamme, sovitella niitä yhteen? Tarvitsette paljon hyvää tahtoa. Arkielämä hautaa rakkauden risukasan alle. Vielä eronkin jälkeen se pilkistää esiin, kysyy olemassaolonsa oikeutta... Tulee uniin ja entinen puoliso kävelee kadulla vastaan uuden puolison kanssa.
vaimosi haluaa varmistaa uuden suhteen olevan varma ennen kuin heittää sen hätävaran pois. silloin ei tarvitse miettiä tai pelätä ettei ole ketään. Useinhan naiselle avioero tuo lisää vastuuta ( ei ole ukkoa joka katsoisi lapsia juuri silloin kun tarvitaan, pitää osata sopia menot jopa päivää aikaisemmin, ) tulot romahtaa ja yleensä joutuu muuttamaan pienempään asuntoon. Ja sille vanhalle voi vapaasti vittuilla ja purkaa pahaa mieltä ( uudelle pitää näyttää aina se tiptop olemus ja hieno mieli )
Käytännöllistä toinen joka pysyy sitkeesti ja tekee sitä työtä koko perheen hyväksi ( uudet kun ei oikeen tee samalla tasolla ) ja uus joka tuo hehkua kehiin.
Saa molemmista ne positiiviset hommelit kotiin..
Ps olen muuten nainen ja ymmärrän hyvin tilanteen koska itseä ei vanha kiinnosta vaan uus vie jalat alta... mutta vanhassa on turvallisuutta, elintasoa ja huoletonta perhe-elämää. Ja uus ei ainakaan vielä suostu sovittamaan omaa elämään minun ja lasteni arkeen...
Päätin että jos puolen vuoden sisällä ei uus halua yhteen saa jäädä ja etsin sitten uuden "uuden"